Arkistojen aarre: ”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin” – näin selvisin, vaikka mieleni romahti

Toivo. Se on yksinkertainen ja pieni sana, jonka haluan sinulle tänään sanoa; yksinkertainen ja pieni kehotus, johon haluan sinua kannustaa.

Kuulin tänään eräästä minulle tuntemattomasta ihmisestä yhteiseltä tutultamme. Tämä henkilö on epätoivoisessa tilanteessa, vähän samanlaisessa kuin itse olin noin neljä vuotta sitten. Jäin miettimään, voisinko jotenkin auttaa häntä, vaikken häntä tunnekaan. Muistin tämän tekstini parin vuoden takaa, ja väitin sen hänelle yhteisen tuttavamme välityksellä.

Ja sitten kävi mielessäni: Ehkä sinäkin tai tuttavasi tarvitsette tätä juuri nyt – toivoa, jota ei välttämättä juuri nyt näy vaikealla hetkellä. Siksi tarjoilen tänään uudelleen tämän arkistojeni ehdottoman aarteen. Lue erityisesti kirje tekstin lopussa, se on ehkä hienointa, mitä olen ikinä osannut sanoa.


”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin” – näin selvisin, vaikka mieleni romahti
(Julkaistu MaiLifessa 21.12.2015)

 

21.12.2014. Lunta sataa rankasti. Valkoinen tuhru valuu taivaalta ja peittää alleen kaiken. Tiet, talot, kirkot, vuoret. Vain meri säästyy. Saavuttaessaan meren pinnan, tuhru sekoittuu tumman veden kuohuvaan pauhuntaan ja sulaa aaltojen mukana syvyyksiin.

Niin on käynyt minullekin. Tasan vuosi aiemmin. Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena.

Mutta nyt en ole syvyyksissä, vaan saarrettuna pieneen punaiseen pohjois-norjalaiseen mökkiin hiljaisessa kalastajakylässä. Kaikki kalastajat ja heidän apulaisensa ovat poistuneet kylästä joululomilleen. Hiljaisuus ja pimeys peittävät koko kylän.

Tuhruaa lunta ja tuuli puhaltaa huutaen ohuiden seinien läpi. Minä olen yksin. Hiljaisuudessa. Minä olen täällä.

Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Tältä näytti vuosi sitten Norjan Støssä

 

Ainoan jalkalamppuni valo on palanut ja istun kynttilän valossa. Nettiyhteys on kaatunut jo viikkoja aiemmin. Minulla ei ole televisiota, ei liiemmin kirjoja, joita lukea. Aika ajoin juoksen räsähtämiskuntoiseen, purku-uhan alla olevaan kalastusrakennukseen; siellä saattaa hetken käyttää kalastajan nettiyhteyttä ulkomaailmaan. On aikaa katsoa vain nopeasti kiireisimät viestit ja tervehdykset kaukaa kotoa. Vaikka eihän niitä juuri tulekaan – kaikki tuttavat viettävät joulun aikaa perheittensä kanssa.

Minä olen lähtenyt yksin seikkailulle aivan toiseen maailmaan kokemaan ja näkemään, mutta yhtäkkiä onkin aikaa ajatella. On aikaa tuntea. Tuntea tuska vuoden takaa.

* * *

21.12.2013. Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena. 

Istun sairaalan odotushuoneessa. Joulukuun kahdeskymmenes toinen päivä on juuri alkanut, ja viimeisimpiä pikkujoulujuhlia viettäneitä, verta päästä valuvia humalaisia ihmisiä lipuu sisään. Muutama lapsi köhii yskäänsä vanhempiinsa nojaten.

Minä en köhi yskääni, mutta nojaan äitiini. Minä itken. Tärisen.

Olemme istuneet ensiavun odotushuoneessa viisi tuntia odottaen, että nimeäni kutsuttaisiin. Tarvitsen apua.

Ei.

Aina jostain nurkan takaa tulee toinen toistaan väsyneempi ja enemmän verta vuotava sammaltaen örisevä potilas.

Minä itken.

Ei.

Minä en kestä. Joulukuun kahdentenakymmenenentenä ensimmäisenä päivänä, joitakin tunteja aiemmin, minun mieleni on romahtanut.

Norjalainen kalastajakylä myrskyn jälkeen.

 

21.12.2014. Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Minulla on aikaa ajatella. Minulla on aikaa tuntea. Norjassa, lumimyrskyn keskellä minä muistan. Muistan sairaalan ja verta valuvat yön juhlijat. Näen äärilaidat, jotka olen vuoden aikana kokenut.

