Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta

Kävin eilen ruokakaupassa. Matkalla sinne on kahvila. Kahvilassa istui mies, johon katseeni kummallisesti kiinnittyi. Edessä kuppi, pää alas painuneena ja katse huolestuneena mies istui pöydän ääressä. Hän näpräsi sormiaan keskittyneen näköisenä. Tuntui, kuin ajatukset olisivat leijuneet hänen edessään mustana pilvenä.

Jokin sattui minuun näkemässäni, eikä tämä saa minua edelleenkään rauhaan. Minä tunsin hänen mustan pilvensä. Tunnistin taakan hänen harteillaan.

Tuntui, kuin olisin katsonut itseäni etäisyyden takaa. 


”TUO MIES ON KOVIN YKSIN”, ajattelin. En voi tietää onko todella näin, mutta katsoessani häntä tunnistin hänen silmiensä takaa väsymyksen ja toivottomuuden –sellaiset tunteet, jotka usein omasta peilistänikin paistavat.

Olisin kovin halunnut mennä koskettamaan häntä olalle ja sanoa: ”Minä olen tässä”. Mutta ei. Sellaista ei ole soveliasta tehdä; se ei ole sosiaalisesti sallittua.

Siksi minä päätin kirjoittaa. Sekin on siinä sosiaalisten sääntöjen rajalla. Paine piilottaa heikkoutensa on kova. 

Mutta jos kukaan ei sitä tee, miten maailma voi muuttua?


* * *

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk.

On aamu, ja pursuava roskapussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Roskakatos.

Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven.

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip.

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut?

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps, se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

(Kirjoitus julkaistu MaiLifessa 14.4.2016, lue se kokonaan täällä.)

* * *


TUON TARINAN KIRJOITIN blogiini TASAN vuosi sitten. Niin, se vähän huvittaakin: samat aiheet seuraavat polullani, ja jostain syystä ne nostavat päätään samoihin vuodenaikoihin.

Kerroin sinulle silloin yksinäisyydestäni ensimmäistä kertaa. Tuo tuska ja kokemus johtivat hienoihin juttuihin. Tähän:


HERKILLÄ JUU, TÄNÄKIN vuonna tähän aikaan. 

Näky kahvilan pöydässä. 

Minä itse peilaantuneena näkemääni.

Kirjoitan tämän kaiken tuon tyypin takia – toivoen, etä tulkintani hänestä on täysin väärä, ettei hän edustaisi sitä iso joukkoa suomalaisista, joka tälläkin hetkellä räpiköi omassa roskiskatoksessaan. 

En ollut aikeissa kirjoittaa omasta yksinäisyydestäni nyt, sillä en tässä elämäntilanteessa halua leimaantua sääliä tai huomiota hakevaksi luuseriksi. Sellainen somemaailma tuntuu nykyisin olevan. Lytätään ennen kuin ajatellaan. Enkä minä halua tulla lytätyksi, ei minussa ole mitään vikaa. Minä olen vain yksinäinen jä kyllästynyt olemaan tarpeeton.

Jos joku leiman minuun isketään, olkoon se äänitorvena olo monelle kaltaiselleni, joka nytkin pyhien aikaan pohtii yksinäisyyttään. Vielä vähemmän minä haluan, että kukaan joutuu tuntemaan tällaista…


NYT, TASAN VUOSI sen jälkeen kun kohtasin roskislinnun, jostain kulmasta katsottuna voisi todeta tilanteeni olevan vieläkin vaikeampi kuin aiemmin.

Loukkaannuin syyskuussa, jouduin liikkumiskyvyttämäksi ja pitkälle saurauslomalle (lue tästä lisää) – ja yksinelävänä, perheettomänä yrittäjänä tilanne on kaikin kulmin kimurantti. 

Viimeiset seitsemän kuukautta olen käytännössä maannut yksin yksiössäni. Vaikka pari siitä olenkin ollut jo paremmassa kunnossa, vaatii polvi vieläkin veronsa, enkä voi tehdä mitään ylimääräistä. Nyt suurimman työn vaatii kova kuntoutus ja töiden löytäminen.

Arkeni koostuu pienistä palikoista. Pääsääntöisesti vietän aikaani tietokoneella. Sairausomani jälkeen minä en palaa tuttuun ja turvalliseen työpaikkaan, jossa minua odotetaan ja tarvitaan, vaan pikkuyrittäjänä kursin kovaa vauhtia kasaan työkeikkoja. Se ei ole helppoa työtä, sillä sairausloman lisäksi vuodet osin poissa markkinoilta tuntuvat työntäneen minut tarpeettomaksi. Yritän tavoittaa ihmisiä ja tarjota heille palvelujani, koettaa tehdä itsestäni tarpeellisen päivittäin eri tavoin. En välttämättä tapaa ketään toista ihmistä päiviin ja pääse inhimilliseen vuorovaikutukseen. Selivytyminen on omalla vastuullani.

