Odotukset sulkevat oven suurilta löydöiltä – ensikertalaisten purjehdusretki oli yllätyksiä täynnä

Kaikki seikkailut alkavat hurjalla hämmennyksellä.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Tiedät, miltä tuntuu, kun olo on sanalla sanottuna hämmentynyt.

Ja pöllähtänyt.

Ja sekava.

Hurjan hämmentynyt, pöllähtänyt ja sekava on olo juuri sillä hetkellä, kun on repäissyt itsensä irti normaalista arjesta ja uomastaan. Sillä hetkellä, kun on astunut sisään tuntemattomasta ovesta tietämättä mitä sen sisäpuolella on.

* * *

 

MUSSUTAN työpaikkaravintolan aamiaisella järjetöntä kasaa pekonia. Vatsassa kiertää, mutta sitä uhmaten on tungettava ruokaa sisään viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen lähtöä, jotta selviytyisi ja jaksaisi, sillä edessä on huima, fyysistä taipuvuutta tarvitseva ja voimia nakertava purjehdus.

Pari viikkoa aikaisemmin seikkailupurjehtija Kari ”Ruffe” Nurmi, siis Kippari-Ruffe, on haastanut minut kokeilemaan purjehdusta merelle: Kuinka pitkälle ummikko maakrapu voisi purjeveneellä päästä yhden päivän aikana, ensimmäisellä purjehdusreissullaan.

Olen haastanut blogini lukijoita ja radiolähetykseni kuuntelijoita mukaani seikkailuun, ja vain hetken kuluttua tapaisin satamassa kolme minulle tuntematonta tyyppiä, jokainen purjehtijoina ensikertalaista, valmiina hyppäämään pieneen paattiin kanssani.

Maha möyryää. Aamiainen ei uppoa. Alkaa jännittää: entäpä jos hurjassa merenkäynnissä vatsani pyörähtää ympäri ja alan voida pahoin.

”Otat sit heti kyllä kameran esiin jos mä oksennan!”, ohjeistan mukaani keikalle lähtevää kuvaajaa.

Hitto, mitä mahtavaa matskua saisimmekaan, jos toimittajaa puklaa yli laidan, kun ei kestä hurjaa merenkäyntiä. Niinku seikkailua parhaimmillaan!

 

AUTOMME kaartaa sataman parkkipaikalle. Siellä minua odottavat Ruut, Hannu ja Kalle. He ovat valikoituneet mukaan tälle purjehdukselle valtavasta määrästä hakijoita. Tunnen painetta harteillani, sillä nyt olisi tarjottava heille unohtumaton ja villi seikkailu, jossa ihmishenkiä ei säästetä.

Katson Kippari-Ruffea, joka tulee meitä vastaan iloisesti hymyillen. Mitähän hän juuri nyt ajattelee? Siis tuo mies, joka on, vain muutamia mainitakseni, nuorin Atlantin molempiin suuntiin ylittänyt suomalainen kippari, ensimmäinen ihminen, joka on matkannut muoviveneellä Huippuvuorten ympäri (ja joutunut tuolla reissulla myös jääkarhun hyökkäyksen kohteeksi!) sekä seilannut laiturilla Suomenlahden yli.

Tässä meitä on hänen edessään nyt neljä ihmistä, jotka eivät ole ikinä purjehtineet.

Kuinkahan suuri seikkailu tämä on Ruffen mittakaavassa? Meille muille matkaan lähtijöille tämä on hyppy tuntemattomaan kaikilla tasoilla.

Kalle (vas), Ruut ja Hannu odottivat minua sataman parkkipaikalla. Olemme valmiina seikkailuun! Kuva: Kari Nurmi

Kippari-Ruffe tuli vastaanottamaan meidät kameroiden kera.

Kippari-Ruffe ja Kalle.

Ruut lähdön tunnelmissa.

Pelastusliivit päälle ja menoksi. Ei muuten ollut ihan noin yksinkertaista kuin miltä kuulostaa. Jo pelastusliivien kiinnittäminen aiheutti maakravulle päänvaivaa… Kuva: Kari Nurmi

 

ASTUMME veneeseen. Moottori käynnistyy ja Ruffe ohjeista Kallen ja Ruutin irroittamaan köydet. Pelottaa, että jo tässä kohtaa joku tippuisi mereen. Mutta ei, nämä kaksi tanssitaustaista ihmistä hoitavat homman kuin gasellit konsanaan, ja olen itse salaa tyytyväinen, sillä minä kaikessa kankeudessani olisin se, joka merestä tällä hetkellä täytyisi noukkia.

Hannun tehtävä on tarttua ruoriin ja alkaa ohjata venettä laiturista aallonmurtajien välistä merelle. Muuten niin jäyhän seitsemänkymppisen Stadin kundin suupielessä hyppii pieni hymy.

Ajamme hetken moottorilla avarammille vesille, kunnes Ruffen käsky käy jälleen. Nyt Ruut saa tehtäväkseen avata purjeet. Minä olen jo vähän kateellinen, kun en pääse tekemään itse mitään.

Ruffe aloittaa purjeiden noston.

Hannu ruorissa.

Purjeet nousevat yhteistyössä.

 

PÄÄSEN vihdoin hommiin, ja tartun ruoriin Hannun jälkeen. Toinen purjevene seilaa kovaa vauhtia ohitsemme. Vituttaa. Kilpailuviettini herää ja haluaisin vaikka työntää oman laivani tuon toisen kipparin edelle.

Mutta ei. Minä, suuri seikkailija, kellun täällä pienessä purkissa, joka ei juuri liiku mihinkään. Paatti menee kyllä eteenpäin, mutta jos nyt kävelisin vetten päällä, kulkisin sitä nopeammin. Olen odottanut tuulta ja tyrskyä, valmistautunut myrskyävään mereen ja vauhdikkaaseen liitoon kyljellään allokkoa halkovassa veneessä, mutta sellaista ei tyyrpuurissa nyt siinnä. 

Sen sijaan vene lipuu rauhassa tyynessä meressä, aurinko paistaa ja kaikki on ihan hemmetin hyvin ja upeasti. 

”Onhan tämä nyt ihan älyttömän tylsää”, sanon suoran ajatukseni minua kuvaavalle kameralle. 

Olen huolissani muista purjehtijoista. Saavatkohan he tästä mitään irti vai katuvatko parhaillaan lähtöään? Näinkö vähän minä pystyin heille tarjoamaan?

Keskittynyttä menoa ruorissa. Hannu ihailee maisemia taustalla. Kuva: Kari Nurmi

 

Ja samaan aikaan toisaalla… Kalle uhmaa fysiikan lakeja tekemällä ”titanicit”. I’m the king of the world! Kuva: Kari Nurmi

 

OHJAAMINEN on kyllä hauskaa hommaa. Siitä saa tehtyä lähes leikkiä ja pelin, kun ottaa kiintopisteekseen kaukana siintävän merimerkin ja koettaa koko ajan pysyä täydellisesti linjassa kulkien sitä kohti. Siitä minä saan yllättävän isot kiksit ja hihkun innoissani. Ohjaaminen ei olekaan niin helppoa ja vene kääntyy herkästi väärään suuntaan. Aika alkaa unohtua ja keskittyminen suuntaa vain eteenpäin kulkemiseen.