Kirjoitan sinulle niistä, ja julkaisen kirjoituksen (tämän: ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”) tärisevin sormin nappia painaen. Pelkään, sillä olen juuri tunnustamassa heikkouteni. Kipeimmän kohtani, joka on varjostanut elämääni vuoden ja joka kieroutuneessa, kiiltävää pintaa rakastavassa maailmassa, saattaa pilata mahdollisuuteni olla uskottava sinun silmissäsi. Niin minä pelkään.

Ja sitten tapahtuu ihme. 90 000 ihmistä näkee ajatukseni. Lukee kirjoitukseni ja kokemukseni. Lähettää viestejä. Jakaa ajatuksia. Tuntee. Ymmärtää. Kiittää.

Heikkous ja vahvuus, samassa paketissa. Äärilaidat käsikädessä. Niille taitaakin olla maailmassa tarvetta.

 

Red Rock Canyon Las Vegasissa 20.12.2015

 

21.12.2015. Tänään. Kaksi vuotta kaiken jälkeen. Aurinko paistaa. Lasten iloinen mekkala ja iPadeissa pauhaavat lasten pelit sekoittuvat autoradion pauheeseen. Ajamme pitkin Las Vegas Bulevardia. Ympärillä kilisevät kasinot ja mitä ihmeellisemmät hotellirakennukset hohkaavat loistevaloisaan ympärillämme. Joka puolella on ihmisiä, vilinää, ääniä, joulun odotusta.

Olen päätynyt Las Vegasiin, muuttanut ystäväperheeni mukana hetkeksi Amerikkaan.

Äärilaita, ajattele! Vuosi sitten Norjan hiljaisuus, tuhruava lumi ja loputon sininen hetki kaamoksen keskellä. Nyt kasinokaupungin kilinä, kolina, mekkala, värivalot, huvitukset, houkutukset. Lasten iloinen, joulua odottava kikatus. Aurinko!

Minä mietin äärilaitoja. Hiljaisuutta ja mekkalaa. Luonnon hiljiasta pimeyttä ja kilisevää väriloisteputkien hehkua. Joskus on käytävä läpi niistä jokainen voidakseen selvitä. Joskus on oltava hiljaa voidakseen kuulla sydämensä pauheen. Ja joskus on kuultava kovinta mekkalaa, tunteakseen elämän sykkeen.

* * *

Tänään ajan amerikanraudallani pitkin auringon sillan värjäämää moottoritietä kohti vuoria ja palaan mielessäni aikaan kaksi vuotta sitten…

Joulukuun kahdentenäkymmenentenä toisena päivänä vuonna kaksituhattakolmetoista.

Tuhru.

Astun horjuvin astuvin kohti lääkärin huonetta pitkän odottamisen jälkeen. Vihdoin minusta on tullut tärkeämpi kuin verta valuvista känniläisistä. Nimeäni on kutsunut nainen, jolla ei ole päällään valkoista takkia. Kummastun; hän näyttää aivan sairaanhoitajalta. Katson varmistukseksi hänen rintakylttiään, ”lääkäri”, siinä lukee. Äitini kertoo mikä minun on vikana. Että olen tummunut tuhru. Lääkäri katsoo minua, hengittää syvään ja tarttuu käteeni:

”Nyt minä siirrän hetkeksi tämän lääkärintittelini syrjään ja puhun sinulle kuin ihminen ihmisenä”, hän sanoo.

Suuni loksahtaa auki. Hän kertoo tarinan omasta elämästään kuuden vuoden takaa. Istumme hänen huoneessaan pitkään ja hän kertoo minulle elämäntarinansa. Tasan kuusi vuotta hän on harhaillut samassa tilassa kuin minä ja kuinka nyt hänen elämänsä on hienompaa kuin koskaan.

”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”, hän tarttuu käteeni uskoa valaen.

Minä itken.

Äitini itkee.

Lääkärin silmässä kimmaltaa kyynel.

Kun lähden, me halaamme, lääkäri ja minä. On pakko. 

 

20.12.2015 Red Rock Canyonissa Nevadassa.

 

Nyt minä itken. 21.12.2015 minä istun upean Amerikan kotimme keittiössä, juon kahvia ja itken, kun muistan. Tunnen taas kaiken.

Tyhjyys.

Hiljaisuus.

Mekkala.

Kolmen vuoden rivi tunteita ja tapahtumia. Äärilaitoja.

Nyt minä itken, sillä olen kiitollinen. Onnellinen! Kaksi vuotta minä olen kulkenut. Ottanut askeleita eteen, taakse, sivulle, loikkia ylös ja alas: mennyt koko ajan oikeaan suuntaan.