Tällaista ei tämä tyttö vielä pitkiin aikoihin teekään. Voit kenties kuvitella, millaisen lisän tarpeettomuuteen tuo se, ettei totutusti pääse edes purkamaan tuntojaan liikkumalla – se kun minulle on kovin tärkeää. Nämä kuvat Rushista viime keväältä. Onneksi silloin sain kokea tämän!


VAMMAUTUMISENI JA SITÄ SEURANNUT aika on ollut kova prosessi, mutta se oivalluttanut minulle sen, mikä yksinäisyydessä on tappavinta.

Se on tunne tarpeettomuudesta.

Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta; onnistumisen kokemusten ja posiitivisen palautteen puute.

Jos elämästäni nyt irrottaisi erilleen tämän muutaman kuukauden kestäneen hetken, näyttäisi maailma aika roisilta. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt, ja tämän saan tuta joka päivä.

En puhu tarpeesta selän taputteluille, peukuille tähän kirjoitukseen tai puolihuolimattomille ”Kyllä sua tarvitaan” -kommenteille; etenkään minun kaltaiselle persoonalle sellaiset eivät ole tarpeen. Puhun konkreettisista kohtaamisista, toiminnasta, mahdollisuuksia olla paras itsensa toisten kanssa, onnistua ja saada siitä positiivista palautetta.


MINUN TILANTEENI RATKEAA varmasti vähitellen sen myötä, kun saan riittävästi työkeikkoja ja kokea taas maailman kaipaavan panostani. Toivon, että tämä tapahtuu pian, mutta pelkään, että ei. Miten minun sitten kävisi? 

En voi olla miettimättä taas sitä kuinka moni kaatuu vaikeuksien alla. Mitä pidempään on yksin vailla minkään sorttista positiivista palautetta, sitä matalammaksi mieli käy. Miten jaksavat kaikki muut yksinäiset työttömät tai sairaat?

Kuinka jaksavat pariskunnat, jotka toistensa olemassa olosta huolimatta kokevat olevansa yksin? Olen myös miettinyt usein sitä, miten parisuhteessa olevista moni kokee yksinäisyyttä (minäkin edellisessä suhteessani), ja ymmärtänyt, että ehkä sekin peilautuu tähän: ettei saa todellista tukea toiselta, koe olevansa tälle tarpeellinen ja saavansa onnistumisen kokemuksia yhdessä?

Kaikista eniten mietin sitä, kuinka voisimme mahdollistaa todellisen tarpeellisuuden tunteen toisille?

Joskus kaadutaan, ja sitten koetetaan parhaansa mukan nousta – toivon, että kaikkilla meistä on voimavaroja nousemiseen!


MINÄ EN OLE TÄYDELLINEN, enkä voi koko maailmaa muuttaa. Yksi yritys siihen on ollut olla itse rohkea ja tuottaa tarinoita yksinäisyydestä koettaen avata silmiä sen edessä. Toinen yritykseni yksinäisyyteen rikastavien ratkaisujen löytämiseen on ollut olla mukana Hyvän mielen lounas -tapahtumassa.

Järjestämme 20.4. Hyvän mielen lounaan vanhuksille (muistatko tämän kirjoitukseni viime syksyltä?), jonne voi tulla vielä mukaan vapaaehtoiseksi! Se on yksi tapa saada kuulua joukkoon, jakaa hyvää mieltä ja saada itse onnistumisen ja tapeellisuuden kokemus. Jos haluat siitä lisätietoa ja tulla mukaan, tule Facebookissa tutustumaan tähän Hyvän mielen tekijät -ryhmään.

/Äm, toivoen, että tämä teksti tarjosi sinulle ajattelemisen aihetta

Mainokset

Payback time

Vammautumiseni aikana kerroin sinulle kuinka minua autettiin erilaisin tavoin hankalassatilanteessani. Kirjoitin silloin näin: ”Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi”  (nyt sitä lukiessani muistin, kuinka hyvä ja tärkeä juttu siitä tulikaan, luethan sen tuosta linkin takaa!).

On tunnustettava, että olen suorastaan välillä tuntenut kovaa syyllisyyttä siitä, etten ole vielä pystynyt kiittämään kunnolla jokaista minua auttanutta tai tarjota auttajilleni jonkinlaista vastinetta tai korvausta avustaan. Olen ollut vielä liian voimaton, ja joutunut keskittymään toistaiseksi vain oman itseni parantamiseen.

Mutta nyt, kun olen saanut jalat jo paremmin alleni, on aika alkaa maksaa velkojani takaisin. En tarkoita sitä, että aina tarvitsisi korvata saamaansa apua isoilla korvauksilla – tärkein ja paras apu on aivan pyyteetöntä. Mutta kyllä minä jollain tavalla haluan voida kiittää ihmisiä, jotka ovat antaneet aikaansa minulle vaikeassa tilanteessani. Osalle ”takaisinmaksu” voi tarkoittaa yksinkertaisesti vain halausta, osalle kukkakimppua, osalle jotain suurempaa.