Hyvin hitaaseen eteenpäin kulkemiseen.

Kun pari tuntia on sujahtanut, päätämme alkaa kääntyä takaisin kohti satamaa. Ruut tarttuu ruoriin ja minä saan mennä kääntämään purjeen. Kauheasti asioita tapahtuu ja toimin kuin tikka Kippari-Ruffen ohjeiden mukaan ymmärtämättä yhtään mitä teen tai havaitsematta, että vene todella kääntyy ympäri.

Siinä on tämän seikkailun vauhdikkain ja hurjin hetki, ja minä olen niin keskittynyt köysiin ja niiden vetämiseen, että kaikki muu menee ohi silmien. En tajua, että olemme vaihtaneet suuntaa.

 

KIPPARI-RUFFE alkaa jakaa eväsleipiä. Minäkin tartun leipään hanakasti, sillä vatsan möyrintä on tasoittunut, eikä tässä nyt kyllä kaikista toiveistani huolimatta edes oksennusta taida olla tulossa.

Purjehtijat ottavat leivät vastaan ja alkavat syödä niitä rauhassa ja nauttien. Sää on upea, meri kimmeltää. Juttelemme niitä näitä, kuulemme toistemme tarinoita ja loikoilemme veneessä.

Jotenkin ihan liian ihanaa ja kaunista.

WRUUUUUUUUUUUMMMMMMMMMM!!!! Kova moottorin pärinä alkaa kuulua jostain kaukaa. Hurja kilpavene surisee satojen metrien päässä, mutta ääni on jo nyt korviahuumaava. Yhtäkkiä vene suhahtaa ohitsemme. Kauhea mekkala täyttää ilman.

Otan kännykän esiin ja kuvaan siitä videon:

”Siinä on teille vauhtia, voi kun oltaisiin tuolla liikenteessä”, tokaisen someen seuraajilleni.

Katson nopeasti näköpiiristä häviävää venettä ja käännän pääni kohti meidän pikkupurkkia. Katson uudelleen purjehtijakavereitani, jotka nakertavat leipiään suurella hartaudella ja ilolla.

Jokin liikahtaa sisälläni.

Yhden eväsleivän äärellä tapahtuu tämän reissun käännekohta niin kirjaimellisesti, fyysisesti, konkreettisesti kuin vain voi olla. 

Tuollainen pikavene suhahti ohi.

 

Suht mairea matkalainen. Kuva: Kari Nurmi

 

Kuvaajani Tero kuvasi porukan menoa. Ja minä kuvasin taustalta sitä menoa.

 

ENNAKKO-ODOTUS; se on jännä juttu se. Että sitä maalaa jonkin kuvan, piirtää prikulleen ääriviivoineen eteensä ja sitten suuntaa määrätietoisesti tuota ajatusta kohti. Pettyy, tylsistyy, harmistuu, kun se ei toteudukaan, sillä niin niiden kanssa aina käy. 

Niin paljon kuin olenkin ottanut erilaisia haasteita vastaan ja sitten näiden seikkailujen seurauksista kirjoittanut, olen taas pudonnut samaan ansaan. Odotuksia, oletuksia, toiveita sitä tulee vaan kerta toisensa jälkeen rakennettua itselleen, kun johonkin juttuun lähtee. Ja sitten lopulta, ihan joka kerta tajuaa sen, että jos vain lähtisikin, heittäytyisikin, eikä odottaisi erityistä, saattaisikin tehdä löydön, saada jotain sellaista, joka sysää kaiken uudelle raiteelle, aivan erilaiselle seikkailulle kuin mieli voi ikinä osata ennakoida. 

Ennakko-odotukset tappavat mahdollisuudet. Ne sulkevat ovia suurilta löydöiltä ja estävät tilaisuuden keskittyä hetken hurmaan.

Ei seikkailuun lähdetä odottaen tiettyä tulosta. Seikkailuihin sysäydytään uteliaisuudella ja vastaanottavaisuudella; valppaudella tarttua siihen, mikä syntyy. Sillä jos jotain tiettyä odottaa, se ei koskaan tapahdukaan.

Minä odotin vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta niitä ei nyt ollutkaan tarjolla. Ja eväsleipiään mussuttavia purjehduskavereita katsoessani tajuan, että en minä enää kaipaakaan, tämähän on paljon upeampaa! Miksi en tarttuisi tähän ja nauttisi näistä olosuhteista täysillä?

 

EN osaa sanoin kuvata sitä tunnetta, jonka näen purjehduskavereissani. He ovat ottaneet vastaan seikkailun siten kuin se pitäisikin: tarttuneet mahdollisuuteen, vaivautuneet ja viitsineet ottaa minuun yhteyttä, ennakkoluuloitta ja -odotuksitta hypänneet mukaan – ja avoimina kaikelle antaneet jollekin jännälle ja suunnittelemattomalle tilaisuuden tapahtua.

Monen muun mahdollisuus seikkailuun on saattanut kuolla jo siinä vaiheessa, kun ovat ajatelleet etteivät selviytyisi tällaisesta ensikertalaisten purjehduksesta tuntemattomassa seurassa. Ajatella, mistä nuo ihmiset nyt ovat jääneet paitsi.

Purjehduskavereistani paistaa läpi kiitollisuus ja ilo, eikä sen syntymiseen ole tarvittu mitään hurjia olosuhteita tai oksennusta yli laidan. Ei heitä harmita. Päin vastoin tämä tilaisuus on antanut mahdollisuuden olennaiselle onnistua: Me viisi tuntematonta olemme tulleet yhteen ja kokeneet tämän ainutlaatuisen tilaisuuden.

Meillä on ollut valtavan hauska päivä, unohtumaton kohtaaminen ja keskustelut, jotka eivät olisi olleet mahdollisia jos meri olisi pauhannut ja olisimme joutuneet keskittämään kaiken huomion veneeseen. Nyt saimme suunnata huomion toisiimme ja tutustua toisiin tuntemattomiin. Saimme tuntuman purjehdukseenkin, ja aina voimme palata takaisin oppimaan siitä lisää. 

Tämä on se seikkailu, jonka tulimme – ennakko-odotuksilla tai ilman – tänne löytämään.

 

* * *

Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Sanoinkuvaamaton.

Kiitollinen.

Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain ennalta tuntematonta sekä oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voisi omassa arjessaan kuvitellakaan.

* * *

 

LOPPUMATKA sujuu rennossa tunnelmassa. Mihinkään ei ole enää kiire. Ei tarvita äksöniä, vaan tärkein löytyy nyt tästä porukasta. Aivan viime metreillä, näköetäisyyden päässä satamasta kuin tilauksesta tuuli lakkaa kokonaan ja vene pysähtyy. Päätämme olla paikoillaan vielä hetken ennen satamaan suuntaamista.

Meidän matkamme oikeastaan olisi vasta alussa, eikä kukaan oikein haluaisi vielä palata satamaan. Tahtoisimme nähdä mitä voisikaan syntyä jos saisimme vielä viettää muutaman tunnin yhdessä. Tämä on aivan ainutlaatuinen tilanne, joka ei kenellekään toiselle, missään muussa olosuhteessa tule toteutumaan, eikä niitä asioita, joista veneessä juttelemme tässäkään tarinassa vuodeta eteenpäin. Nämä ihmiset, tämä sää, tämä mahdollisuus tekevät sen, meidän yhteisen kokemuksemme.