Kuuletko? Oikeaan suuntaan! Juuri sinne, minne on pitänyt, vaikka aina ei ole siltä tuntunut.

Ja kuten lääkärini, minä olen näiden vuosien aikana riisunut tittelini ja takkini syrjään ja puhunut sinulle kuin ihminen ihmisenä. Se on tärkein asia, jonka romahdukseni on minulle opettanut. Että heikkous ja vahvuus eivät ole toistensa äärilaidat, vaan tärkeimmät kumppanit.

Vahva voi olla vain olemalla heikko.

Heikko voi olla vain olemalla vahva.

Ja nyt, ilman takkeja ja titteleitä, heikon vahvana ja vahvan heikkona minä sanon sinulle kuten lääkärini kaksi vuotta sitten: ”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”. Niin minä huudan sinulle uskoa valaen. Lue minun tarinaani. Usko minun tarinaani! Mitä tahansa saatatkaan nyt kokea, pientä tai vähän suurempaa, sinä selviät siitä.

Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena.

Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Minä.

Tässä ja nyt.

 

* * *

* * *

Tänään. Joulukuun kahdentenakymmenentenä ensimmäisenä vuonna kaksituhattaviisitoista istun upean Amerikan kotini keittiössä ja alan yhtäkkiä kirjoittaa. Syntyy kirje, ajatuksia kahden vuoden taa. Jos sinä olet nyt siellä, tai olet joskus ollut, voisin sanoa myös sinulle näin. Lue sanat rauhassa ja vaikka osissa, sen mukaan kuin itse jaksat…

* * *

* * *

Rakkaani,

kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

Siellä sinä olet. Hetkessä, jolloin pelkäät vajoavasi. Hetkessä, jolloin sirpaleesi makaavat levällään lattialla. Hetkessä, josta et usko ikinä selviäväsi. 

Et nyt näe. Mutta minä olen täällä. Odotan sinua kahden vuoden päässä synkimmästä, ja kirjoitan sinulle sanat, joita et osaa nyt kuulla. Mutta usko minua; tulet vielä kaiken tämän ymmärtämään.

* * *

Ole.

Se on yksi pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinulle sanoa.

Ole, sillä et voi nyt muutakaan. Ole, sillä nyt juuri sinun ei tarvitse muutakaan.

Minä en osaa sanoa sinulle nyt muutakaan. Ei ole muuta.

Ole. Vain ole.

Muista, että sinä olet. Nytkin! Sinä et katoa mihinkään. Et häviä, vaikka siltä juuri nyt tuntuu.

Ole. Rehellinen.

Ole heikko, älä häpeä. Sinua ei tuomita. Tulet vielä huomaamaan, että heikkoutesi on suurin lahjasi. Se on minun suurin lahjani täällä, missä sinua odotan. Kahden vuoden päässä synkimmästä.

* * *

Anna.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinun painavan mieleesi.

Anna kaiken tulla, ota kaikki vastaan. Itke, huuda, kiroile. Pelkää, sillä tulet huomaamaan, että pelkosi tarvitaan; pelon vastakkaisella laidalla on vapaus.

Sinun on nyt pelättävä, jotta voit pian päästä vapaaksi. Anna kaiken tulla, jotta voit antaa itsesi päästä vapaaksi kun sen aika on.

* * *

Rakkaus.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinun tavaavan ääneen kirjain kirjaimelta. Et osaa nyt rakastaa, vaan mielesi täyttää tumma suru. Vihakin? Muista, että välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta. Välinpitämättömyys on vihankin vastakohta.

Välinpitämättömyys on tunteista kylmin. Sinä tarvitset nyt kaikki tunteet, jotta voit ymmärtää. Tarvitset myös välinpitämättömyyden ymmärtääksesi mitä on todellinen rakkaus. Joskus on romahdettava tietääkseen mitä on todellinen kukoistus. 

Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää.

Sillä rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

* * *

Mene.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jota toivon sinun pohtivan hyvin tarkkaan. Mene ja tee se minkä koet tärkeäksi. Pompi sen perässä, mikä innostaa. Käännä se kanto, joka kiinnostaa. Siinä on voimasi. Nyt luulet, ettet voi enää koskaan kokea merkitystä, iloa tai elämystä. Mutta nyt sinä menet. Menet juuri niin kuin jaksat. Vastaus selviää kun sen on tarkoitus. Kirjoittaessani sinulle täällä kahden vuoden päässä en vieläkään tiedä tuota tarkoitusta, mutta tiedän sen, että on mentävä.

On tehtävä.

* * *

Sinulla on tehtävä.

Nyt sinun tehtäväsi on selvitä.

Sillä sinä selviät.

Vain pimeässä voit oppia loistamaan.

* * *

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Kirjoitan sinulle vapaudesta. Tänne pääset, kun uskallat kulkea polun, joka eteesi on nyt laskettu. Sinä kuljet sen, kun vain rohkenet muistaa, ettei mikään ole väärin. Ettei ole oikeaa, ei väärää. On vain.

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on paljon kauniimmin! Et ehkä saa sitä kaikkea mitä nyt juuri haluat. Mutta anna kun kerron: sitä mitä et saa, et tarvitsekaan. Uskotko, kun sanon, että et nyt voi tietää mitä sinä tarvitset?

Kun uskot ja uskallat, saat jotain paljon parempaa.

* * *

Horju.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, johon sinua kannustan. Rakkaani, sinä horjut nyt. Sinä horjut vielä monta kertaa, ja koet uusia rankkoja asioita. Horju, sillä se vahvistaa. Sinä selviät ja putoat aina jaloillesi. Sinun sirpaleesi korjataan aina uudelleen ja niistä kasataan paljon uutta ja hienoa.

Ota hämmennys vastaan syleillen. Älä säikähdä. Ole kuin taivaalla lipattava tuuliviiri. Katso tuonne, kurkista toisaalle, anna tuulen kuljettaa. Se tarvitaan. Älä kuuntele muiden arvostelevia ajatuksia, älä suotta vaivaa itseäsi kauhistuneilla katseilla. Muista, että tämä on sinun polkusi. Muista, että kukaan muu ei tiedä mitä sinä olet käynyt läpi. Muista, ettei kukaan muu voi määritellä, kuinka pitkään sinä voimistut ja paranet. Kukaan muu ei määrittele sitä, milloin sinä olet valmis.

Ole. Tuuliviiri! Sinä tarvitset sitä. Maailma tarvitsee sitä.

Vain tuulessa voit oppia lentämään.

* * *

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Tulet hämmästymään, kun näet, että moni asia ei olekaan niin toisin täällä. Samat ajatukset valtaavat sinut iltaisin. Mutta muista; silloin niiden täytyy olla tärkeitä ajatuksia.

Pysähdy.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka minä toivon, että otat määräyksenä. Se on pieni ja yksinkertainen sana, käsky, jonka sinulle annan. Se on porttisi tänne, luokseni. Pysähdy kaikkien isojen kysymysten äärelle. Muista, etteivät ne välttämättä saa vastausta nyt. Tutki mahdollisia vastauksia. Niitä on paljon – niin paljon enemmän kuin nyt osaat kuvitellakaan. Kaikki selviää. Ja toisaalta, mikään ei selviä.  

Mutta sinä selviät.

Minä olen täällä. Odotan. Odotan, että selviät.

* * *

Kunpa.

Se on hassu, mutta yksinkertainen sana, jota ajattelen nyt. Kunpa näkisit tänne. Kahden vuoden päähän. Sinä elät hienointa elämää, sellaista, jota et ole ikinä osannut kuvitellakaan. Et olisi voinut saada tätä kaikkea, jos et juuri nyt makaisi  laittalla. Huuda tuskaasi, itke ikävääsi, sillä ne ovat avaimesi tänne.

Kunpa nyt tietäisit missä minä olen. Kunpa tietäisit miltä täällä näyttää, kuulostaa, tuntuu. Mutta ei. Sinun ei ole tarkoitus tietää sitä nyt. Usko, että tulet näkemään. Sinä tulet kävelemään polun, joka on kuljettava. Ja huomaat, että tämäkin on vain yksi piste elämäsi matkalla. Ymmärrät, miksi juuri nyt ole siinä pisteessä, johon sinut on laitettu. Sinä kuljet polkuja ja putoat. Huudat apuuan auttajaa, eikä kukaan tule. Sinä tiedät, että sinua testataan. Sinun on tarkoitus oppia. Sinun on tarkoitus hiljentyä ja nöyrtyä.

Sinun on tarkoitus ymmärtää, miksi.

* * *

Unohda.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka sinulle totean. Sinä unohdat. Oi, usko minua, sinä unohdat. Vaikka nyt voisit tappaa jokaisen, joka hokee klisheitään siitä miten aika parantaa, usko, kun sanon, että se on totta. Aika antaa sinulle jotain paljon parempaa. Aika antaa vapauden. Aika antaa rakkauden.

Rakkaani. Nyt sinä et voi unohtaa. Sinun sieluasi kirvelee, etkä usko pääseväsi pois synkkyydestä. Sinun on nyt pelättävä kuolevasi, jotta voit uskallat lopulta elää. Sillä sinä elät! Elät joka hetki ja menet eteenpäin.