Olen ylpeä kaikista purjehtijoista, jotka sain mukaani. Hymy loistaa heidän kasvoillaan, kun eroamme satamassa. Tämä hetki on meidän, ikuisesti – ja juuri tämä riittää! Mitä se voikaan kunkin elämään nyt tuottaa?

 

* * *

Kaikkien seikkailujen kaava on samanlainen: ne alkavat jännittävästä tuntemattomasta ja päättyvät uskomattomiin löydöksiin – juuri siitä syystä, kun alussa mikään ei ole ollut tuttua ja hämmennys on ollut valtava.

Se on seikkailujen suola.

* * *

 

Tämän videon katsomalla pääset mukaan purjehdustunnelmaan:

Kuva: Kari Nurmi

Upea porukka, upea reissu, joka jää mieleen! Kuva: Tero Ylioja

Kieli keskellä suuta kun venettä ohjataan! Kuva: Kari Nurmi

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin: Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin. Shoot!

/Meri-Ämmänne!

Kirjeet ovat kaunis kohtaamisen muoto – minulla on uusi blogi!

Kaiken lomatohinan keskellä olen unohtanut kertoa: Minulla on uusi blogi!

Ei, ei syytä huoleen, MaiLife porskuttaa edelleen, mutta nyt sen rinnalla kokeilen jotain ihanaa ja uutta.

Tänä vuonna tuntuu siltä, että elämäni ja tekemiseni erityinen teema on ”Yhdessä”. Haluan tehdä asioita muiden kanssa. Kun palasin syksyllä Helsinkiin takaisin Kuopiosta, jossa vietin paljon aikaa yksin, olen nyt halunnut tavata ystäviä niin paljon kuin mahdollista – kun siihen nyt on vihdoin parempi mahdollisuus täällä kotonani.

Olen kirjoittanut ajatuksiani myös tähän blogiini kovin yksin. Mielessä on jo pitkän muhinut, että haluaisin tehdä jotain yhdessä; kirjoittaa jotain jonkun kanssa yhdessä keskustellen elämästä, ihmetellen isoa ihmisyyttä, valaen uskoa, tukien toista. Kenties kirjeitä toiselle, joita muutkin pääsisivät lukemaan, ajattelin idean idean saadessani. Mutta ihan kuka tahansa ei ehkä kykenisi kanssani tällaiseen, ja olenkin etsinyt sopivaa kirjekaveria jo jonkin aikaa.

Sitten viime kesänä lähdin filosofi Esa Saarisen seminaariin Pafokselle, muistatko kun kirjoitin mm. tämän? Kohtasin siellä Ulrika Björkstamin, jonka kanssa ystävystyimme huomatessamme, että kokemuksissamme on paljon yhteistä. Ja niinpä me, ystävänpäivänä julkistimme yhteisen blogimme KIRJEITÄ SINULLE!

Tuon linkin takaa pääset blogiin, mutta haluan tässä erikseen jakaa eilisen kirjeeni Ulrikalle, sillä sen tarina on sellainen, jonka haluan myös MaiLife-ystävieni lukevan.

Tervetuloa siis myös Kirjeitä sinulle -blogin seuraan! Olen itse kovin innostunut ja ihmeissäni siitä, mihin tuo matka saattaakaan johtaa.

Nämä ihanat blogimme kuvat otti Mirkku Merimaa.

 

Olen kiinnostunut sinusta!
(Julkaistu Kirjeitä sinulle -blogissa 24.2.2019)

Hei Ulrika!

Jessica Myers Kalifornian Sacramentosta! Hän oli ensimmäinen kirjekaverini ala-asteen kolmannella luokalla. Mitähän hänelle mahtaa kuulua? Jessica palasi mieleeni, kun puhuit viime kirjeessäsi kirjeenvaihdon hienoudesta ja jännittävyydestä.

Voi, millainen maailma aukesikaan Keski-Suomessa asuvalle pikkutytölle kahdeksankymmentäluvun lopussa, kun hän sai kirjeitä kaukaa meren takaa! En ikinä unohda Jessican lähettämiä kuvia maatilalta, jossa hän perheineen asui. Olin valtavan kiinnostunut Amerikasta, maailmasta jossa kirjeystäväni eli. Ahmin kaikki tarinat, joita hän elämästään kertoi ja innostuin jakamaan omiani. Ajattele, millä tavoin kaksi pientä koululaista voivatkaan kohdata – ala-asteemme opettajat olivat ihan sattumanvaraisesti laittaneet juuri meidät kirjeenvaihtoon.

Kirjeet ovat kaunis kohtaamisen muoto.

Luulen, että kirjeiden taika on siinä, että ne todella osittavat kiinnostuksen. Vaihdetaan kuulumisia, ja ollaan kiinnostuneita siitä, mitä toiselle kuuluu! Kun viitsii ja vaivautuu kirjoittaa, ajatella toista ja sitä mitä juuri hänelle haluaisi sanoa tai kysyä, on yksi hienoimmista keinoista kertoa olevansa aidosti kiinnostunut toisesta. Kirje vaatii sen, että istuu ajattelemaan ja pureskelemaan hetkeksi, mitä oikeastaan haluaa sanoa ja toiselta kuulla. 

Ai niin, terveiset Kanarialta! Lähdin tänne vähän äkkiyllättäen yksin lomalle, sillä tunsin tarpeen päästä etäälle, ottaa vähän aikaa ja pysähtymään saada perspektiiviä elämään; mikä oikeastaan juuri nyt onkaan tärkeintä? Sellaiseen usein toimii juuri lähteminen pois omista ympyröistä. Ja etenkin täällä, pienessä paikallisessa Arinagan kylässä, kaukana turistirysistä ja tekemispaljoudesta, mieli on vapaa.

Olen täällä miettinyt paljon kohtaamisia; kuinka hassua on, miten eri tavoin ihmisten tiet kohtaavat.

Onpa se sitten sattumaa tai jostain korkeammalta suunniteltua, erilaiset kohtaamiset ovat arvokkaimpia asioita elämässä, joita tiedän. Ajattelen, että muut ihmiset asettuvat polullemme opettajiksi, peileiksi ja usein joksikin sellaiseksi vertaisiksi, että – kun annamme itsellemme siihen luvan – ymmärrämme heidän kauttaan paljon enemmän elämästä, itsestämme.

Täällä reissussa on tapahtunut käsittämättömän upeita kohtaamisia. Ihmiset kylässä, jossa majoitun tässä pienessä majatalossa, jonka katolla sinulle juuri kirjoitan, ovat iloisia, ystävällisiä, hymyileviä. Puhuvat käsillään ja kovaan ääneen, sitä minä rakastan! Jo pelkästään kaiken tuon näkeminen antaa minulle paljon.

Aivan kuten nyt täällä, kaikki kohtaamiset eivät ole kovin pitkiä, eivätkä kaikki ihmiset jää elämäämme pitkäksi aikaa. Joskus kohtaaminen on vain yhden nyökkäyksen tai tervehdyksen mittainen. Mutta, oletko ajatellut, että sekin saattaa olla kovin merkityksellinen? 