Minä elän täällä, ja olen mennyt eteenpäin. Sinun vuoksesi. 

* * *

Tiedä.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka tulet oppimaan. Sinä tiedät, että kaikki kääntyy vielä hyvin. Sinä tiedät, että minä odotan sinua täällä kahden vuoden päässä, sillä rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Ja sinä tiedät, että tämä on vasta alkua. 

Kaksi vuotta on lyhyt aika, muista se. Sinä ehdit. Nähdä, kokea, kuulla, tuntea. Ja sitten kaikki on kauniimmin. Kun pääset tänne, tuo kaikki on kadonnut. Kun olet täällä, sinun ei enää tarvitse palata tuohon aikaan. Täällä olet työsi tehnyt ja olet valmis kulkemaan eteenpäin.

Minä odotan sinua täällä, rakkaani!

Sillä, tiedäthän, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

Mainokset

Lomahiljaisuus

Olen ollut lomalla, ja siksi ihan hiljaa blogissakin – tarkoituksella. Tänään palasin töihin Madeiran matkalta. Reissu tuli todella tarpeeseen ja oli mahtava. Nyt koetan päästä taas kiinni arkeen; on monta tarinaa jaettavana kanssasi ja kirjoittelen niitä pian.

Tätä maisemaa muistellessa,

Äm

Muuttomotivaation puute

Lähtölaskenta on alkanut. Muuttopäivä on parin päivän päässä, mutta minulla on muuttomotivaation puute. En ole saanut vielä mitään aikaan muuton eteen. En tiedä onko ajatukseni itsetuhoinen, mutta tuntuu, ettei kotonani ole niin paljon tavaraa, ettenkö saisi niitä kasattua päivässä. Nyt en siis saa itseäni pakkaamaan, koska olen varma saavani kaiken kasaan vikkelästi. Pakkaamisen sijaan nyt tuijotan vain väsyneenä Netflixiä. Ehkä pieni lepo tekee ihan hyvää, kun vauhtia on viime viikkoina riittänyt.

Tänään fiilis on aika haikea. Olimme parin päivän reissulla Tallinnassa ystävieni kanssa (Elina, jonka juhlilla olin juontajana tammikuussa, järjesti meille järjestelyissä mukana olleille pienen karonkkareissun) ja nyt kun viime viikon työtohinat ja reissu on takana, kaikki alkaa vähitellen iskeä minuun. Lauantaina olen todella muuttanut Kuoioon ja maanantaina aloitan uudessa työssäni. Juuri nyt tuntuu hieman surulliselta jättää kaikki Helsingissä taakse.

Vaikka enhän minä oikeastaan mitään taakseni jätä. Juuri nyt en halua tehdä asiasta yhtään sen isompaa kuin se on: seuraavat kuukaudet asun Kuopiossa ja saan tehdä huipputyötä. Sitten jää nähtäväksi mihin elämä vie. Oikeastaan tilanne on aika jännä; nyt tiedän elämääni eteenpäin puoli vuotta, mutta sen jälkeen kaikki on mysteeriä. Ehkä viihdyn Kuopiossa niin hyvin, että haluan jäädä sinne, kenties palaan sieltä heti työkeikkani loputtua ensi vuonna takaisin Helsinkiin tai mahdollisesti matkaan sieltä seuraavaan paikkaan. Kukaan ei tiedä, ja tästä syystä minulla kai on vähän outo olo.

Mutta kovin kauas ei kannata ajatella. Ehkä parempi on vain keskittyä huomiseen, jollon todella aion alkaa pakkaamaan. Sillä huomenna muuttomotivaation on paras löytyä. Muuten joudutaan ongelmiin… Wish me luck!

Tallinnan reissu oli naurua täynnä! Saimme nauttia kesän lämpimimmästä päivästä ihanassa seurassa. Ja ihanista ravintoloista. Tässä lounaalla Kivi, paber, käärid (suomeksi Kivi, paperi, sakset) -ravintolassa. Suosittelen!

Illalla suunnattiin seuraamaan auringon laskua Noaan, joka on yksi Tallinnan hienoimmista ravintoloista. Ruoka oli taivaallista ja maisemat mahtavat. Tässä ystäväni Eki koettaa suoristaa housujeni lahkeita kuvaa varten. Ihan vaan, jos ihmettelit 😀

Noa sijaitsee Tallinnan vieressä n. 10 kilometrin päässä olevassa Viimsin kaupungissa. Ikkunasta näkyi suoraan Tallinnnaan.