Kuten sinäkin kerroit kirjeessäsi, myös minä ollut ollut paljon yksin – yksinäinenkin. Olen monessa eri tilanteessa omassa arjessani viime aikoina harmitellut, kun kukaan ei talven synkkyydessä edes hymyile toisilleen muusta kohtaamisesta puhumattakaan.

Ja olenpa minä mietiskellyt sitäkin, millaisia kohtaamisia tiellemme asettuu päivittäin, jotka voisivat antaa meille paljon, mutta me päätämmekin torjua ne.

Kerron sinulle esimerkin:

 

***

Istuin raitiovaunussa jokin aika sitten. Tiedät ne sellaiset neljän hengen penkit, joissa istutaan vastatusten ja jollaisia sitten on käytävän molemmin puolin?

Eräs nainen astui raitiovanuun sisään. Hän ei näyttänyt laitapuolen kulkijalta, mutta jotain silmiinpistävää hänessä oli; sellaista, että hänen olemuksensa sai ihmisen pysähtymään. Nainen oli pukeutunut tummiin ja oli alakuloisen oloinen.

Näillä neljän istuttavilla paikoilla, ikkunan vieressä kasvot menosuuntaan istui kaksi miestä, siis yksi kummallakin puolella käytävää. Muut kolme paikka heidän vieressään olivat tyhjiä.

Nainen kysyi ensin toiselta heistä: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Mies katsoi naista vihaisen lasittunein silmin, ei sanonut mitään, mutta hänen katseesestaan pystyi lukemaan: “Mitä sinä keskeytätä minun kännykkän tuijottamiseni ja tuollaista kysyt, mene muualle, tämä on minun paikkani!”

Nainen huokaisi surullisena ja kääntyi toisella puolella käytävää istuvan miehen puoleen: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Tämä toinen mies harkitsi asiaa sekunnin sadasosan, päätti antaa paikkansa naiselle ja siirtyi sitten istumaan tätä vastapäätä.

”Miksi halusit istua siihen, kun täällä on niin monta vapaata paikkaa?” mies kysyi.

”Minua pelottaa”, nainen vastasi.

”Miksi sinua pelottaa?”, mies ihmetteli.

Sitten nainen ryhtyi kertomaan kuinka on niin monta kertaa raitiovaunussa tippunut penkiltä siksi, että kuljettajat tekevät äkkiliikkeitä ja ajavat kovaa. Häneen on todella sattunut ja se on jättänyt pelon.

Näin nuo kaksi sysäytyivät hyväksyvään ja ymmärtävään ajatusten vaihtoon, ja minä sain seurata tätä kaikkea etäänpää.

Parin pysäkin jälkeen nainen poistui raitiovaunusta ja hymyili kevyesti. Tuo kohtaaminen saattoi olla hänelle hyvin merkityksellinen: Että joku kiinnostui ja kuuli! Hän sai kertoa pelostaan, josta, väitän, ei juuri ollut puhunut ihmisille puhunut. Ehkä ketään ei kiinnostanut? 

Ja mikä hienoa, myös tuo mies hymyili aivan eri tavalla kuin oli raitiovaunnuun astuessaan tehnyt.

***

 

Olen pyörittänyt tuota tapahtumaa mielessäni ja luulen oivaltaneeni yhden keskeisen avainajatuksen:

Kyky kiinnostua.

Kyky kiinnostua on ehkä tärkein asia, kun kuljemme kaduilla toistemme ohitse. Silloin, kun meille tarjoutuu kohtaamisen mahdollisuus. Siis se kyky katsoa ympärilleen ja kiinnostua havaitsemastaan. Sitten on valmis kohtaamaan, ja ottamaan vastaan kaiken mitä tuo kohtaaminen voi tarjota. Silloin on valmis moikkaamaan, hymyilemään tai pysähtyä hetkeksi keskustelemaan. Vai onko se kenties uskallus; uskallus kiinnostua?

Milloin olet viimeksi sanonut jollekin: “Olen kiinnostunut sinusta”? Mitähän tapahtuisi, jos sanoisi sen?

Lämpimin ajatuksin, Maija

Ps. En malta odottaa seuraava kirjettäsi, sillä olen valtavan kiinnostunut kuulemaan millaisia ajatuksia sinulla liikkuu mielessä juuri nyt!

 

Uusia ystäviä voi löytää mistä vaan – polkujuoksu on parasta yhdessä

Sain tänään kolme uutta ystävää! Kysyin Kuopion kaverikerholaisilta kuka lähtisi mukaan metsään ja nämä mahtavat, entuudestaan kaikki toisilleen tuntemattomat tyypit tulivat!

Ihanan virkistävä lenkki, vaikka nyt kyllä huomasimme, että metsän olosuhteet kovaa vauhtia sulavine lumineen ovat nyt vähän haasteelliset. Vettä oli ja haasteellsisia paikkoja oli paljon, mutta se ei menoa haitannut.

Polkujuoksu on parhainta yhdessä, ja tämä todella on yhteisöllinen laji se tuli testattua tänään!

Mutta mikä ehkä vielä hienompaa: tänän taas kävi toteen se, että uusia ystäviä voi löytää milloin vaan ja mistä vaan!

Kaverikerhon keväinen makkaranpaistoretki ja ihmeiden syvin olemus

”Nykymaailma on kumma. Kaikenlaisia hienoja elämänviisauksia heitellään ilmaan ja jengi liimaa niitä tauluina seinilleen samalla miettien, että mikä hemmetti on, kun elämä on siltikin ihan paskaa. Mitä ovat ne kummalliset ihmeet, joita tunnumme alati odottavan? Miten muutos syntyy?

Vastaus on pirullisen yksinkertainen:

On toimittava.

On perkele tartuttava toimeen ja tehtävä jotain. On oltava rehellinen itselle ja muille, kohdattava menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkonsa ja niistä huolimatta uskallettava tarttuva toimeen.

Vaihtoehto on jäädä paikoilleen, kenties valittaa, ja odottaa ihmettä, jota tuskin ikinä vastaan tulee.”

 

Näin kirjoitin aiemmin talvella blogiini. Tänään nuo samat sanat tulivat mieleeni, kun lähdimme Kuopion Kaverikerhon kanssa torstaiselle makkaranpaistoretkelle.

Ihmeiden syvin olemus.

 

Ajatella, että ryhmässämme on nyt jo ylo 600 jäsentä! Haluan jakaa tänään uudelleen tuon talvisen kirjoitukseni, sillä siinä on sinullekin valtavan tärkeä viesti – syy siihen, miksi on syytä uskaltaa, vaikka vähän jännittäisikin. Ja yksi ajatus siitä, mitä ihmeet oikeastaan vaativat.

 

* * *

Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi
(Julkaistu MaiLifessa 11.2.2018)

Seison tyhjällä parkkipaikalla aikaisin lauantaiaamuna. Ketään ei näy, ja kello on jo lähellä lähtöä. Olemme sopineet tapaavamme parkkipaikalla, mutta minä epäilen nyt, ettei kukaan olekaan tulossa. Ehkä kaikki ovat viime hetkellä muuttaneet suunnitelmiaan, ja minä joudun kääntymään takaisin kotiin.

Puhelin kilahtaa viestin.

Äh! Enhän minä tätä kaupunkia näköjään vieläkään tunne. Tönötän ihan väärällä parkkipaikalla, pitäisikin olla talon toisella puolella.

Kaunokirjallinen, elämänviisauslauseiden viljelyyn erikoistunut sieluni ei voi olla kiteyttämättä:

”Sitähän elämä on; ainaista väärällä parkkipaikalla seisomista.”


VIERAS KAUPUNKI. Yksinäisyys. Ikävä.

Ne ovat syy, jonka johdosta nyt kävelen pika-askelein kohti talon toista puolta ja oikeaa parkkipaikkaa, jolla muut jo minua odottavat.

Muutamaa viikkoa aiemmin olen tunkenut itseäni valtavan pelon läpi. Olen päättänyt kirjoittaa blogiini yksinäisyydestäni ja tarjota kaveruuttani toisille. Siihen asti olen odottanut ihmettä; että jotain tapahtuisi ja kääntäisi alakuloni iloksi. Voisinko ikinä tykästyä tähän kaupunkiin, jossa nyt työskentelen, vai pitäisikö vain kääntyä kotiin, kun täällä ei muuta elämää minulle ole?

Sitten on tullut tuo kummallinen pikku ajatus: entä jos joku muukin on kaltaisessani tilanteessa, voisinko minä tarjota hänelle kaveruuttani? Niin olen päätänyt kirjoittaa peloistani viis; kaikista eniten kun jännittää, että tunnen tekoni jälkeen itseni vieläkin yksinäisemmäksi, hylätyksi. Olen pelännyt, että sanani kaikuvat kuuroille korville, eikä kukaan tartu ehdotukseeni.


MUTTA EIVÄT NE ihan kuuroille kaikuneet. Vain muutamassa viikossa yksi askel on johtanut toiseen: mahtavaan kaupungin kaverikerhoon, jonka yli 400 jäsenestä (!) nyt neljä toisilleen tuntematonta on lähdössä yhdessä lumikenkäilemään.

Ryhmän jäsen Pertti on ehdottanut retkeä, ja me muutamat olemme tarttuneet hänen ehdotukseen. Niin tämä homma toimii; kuka tahansa voi  kutsua ihmisiä yhteiseen tekemiseen. Myhäilen tyytyväisyyttä, sillä juuri näin toivoinkin tämän menevän. Kyse ei ole enää minusta, vaan koko monisatapäisestä ryhmästä ihmisiä, jotka haluavat iloa, ystäviä ja tekemistä elämäänsä.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Me naiset!

Pertti näyttää kartasta reittiämme.

Tämä kuva: Marja Soininen

 

LUMIKENKÄILY KESKELLÄ METSÄÄ on mahtavaa homma ja retken kruunaa se, että Pertti tuntee metsän. Hän opastaa meitä läpi retkemme, kertoo tästä metsästä, jonka tuntee hyvin. Muilla osallistujilla on omat lumikengät, mutta minä saan lainata niitä Pertiltä. Ja sitä paitsi kuka tahansa voisi lainata sellaiset kirjastosta. Kynnyksiä ei tähänkään hommaan ole!

Tunnelma on välitön. Ihastelemme maisemia, hengästymme raskaasta liikunnasta ja jutelemme kaikenlaista. Tällainen toiminta on helppo mahdollisuus tutustua ihmisiin, toteamme yhdessä. Ja me vitsailemmekin jo kuin vanhat ystävät!

–Mahtavaa, kun nyt tietää muitakin ihmisiä, jotka tykkäävät retkeilystä. Aiemmin en ole oikein saanut ketään seurakseni ulkoliikuntaan, joku meistä toteaa.

Minä nyökkään päätäni. Juuri näinhän sen toivoin menevän!

Olen valtavan kiitollinen Pertille siitä, että hän on järjestänyt tämän retken. Häneltä on vaatinut rohekutta ja lämmintä sydäntä tarttua toimeen vailla tietoa tulisiko kukaan tälle retkelle. Olen käsittämättömän onnellinen siitä, että tarjoukseen ovat tarttuneet Marja ja Eeva. He ovat viitsineet vaivautua ja uskaltaneet lähteä retkelle tuntemattomien tyyppien kanssa.

Me kaikki toimimme. Osallistuimme.


KULJEMME PITKÄN MATKAN aivan hiljaa, metsän ääniä aistien. On aikaa ajatella.

Nykymaailma on kumma, minä pohdin. Kaikenlaisia hienoja elämänviisauksia heitellään ilmaan ja jengi liimaa niitä tauluina seinilleen samalla miettien, että mikä hemmetti on, kun elämä on siltikin ihan paskaa.

Mitä ovat ne kummalliset ihmeet, joita tunnumme alati odottavan? Miten muutos syntyy?

Vastaus on pirullisen yksinkertainen:

On toimittava.

On perkele tartuttava toimeen ja tehtävä jotain. On oltava rehellinen itselle ja muille, kohdattava menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkonsa ja niistä huolimatta uskallettava tarttuva toimeen.

Vaihtoehto on jäädä paikoilleen, kenties valittaa ja odottaa ihmettä, jota tuskin ikinä vastaan tulee.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Makkaranpaistomajamme. Kuva: Marja Soininen

 

PARIN TUNNIN LUMIKENKÄILYN jälkeen istumme paistamaan makkaraa metsästysmajalle. Mussutan makkaraani ja kelailen: Vaikeissa tilanteissa tuntuu, ettei ulospääsyä ole eikä ratkaisua löydy. Mutta aina on se yksi pieni ajatus, joka yllättäen iskee mieleen. Siihen pitää silloin tarttua. Mitä voikaan saavuttaa, kun kokeilee!

Olen hämmentynyt siitä, miten hienoja asioita elämääni on viimeisten viikkojen aikana tullut. Yksi suuri syy niihin on tämä kaverikerho. En ole muita ihmeellisempi ihminen, mutta kuten ihan jokainen meistä, olen voinut antaa sysäyksen ihmeelle, sykkeen jollekin suuremmalle. Se on tässä. Tuo hetki lumikenkäretken jälkeen makkaranpaistossa.

”Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi”, kaunokirjallinen sieluni kiteyttää tuon hetken historian kirjoihin. Onhan tästä nyt joku lentävä lause tehtävä, sillä nyt taidetaan olla vihdoin ihan oikealla parkkipaikalla.

 



NIIN, SE VAAN kävi mielessä kaiken tämän jälkeen, että tämän tarinan kuulutuasi: onko sinulla jotain, johon odotat muutosta juuri nyt? Entä jos ryhtyisitkin itse toimimaan; ihmeeksi, jota nyt odotat tapahtuvaksi?

/Äm

Ystävänpäiväyllätyksiä

On hyvin helppoa kertoa toiselle, että välittää – ystävyys on pieniä tekoja.

Kävin tänään jakamassa iloista mieltä ja ystävänpäiväyllätykseksi kuumaa mehua aamuliikenteessä lossilla Kuopiossa. Ihmisten ilmeet olivat iloisia ja reaktiot lämmittivät sydäntä. Koko päivän on ollut tämän johdosta hymy huulilla.