Tämä kuva ei tee oikeutta annokselle, mutta Noassa söin parhaimman alkuruoan ehkä ikinä.

Sitten siirryttiinkin jo aamiaiselle, joka nautittiin luomu- ja lähiruokaa tarjoilevassa Nop-ravintolassa. Jos olet Tallinnaan matkalla, suosittelen lämpimästi tutustumään näihin kaikkiin paikkoihin, joissa kävimme. Visiittimme emäntä asuu Tallinnassa, ja ilman häntä emme olisi näitä ikinä löytäneet.

 

 

Maija matkalla: Lahti

Nyt kun mulla on tuo aktiivisempi Youtube-kanava, sain loistavan idean alkaa tehdä matkaohjelmaa: aina kun matkustan jonnekin, poimin parhaat palat sulle mukaan. Sit ekakshan mä menin perhana tietty LAHTEEN… Ni, synty tää. Ja Birgitta, suomenruotsalainen kielenkääntäjä! Jatkoa en tälle sarjalle just nyt lupaa.

Mut tilaa silti mun Tube-kanava!

Suloa sunnuntaihin, söpöläiset!

 

/Äm

Jos ei heilaa helluntaina, saa seikkailla koko kesän – uusi seikkailu alkaa nyt!

”Kaikki seikkailut alkavat hurjalla hämmennyksellä.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan. Tiedät, miltä minusta tuntuu juuri nyt.

Kun olo on sanalla sanottuna hämmentynyt.

Ja pöllähtänyt.

Ja sekava.

Hurjan hämmentynyt, pöllähtänyt ja sekava on olo juuri sillä hetkellä, kun on repäissyt itsensä irti normaalista arjesta ja uomastaan. Sillä hetkellä, kun on astunut sisään tuntemattomasta ovesta tietämättä mitä sen sisäpuolella on.”

Helluntain heilattomuus on paras asia, joka voi tapahtua, sillä nyt saa seikkailla koko kesän! Onhan tässä jo koko pitkä kevät odotettu uutta seikkailua, ja NYT on sen aika!

Sekavalta tuntuu taas – tietysti. Muistatko, kun kirjoitin sinulle marraskuussa Las Vegasiin hypätessäni seikkailujen syvimmästä olemuksesta (katso koko kirjoitus tästä) nämä lainauksissa olevat asiat?

”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Sanoinkuvaamaton.

Kiitollinen.

Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain ennalta tuntematonta sekä oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voisi omassa arjessaan kuvitellakaan.”

Minä istun nyt junassa, enkä tiedä mistä aamulla herään. Hurja haaste, josta tiedän vain raamit, mutten mitään muuta. En tunne ihmisiä, jotka paikan päällä tapaan, en tiedä mitä minun pitää tehdä – en voi liiemmin olla varma kuinka suoriudun tehtävästäni.

”Kaikkien seikkailujen kaava on samanlainen: ne alkavat jännittävästä tuntemattomasta ja päättyvät uskomattomiin löydöksiin – juuri siitä syystä, kun alussa mikään ei ole ollut tuttua ja hämmennys on ollut valtava.

Se on seikkailujen suola.”

Siksi Reissunaista viedään taas. Mutta minne? Arvaa!

Tällaiset kolme vinkkiä olen antanut Instagramissani tänään. Tule seuraamaan minua sinne @maijailmoniemi ja saat vielä aamulla lisää vinkkejä!

13235987_10153886113549457_740108881_n

Vinkki numero 1: Muun muuassa nämä pakattiin reissuun mukaan.

13228009_10153886113249457_271381975_n

Pakkaaminen. Pinnankiristymä. Miksi reissuun lähteminen on aina näin vaikeaa? Ai ni, vinkki numero 2 kohteestani: Karpaasikin kävi täällä…

13219641_10153886113014457_361680486_n

Jos ei heilaa helluntaina, saa seikkailla koko kesän! Matkaan siis! Paljon odotettu uusi seikkailuni alkaa nyt. Juuri tätä enempää en itsekään tiedä, mutta tässä vinkki numero 3: alkumatka taittuu täällä makuuvaunussa. Makamisesta muutoin ei tällä reissulla ole kyllä kyse, mutta arvaatko mistä huomenna herään?

Ja EKSTRAVIHJE nyt vain blogissani: Tässä haasteessa saan yhdistää kolme minulle tärkeää asiaa; luonnon, kovan treenin ja auttamisen.

/Äm, joka on aika varma, ettet kyllä vielä näillä vihjein osaa arvata…

Ikävä

Tänään se tuli. Ikävä. Kova ikävä Norjaan putkahti sukkelasti päälle, kun näin tämän videon, joka on kuvattu vuorella, joka kohosi lähes takapihallani Støssä.

Täällä minäkin kävin sieniretkellä. Muistatko, kun kerroin sinulle marraskuisesta arktisesta sieniretkestämme? Näihin kuviin palasin tänään, ja… niin, haluan takaisin Norjaan.

IMG_6650 IMG_6655 10744602_712347642197536_1010653605_n 10752039_712347972197503_1868582879_n IMG_6698 10736185_712348395530794_2145461537_n sieniretki

Ehkä pääsen sinne nopeammin kuin kuvittelenkaan.

Energiaa, rokkenrollia ja kauniita kohtaamisia

Ja sitten tuli taas maanantai.

Ja meni…

Kello on jo yli kahdeksan illalla, tässähän tämä päivä on jo melkein mennyt suhisten. On ollut jotenkin todella energinen päivä siitä huolimatta, että tulin kotiin vasta eilen yöllä myöhään. Reissu antoi selvästi virtaa. Kyllähän se hyvää tekee, kun pääsee välillä toisiin maisemiin tekemään jotain arjesta poikkeavaa. Aiva kuten Hullun Polkasu -reissunikin; vaikka olin matkalla vain muutamia päiviä, tuntui kuin olisi ollut poissa pitkään. Niin hyvin aivot tällaisilla reissuilla saa katkaistua.

Vaikka olenkin kyllä ollut tänään vähän mietteliäs. Niin käy aina tällaisten reissujen jälkeen.

Yksi hienoimmista asioista elämässä minulle on mahdollisuus päästä matkustelemaan ja näkemään erilaisia paikkoja ja tapoja elää. On jotenkin käsittämättömän suuri rikkaus päästä ulos omasta arjestaan ja ympyröistään näkemään toisenlaista elämää kuin itse elää. Aina sitä ajattelee, että wau, täälläkin asuu ihmisiä ja tällä näinkin voi elää!

En tiedä kuulostaako tämä nyt jotenkin typerältä tai vaikeaselkoiselta.

Mutta ajatellaan nyt esimerkiksi Vuokattia. Rauhallinen, kaunis paikka, jossa elämänmeno on niin erilainen kuin Helsingissä. On pakko tunnustaa, että siinä on paljon sellaisia puolia, jotka kiehtovat minua kovasti. Ehkä tämä on jonkin vanhenemisjuttu, mutta huomaan yhä useammin kaipaavani rauhallisempaa ja maanläheisempää tapaa elää. Siihen makuun pääsin jo Norjassa. Tuntuu, että Vuokatissa ihmisillä oli paljon rauhaa ja kykyä nauttia. Luonto on siellä tärkeää, perhe ja sukulaiset lähellä. Ja kaikkialla todella hiihdetään! Kesälläkin! Minä olin koko ajan aivan ihmeissäni siitä miten joka puolella tuli vastaan hiihtäjiä treeneissään rullasuksilla tai Vuokatin vaaralla sauvakävellen. Se, mikä minulle on jotenkin outoa ja jopa vähän jännittävääkin, on heille arkea. Ja sitä on niin vaikea käsittää keskellä omaa arkeaan.

Tällaisten reissujen jälkeen minä aina tajuan, että mikä minulle on tavallista ja normaalia, ei välttämättä kuulu sinun elämääsi ollenkaan – ja päinvastoin. Miten erilaisia maailmankuvia meillä eri paikoissa asuvilla ihmisillä voi ollakaan. Ja silti me kuitenkin lopulta olemme aivan samanlaisia. Siksi on niin hienoa, että me voimme kohdata toisiamme, mieluiten tietysti kasvotusten, mutta vaikka sitten näin virtuaalimaailmassa ajatuksiamme jakaen. Kohtaamiset uusien ja erilaisista taustoista tulevien ihmisten kanssa sekä heidän arkeensa mukaan pääseminen ovat elämäni suola – toivottavasti myös sinunkin! Tästä syystä minä olen nyt niin energinen.

Jännää.

Ja suhteellisen filosofista taas…

Tästä tulee huippuviikko. Niinhän minä jo aamulla MaiLifen Facebookissa ja Instagramissani  julistin; että parasta on luvassa, odotapa vaan… Minä odotan todella, sillä kohta alkaa rokkenroll ja sinäkin pääset siihen musisointiin mukaan hyvin pian! Odotapa vaan.