 

Ystävän voi yllättää milloin vain! Mitä sinä voisit tehdä, vielä ehdit tänäänkin? Hyvää ystävänpäivää, kultaiset blogiystäväni!

/Äm

Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi

Seison tyhjällä parkkipaikalla aikaisin lauantaiaamuna. Ketään ei näy, ja kello on jo lähellä lähtöä. Olemme sopineet tapaavamme parkkipaikalla, mutta minä epäilen nyt, ettei kukaan olekaan tulossa. Ehkä kaikki ovat viime hetkellä muuttaneet suunnitelmiaan, ja minä joudun kääntymään takaisin kotiin.

Puhelin kilahtaa viestin.

Äh! Enhän minä tätä kaupunkia näköjään vieläkään tunne. Tönötän ihan väärällä parkkipaikalla, pitäisikin olla talon toisella puolella.

Kaunokirjallinen, elämänviisauslauseiden viljelyyn erikoistunut sieluni ei voi olla kiteyttämättä:

”Sitähän elämä on; ainaista väärällä parkkipaikalla seisomista.”


VIERAS KAUPUNKI. Yksinäisyys. Ikävä.

Ne ovat syy, jonka johdosta nyt kävelen pika-askelein kohti talon toista puolta ja oikeaa parkkipaikkaa, jolla muut jo minua odottavat.

Muutamaa viikkoa aiemmin olen tunkenut itseäni valtavan pelon läpi. Olen päättänyt kirjoittaa blogiini yksinäisyydestäni ja tarjota kaveruuttani toisille. Siihen asti olen odottanut ihmettä; että jotain tapahtuisi ja kääntäisi alakuloni iloksi. Voisinko ikinä tykästyä tähän kaupunkiin, jossa nyt työskentelen, vai pitäisikö vain kääntyä kotiin, kun täällä ei muuta elämää minulle ole?

Sitten on tullut tuo kummallinen pikku ajatus: entä jos joku muukin on kaltaisessani tilanteessa, voisinko minä tarjota hänelle kaveruuttani? Niin olen päätänyt kirjoittaa peloistani viis; kaikista eniten kun jännittää, että tunnen tekoni jälkeen itseni vieläkin yksinäisemmäksi, hylätyksi. Olen pelännyt, että sanani kaikuvat kuuroille korville, eikä kukaan tartu ehdotukseeni.


MUTTA EIVÄT NE ihan kuuroille kaikuneet. Vain muutamassa viikossa yksi askel on johtanut toiseen: mahtavaan kaupungin kaverikerhoon, jonka yli 400 jäsenestä (!) nyt neljä toisilleen tuntematonta on lähdössä yhdessä lumikenkäilemään.

Ryhmän jäsen Pertti on ehdottanut retkeä, ja me muutamat olemme tarttuneet hänen ehdotukseen. Niin tämä homma toimii; kuka tahansa voi  kutsua ihmisiä yhteiseen tekemiseen. Myhäilen tyytyväisyyttä, sillä juuri näin toivoinkin tämän menevän. Kyse ei ole enää minusta, vaan koko monisatapäisestä ryhmästä ihmisiä, jotka haluavat iloa, ystäviä ja tekemistä elämäänsä.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Me naiset!

 

 

Pertti näyttää kartasta reittiämme.

Tämä kuva: Marja Soininen

 

 

LUMIKENKÄILY KESKELLÄ METSÄÄ on mahtavaa homma ja retken kruunaa se, että Pertti tuntee metsän. Hän opastaa meitä läpi retkemme, kertoo tästä metsästä, jonka tuntee hyvin. Muilla osallistujilla on omat lumikengät, mutta minä saan lainata niitä Pertiltä. Ja sitä paitsi kuka tahansa voisi lainata sellaiset kirjastosta. Kynnyksiä ei tähänkään hommaan ole!

Tunnelma on välitön. Ihastelemme maisemia, hengästymme raskaasta liikunnasta ja jutelemme kaikenlaista. Tällainen toiminta on helppo mahdollisuus tutustua ihmisiin, toteamme yhdessä. Ja me vitsailemmekin jo kuin vanhat ystävät!

–Mahtavaa, kun nyt tietää muitakin ihmisiä, jotka tykkäävät retkeilystä. Aiemmin en ole oikein saanut ketään seurakseni ulkoliikuntaan, joku meistä toteaa.

Minä nyökkään päätäni. Juuri näinhän sen toivoin menevän!

Olen valtavan kiitollinen Pertille siitä, että hän on järjestänyt tämän retken. Häneltä on vaatinut rohekutta ja lämmintä sydäntä tarttua toimeen vailla tietoa tulisiko kukaan tälle retkelle. Olen käsittämättömän onnellinen siitä, että tarjoukseen ovat tarttuneet Marja ja Eeva. He ovat viitsineet vaivautua ja uskaltaneet lähteä retkelle tuntemattomien tyyppien kanssa.

Me kaikki toimimme. Osallistuimme.


KULJEMME PITKÄN MATKAN aivan hiljaa, metsän ääniä aistien. On aikaa ajatella.

Nykymaailma on kumma, minä pohdin. Kaikenlaisia hienoja elämänviisauksia heitellään ilmaan ja jengi liimaa niitä tauluina seinilleen samalla miettien, että mikä hemmetti on, kun elämä on siltikin ihan paskaa.

Mitä ovat ne kummalliset ihmeet, joita tunnumme alati odottavan? Miten muutos syntyy?

Vastaus on pirullisen yksinkertainen:

On toimittava.

On perkele tartuttava toimeen ja tehtävä jotain. On oltava rehellinen itselle ja muille, kohdattava menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkonsa ja niistä huolimatta uskallettava tarttuva toimeen.

Vaihtoehto on jäädä paikoilleen, kenties valittaa ja odottaa ihmettä, jota tuskin ikinä vastaan tulee.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Makkaranpaistomajamme. Kuva: Marja Soininen

 

PARIN TUNNIN LUMIKENKÄILYN jälkeen istumme paistamaan makkaraa metsästysmajalle. Mussutan makkaraani ja kelailen: Vaikeissa tilanteissa tuntuu, ettei ulospääsyä ole eikä ratkaisua löydy. Mutta aina on se yksi pieni ajatus, joka yllättäen iskee mieleen. Siihen pitää silloin tarttua. Mitä voikaan saavuttaa, kun kokeilee!

Olen hämmentynyt siitä, miten hienoja asioita elämääni on viimeisten viikkojen aikana tullut. Yksi suuri syy niihin on tämä kaverikerho. En ole muita ihmeellisempi ihminen, mutta kuten ihan jokainen meistä, olen voinut antaa sysäyksen ihmeelle, sykkeen jollekin suuremmalle. Se on tässä. Tuo hetki lumikenkäretken jälkeen makkaranpaistossa.

”Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi”, kaunokirjallinen sieluni kiteyttää tuon hetken historian kirjoihin. Onhan tästä nyt joku lentävä lause tehtävä, sillä nyt taidetaan olla vihdoin ihan oikealla parkkipaikalla.

 



NIIN, SE VAAN kävi mielessä kaiken tämän jälkeen, että tämän tarinan kuulutuasi: onko sinulla jotain, johon odotat muutosta juuri nyt? Entä jos ryhtyisitkin itse toimimaan; ihmeeksi, jota nyt odotat tapahtuvaksi?