/Ämmä, toivoen energiaa, rokkenrollia ja uusien ihmisten kauniita kohtaamisia myös sinun viikkoosi

 

Tamperelaisia ajatuksia viikon lopuksi

Eilen illalla Tampereella. Nämä kaksi suuren tamperelaisen ajatusta maahan kirjailtuna kiinnittivät huomioni. Niiden siivittämänä toivon sinulle suloista sunnuntai-iltaa ja armeliasta alkavaa juhannusviikkoa!

   
/Ämmä, joka aikoo nähdä unta… jaa, enpäs taidakaan kertoa vielä mistä.

Maisema muuttuu

IMG_9655-0

IMG_9655
Jos vertaat tuota yllä olevaa viime aikoina ottamiini kuviin, niin onhan tämä tämän päivän maisemani vähän erilainen. Moottoritie bussista kuvattuna.

Maisemat vaihtuvat. Nyt olen Helsingissä. Vilkas päivä takana. Pää ei pysy perässä. Tänään maiseman ja harmaan sään lisäksi ihmetyttävät pääkaupungin korkeat talot.

Olenko minä kutistunut?

Voiko tällaisessa ajassa perspektiivi muuttua näin täysin? Talot kohoavat korkeuksiin ja minä pieni ihminen vaellan niiden varjossa loskassa.

Viikinkimatka Lofooteille

Huomenta! Nyt ehdin rauhassa istua alas ja kertoa hieman toissapäivänä tekemästämme reissusta Lofooteille. Kameraan kertyi ihan valtava määrä kuvia, enkä oikein osaa jäsennellä näitä. Paljon mahtuu yhteen päivään. Ehkä nyt vain rämpsäisen kaiken nähtävillesi…

Kohokohdat olivat maisemat, vierailu Borgin Lofoottien Viikinkimuseossa ja työsopimukseni allekirjoittaminen! Minun kalastajani, tuttavallisesti Lofoottien Tomppa tai Tom of Lofoten asuu (go figure!) nimensä mukaisesti Lofooteilla ja koska näillä näkymin viikkoon ei Støssä kalasteta, ei Tomppakaan tule kyläämme. Me siis lähdimme hänen luokseen. Ajoimme koko päivän reissun Lofooteille ja takaisin Støhön. Ja voit arvata, tällä tytöllä riitti ihmettelemistä.

IMG_6242

Vesterålenin maakunnasta kulkee lautta Lofooteille, sillä mekin matkaa taitoimme. Ja hauskaa oli…

IMG_6258

Voi kunpa kameralla saisi tehtyä oikeutta näille maisemille! Tulet näkemään vielä paljon kuvia vuorista, koska minä en ihan hetkeen näihin näkymiin kyllästy. Toivottavasti pian pääsen myös vaeltelemaan noihin maisemiin.

IMG_6264  IMG_6272

Maisemien katselun jälkeen tapasimme Tomin ja jännitimme työsopimuksen allekirjoitusta. Sieltä ne nimet saatiin paperiin ja minä olen nyt virallisesti siimankoukuttaja.

IMG_6283

Borgissa sijaitseva Lofoottien Viikinkimuseo oli mielenkiintoinen kokemus. Borgista löydettiin 1980-luvun alussa maailman suurimman viikinkitalon rauniot. Yli 80 metriä pitkä päärakennus oli käytössä noin vuosina 500–1000. Perimätiedon mukaan täällä asuivat Pohjois-Norjan mahtavimmat viikingit. Nyt alueelle on rakennettu uudelleen kokonainen viikinkikylä.

Minulle oli suuri yllätys se, kuinka mainettaan pahempia viikingit oikeastaan olivat. Tästä museossa ei puhuttu, mutta matkaoppaamme Lauri kertoi monta mielenkiintoista tarinaa. Yksi tämän Norjan vuoden tavoitteistani on päästä perehtymään enemmän Pohjois-Norjan historiaan, kultuuriin ja tarinoihin. Tämä reissu oli hyvä alku!

IMG_6358

IMG_6304 IMG_6301

IMG_6322

Hienointa museosaa oli se, että kaikkeen sai koskea. Kaikkea sai kokeilla. Ja niinhän me teimme…

IMG_6311 IMG_6319

Siinä on minulla päällä 10,2 kiloa painava paita. Viikinkimuotia suoraan 500-luvulta.

IMG_6298 IMG_6332

Pojat kokeilivat tulen sytyttämistä ja puutöitä. Ja jätinhän minäkin merkkini viikinkien maille:

IMG_6334 IMG_6347

Näetkö, mitä siinä lukee? MaiLife!

Kivaa perjantaita sinulle! Minä taidan tänään tehdä pitkän kävelylenkin Hermannin kanssa ja ottaa vähän kuvia Støstä, jotta voisin pian esitellä kotikulmiani vähän enemmän.