/Äm

KuKa keilaa

Tiäkkö mikä on siisteintä.

No vastaan itse ja heti:

Siisteintä on se, että toisilleen tuntemattomat ihmiset uskaltavat lähteä liikkeelle yksin, viitsivät astua ehkä yhden ekstrakynnyksen yli ja heittäytyvät yhdessä!

Eipä tarvinnut tältä 12-henkiseltä porukalta paljon kysellä mikä fiilis jäi kun Kuopion Kaverikerho kokoontui ensimmäiseen ”action”-iltaan keilaamaan – hymyt kasvoilla kertoivat kaiken.

Näin tänään Kuopion keilahallissa

Miten ikinä osainkaan kuvailla sen, millainen tunne tulee, kun näkee, että hiljaisinkin ja varautunein syttyy porukan voimasta, saa onnistumisen kokemuksia, vahvistuksen sille, että kannatti lähteä.

Miten ikinä osaisinkaan kertoa sen, kuinka ylpeä olen jokaisesta näistä ihmisestä, jotka viitsivät, vaivautuivat ja rohkeasti lähtivät liikkeelle kohtaamaan muita.

Miten voisinkaan kannustaa sinua tarttumaan toimeen asiassa, jota olet mielessäsi pyöritellyt, aloitttamaan, pistämään rohkeasti liikkeelle jotain pientä – se saattaa viedä vaikka minne.

Paras kruunaus tälle päivälle!

/Äm

Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta

Kävin eilen ruokakaupassa. Matkalla sinne on kahvila. Kahvilassa istui mies, johon katseeni kummallisesti kiinnittyi. Edessä kuppi, pää alas painuneena ja katse huolestuneena mies istui pöydän ääressä. Hän näpräsi sormiaan keskittyneen näköisenä. Tuntui, kuin ajatukset olisivat leijuneet hänen edessään mustana pilvenä.

Jokin sattui minuun näkemässäni, eikä tämä saa minua edelleenkään rauhaan. Minä tunsin hänen mustan pilvensä. Tunnistin taakan hänen harteillaan.

Tuntui, kuin olisin katsonut itseäni etäisyyden takaa. 


”TUO MIES ON KOVIN YKSIN”, ajattelin. En voi tietää onko todella näin, mutta katsoessani häntä tunnistin hänen silmiensä takaa väsymyksen ja toivottomuuden –sellaiset tunteet, jotka usein omasta peilistänikin paistavat.

Olisin kovin halunnut mennä koskettamaan häntä olalle ja sanoa: ”Minä olen tässä”. Mutta ei. Sellaista ei ole soveliasta tehdä; se ei ole sosiaalisesti sallittua.

Siksi minä päätin kirjoittaa. Sekin on siinä sosiaalisten sääntöjen rajalla. Paine piilottaa heikkoutensa on kova. 

Mutta jos kukaan ei sitä tee, miten maailma voi muuttua?


* * *

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk.

On aamu, ja pursuava roskapussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Roskakatos.

Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven.

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip.

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut?

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps, se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

(Kirjoitus julkaistu MaiLifessa 14.4.2016, lue se kokonaan täällä.)

* * *


TUON TARINAN KIRJOITIN blogiini TASAN vuosi sitten. Niin, se vähän huvittaakin: samat aiheet seuraavat polullani, ja jostain syystä ne nostavat päätään samoihin vuodenaikoihin.

Kerroin sinulle silloin yksinäisyydestäni ensimmäistä kertaa. Tuo tuska ja kokemus johtivat hienoihin juttuihin. Tähän:


HERKILLÄ JUU, TÄNÄKIN vuonna tähän aikaan. 

Näky kahvilan pöydässä. 

Minä itse peilaantuneena näkemääni.

Kirjoitan tämän kaiken tuon tyypin takia – toivoen, etä tulkintani hänestä on täysin väärä, ettei hän edustaisi sitä iso joukkoa suomalaisista, joka tälläkin hetkellä räpiköi omassa roskiskatoksessaan. 

En ollut aikeissa kirjoittaa omasta yksinäisyydestäni nyt, sillä en tässä elämäntilanteessa halua leimaantua sääliä tai huomiota hakevaksi luuseriksi. Sellainen somemaailma tuntuu nykyisin olevan. Lytätään ennen kuin ajatellaan. Enkä minä halua tulla lytätyksi, ei minussa ole mitään vikaa. Minä olen vain yksinäinen jä kyllästynyt olemaan tarpeeton.

Jos joku leiman minuun isketään, olkoon se äänitorvena olo monelle kaltaiselleni, joka nytkin pyhien aikaan pohtii yksinäisyyttään. Vielä vähemmän minä haluan, että kukaan joutuu tuntemaan tällaista…


NYT, TASAN VUOSI sen jälkeen kun kohtasin roskislinnun, jostain kulmasta katsottuna voisi todeta tilanteeni olevan vieläkin vaikeampi kuin aiemmin.

Loukkaannuin syyskuussa, jouduin liikkumiskyvyttämäksi ja pitkälle saurauslomalle (lue tästä lisää) – ja yksinelävänä, perheettomänä yrittäjänä tilanne on kaikin kulmin kimurantti. 

Viimeiset seitsemän kuukautta olen käytännössä maannut yksin yksiössäni. Vaikka pari siitä olenkin ollut jo paremmassa kunnossa, vaatii polvi vieläkin veronsa, enkä voi tehdä mitään ylimääräistä. Nyt suurimman työn vaatii kova kuntoutus ja töiden löytäminen.

Arkeni koostuu pienistä palikoista. Pääsääntöisesti vietän aikaani tietokoneella. Sairausomani jälkeen minä en palaa tuttuun ja turvalliseen työpaikkaan, jossa minua odotetaan ja tarvitaan, vaan pikkuyrittäjänä kursin kovaa vauhtia kasaan työkeikkoja. Se ei ole helppoa työtä, sillä sairausloman lisäksi vuodet osin poissa markkinoilta tuntuvat työntäneen minut tarpeettomaksi. Yritän tavoittaa ihmisiä ja tarjota heille palvelujani, koettaa tehdä itsestäni tarpeellisen päivittäin eri tavoin. En välttämättä tapaa ketään toista ihmistä päiviin ja pääse inhimilliseen vuorovaikutukseen. Selivytyminen on omalla vastuullani.

Tällaista ei tämä tyttö vielä pitkiin aikoihin teekään. Voit kenties kuvitella, millaisen lisän tarpeettomuuteen tuo se, ettei totutusti pääse edes purkamaan tuntojaan liikkumalla – se kun minulle on kovin tärkeää. Nämä kuvat Rushista viime keväältä. Onneksi silloin sain kokea tämän!


VAMMAUTUMISENI JA SITÄ SEURANNUT aika on ollut kova prosessi, mutta se oivalluttanut minulle sen, mikä yksinäisyydessä on tappavinta.

Se on tunne tarpeettomuudesta.

Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta; onnistumisen kokemusten ja posiitivisen palautteen puute.

Jos elämästäni nyt irrottaisi erilleen tämän muutaman kuukauden kestäneen hetken, näyttäisi maailma aika roisilta. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt, ja tämän saan tuta joka päivä.

En puhu tarpeesta selän taputteluille, peukuille tähän kirjoitukseen tai puolihuolimattomille ”Kyllä sua tarvitaan” -kommenteille; etenkään minun kaltaiselle persoonalle sellaiset eivät ole tarpeen. Puhun konkreettisista kohtaamisista, toiminnasta, mahdollisuuksia olla paras itsensa toisten kanssa, onnistua ja saada siitä positiivista palautetta.


MINUN TILANTEENI RATKEAA varmasti vähitellen sen myötä, kun saan riittävästi työkeikkoja ja kokea taas maailman kaipaavan panostani. Toivon, että tämä tapahtuu pian, mutta pelkään, että ei. Miten minun sitten kävisi? 

En voi olla miettimättä taas sitä kuinka moni kaatuu vaikeuksien alla. Mitä pidempään on yksin vailla minkään sorttista positiivista palautetta, sitä matalammaksi mieli käy. Miten jaksavat kaikki muut yksinäiset työttömät tai sairaat?

Kuinka jaksavat pariskunnat, jotka toistensa olemassa olosta huolimatta kokevat olevansa yksin? Olen myös miettinyt usein sitä, miten parisuhteessa olevista moni kokee yksinäisyyttä (minäkin edellisessä suhteessani), ja ymmärtänyt, että ehkä sekin peilautuu tähän: ettei saa todellista tukea toiselta, koe olevansa tälle tarpeellinen ja saavansa onnistumisen kokemuksia yhdessä?

Kaikista eniten mietin sitä, kuinka voisimme mahdollistaa todellisen tarpeellisuuden tunteen toisille?

Joskus kaadutaan, ja sitten koetetaan parhaansa mukan nousta – toivon, että kaikkilla meistä on voimavaroja nousemiseen!


MINÄ EN OLE TÄYDELLINEN, enkä voi koko maailmaa muuttaa. Yksi yritys siihen on ollut olla itse rohkea ja tuottaa tarinoita yksinäisyydestä koettaen avata silmiä sen edessä. Toinen yritykseni yksinäisyyteen rikastavien ratkaisujen löytämiseen on ollut olla mukana Hyvän mielen lounas -tapahtumassa.

Järjestämme 20.4. Hyvän mielen lounaan vanhuksille (muistatko tämän kirjoitukseni viime syksyltä?), jonne voi tulla vielä mukaan vapaaehtoiseksi! Se on yksi tapa saada kuulua joukkoon, jakaa hyvää mieltä ja saada itse onnistumisen ja tapeellisuuden kokemus. Jos haluat siitä lisätietoa ja tulla mukaan, tule Facebookissa tutustumaan tähän Hyvän mielen tekijät -ryhmään.

/Äm, toivoen, että tämä teksti tarjosi sinulle ajattelemisen aihetta

Payback time

Vammautumiseni aikana kerroin sinulle kuinka minua autettiin erilaisin tavoin hankalassatilanteessani. Kirjoitin silloin näin: ”Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi”  (nyt sitä lukiessani muistin, kuinka hyvä ja tärkeä juttu siitä tulikaan, luethan sen tuosta linkin takaa!).

On tunnustettava, että olen suorastaan välillä tuntenut kovaa syyllisyyttä siitä, etten ole vielä pystynyt kiittämään kunnolla jokaista minua auttanutta tai tarjota auttajilleni jonkinlaista vastinetta tai korvausta avustaan. Olen ollut vielä liian voimaton, ja joutunut keskittymään toistaiseksi vain oman itseni parantamiseen.

Mutta nyt, kun olen saanut jalat jo paremmin alleni, on aika alkaa maksaa velkojani takaisin. En tarkoita sitä, että aina tarvitsisi korvata saamaansa apua isoilla korvauksilla – tärkein ja paras apu on aivan pyyteetöntä. Mutta kyllä minä jollain tavalla haluan voida kiittää ihmisiä, jotka ovat antaneet aikaansa minulle vaikeassa tilanteessani. Osalle ”takaisinmaksu” voi tarkoittaa yksinkertaisesti vain halausta, osalle kukkakimppua, osalle jotain suurempaa.

Tämän viikon vietän rakkaan, ehkä suurimman avun minulle vamma-aikanani tarjonneen ystäväni luona. Hän on miehensä kanssa lomamatkalla, ja minä olen heidän luonaan lasten- ja koiran vahtina. Olen ollut täällä monesti aiemminkin, ja lasten kanssa homma luistaa hyvin, ovathan he jo koululaisia, eivätkä edes vaadi kovin suuria ”hoitotoimenpiteitä”.

Tämän karvapallon minä melkein unohdin kokonaan

Ihana koiranpentu Nöpö, joka saapui tähän perheeseen viime syksynä. Katsotaan siis kuinka me yhdessä pärjäämme. Vaikka minulla oli itsellänikin vielä muutama vuosi sitten koira, olen ehtinyt jo tottua arkeen ilman koiraa, ulkoilutuksineen ja ruokkimisineen. Onneksi tämä on vielä pikkuinen koira, eikä vaadi liian pitkiä lenkkejä, ne saattaisivat minun polvellani olla hankalia. Ja onneksi lapset hoitavat koiraa jo tottuneesti.

Onhan tässä sekin mahdollisuus, että minulle herää taas koirakuume…

 

 

Kavereita ja kakkahommia

Tänään on tämän pienen vammaistuvan rauhallinen rytmi ollut ihan sekaisin. Päivällä tehtiin työkaverin kanssa vähän duunijuttuja ja iltapävällä sain maailman parhaat piristäjät vieraakseni

img_4731

Anni ja Lauri Vuohensilta, muistat heidät Hydraulic Press Channelista ja Ratareisi-haasteestani!

Mutta ei. Pyynnöistäni huolimatta he eivät tulleet räjäyttämään polveani hydraulisella prässillä tai pakottaneet tällä kertaa polkemaan pyörällä 24 tuntia putkeen. Mutta toteuttivat kuitenkin erään toiveeni eivätkä tuoneet tuliaisiksi suklaata.

He yllättivät ja toivat muovailuvahaa! Anni on muovailuvahvamestari ja teki minulle malliesimerkin.

img_4729

Minä tietysti tuotekehitin heti Levolac-pulloa.

img_4735

Tällainen päivä täällä tänään.

 

Mikä hydraulinen prässi, tsekkaa: Hydraulic Press Channel ja minun kirjoittama juttu (joka on muuten oikeasti lukemisen arvoinen!) ”Tamperelaisella pihamaalla on koko maailma – näin syntyvät someilmiöt”

Mikä 24 tunnin pyöräily, tsekkaa: ”Kyläboheemien kokoontumisajot”

Ja mikä Levolac-pullo, tsekkaa: ”Ihan törkee zombie-mättö – päivä leikkauspotilaan elämää”

 

Nii ja MIKÄ MUOVAILUVAHA!?! Varmaan viimeksi vuonna 1987 olen nähnytkään muovaikuvahaa saati sitten koskenut siihen… Näinpä nähtäväksi jää millaisen taideteoksen itse saan aikaan. Saattaa olla hienoa taidetta luvassa näillä sivuilla tulevina päivinä.

/Äm