Tämän viikon vietän rakkaan, ehkä suurimman avun minulle vamma-aikanani tarjonneen ystäväni luona. Hän on miehensä kanssa lomamatkalla, ja minä olen heidän luonaan lasten- ja koiran vahtina. Olen ollut täällä monesti aiemminkin, ja lasten kanssa homma luistaa hyvin, ovathan he jo koululaisia, eivätkä edes vaadi kovin suuria ”hoitotoimenpiteitä”.

Tämän karvapallon minä melkein unohdin kokonaan

Ihana koiranpentu Nöpö, joka saapui tähän perheeseen viime syksynä. Katsotaan siis kuinka me yhdessä pärjäämme. Vaikka minulla oli itsellänikin vielä muutama vuosi sitten koira, olen ehtinyt jo tottua arkeen ilman koiraa, ulkoilutuksineen ja ruokkimisineen. Onneksi tämä on vielä pikkuinen koira, eikä vaadi liian pitkiä lenkkejä, ne saattaisivat minun polvellani olla hankalia. Ja onneksi lapset hoitavat koiraa jo tottuneesti.

Onhan tässä sekin mahdollisuus, että minulle herää taas koirakuume…

 

 

Kavereita ja kakkahommia

Tänään on tämän pienen vammaistuvan rauhallinen rytmi ollut ihan sekaisin. Päivällä tehtiin työkaverin kanssa vähän duunijuttuja ja iltapävällä sain maailman parhaat piristäjät vieraakseni

img_4731

Anni ja Lauri Vuohensilta, muistat heidät Hydraulic Press Channelista ja Ratareisi-haasteestani!

Mutta ei. Pyynnöistäni huolimatta he eivät tulleet räjäyttämään polveani hydraulisella prässillä tai pakottaneet tällä kertaa polkemaan pyörällä 24 tuntia putkeen. Mutta toteuttivat kuitenkin erään toiveeni eivätkä tuoneet tuliaisiksi suklaata.

He yllättivät ja toivat muovailuvahaa! Anni on muovailuvahvamestari ja teki minulle malliesimerkin.

img_4729

Minä tietysti tuotekehitin heti Levolac-pulloa.

img_4735

Tällainen päivä täällä tänään.

 

Mikä hydraulinen prässi, tsekkaa: Hydraulic Press Channel ja minun kirjoittama juttu (joka on muuten oikeasti lukemisen arvoinen!) ”Tamperelaisella pihamaalla on koko maailma – näin syntyvät someilmiöt”

Mikä 24 tunnin pyöräily, tsekkaa: ”Kyläboheemien kokoontumisajot”

Ja mikä Levolac-pullo, tsekkaa: ”Ihan törkee zombie-mättö – päivä leikkauspotilaan elämää”

 

Nii ja MIKÄ MUOVAILUVAHA!?! Varmaan viimeksi vuonna 1987 olen nähnytkään muovaikuvahaa saati sitten koskenut siihen… Näinpä nähtäväksi jää millaisen taideteoksen itse saan aikaan. Saattaa olla hienoa taidetta luvassa näillä sivuilla tulevina päivinä.

/Äm

 

Tällaista lämpöä lähellä!

Olin aikeissa kirjoittaa tänään näin:

”Nyt alkaa loppua kestävyys.

Jos nyt kysyisit, miten sairastuvalla nyt voidaan, näin sinulle vastaisin. 

Oikeastaan lasken täällä jo tunteja. Viisi päivää leikkaukseen, ja minä olen ihan valmis. Se on jotenkin sellainen hekinen raja. Pitkä, 11 viikon mittainen odotus ja epävarmuus päättyy. Sitten polvi on operoitu ja voi aloittaa parantumisen, vaikka sekin pitkä tie on.

Mutta nyt pää ja kroppa on hetkeksi puristettu täysin tyhjiin.

Jos seuraavien päivien aikana ei tapahdu jotain merkittävää tai mieleen tuli tärkeitä ajatuksia, älä ihmettele, jos palaan vasta leikkauksen jälkeen.”

 

Mutta sitten ystäväni otti yhteyttä. Kysyi, tarvitsisinko jotain apua, hänellä kun oli tänään auto käytössään. Niin hän sitten käytti minua kaupassa ja vielä kassalla halusi tarjota ruokaostokseni (dramaattisista vastusteluistani huolimatta).

En voi käsittää millaisella onnella minua on siunattu. Kuinka kiitollinen olenkaan, kun on tällaista lämpöä ympärillä!  Vaikka elämä kovin rankkaa nyt onkin, en voi kuin kiittää siitä mitä viimeisten viikkojen aikana olen saanut kokea ja oppia. Tällaiset hetket auttavat kaiken vaikean läpi. Näistä minä haluan kirjoittaa.

Niin. Jos seuraavien päivien aikana ei tapahdu muuta merkittävää tai mieleen tuli tärkeitä ajatuksia, älä ihmettele, jos palaan vasta leikkauksen jälkeen.

94d0a610-b0e9-471b-810d-735a8d1bdd71-2

Niin ja tällä kuvalla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Tällaista viestintää vaan tapahtuu Snapchatissa (oikeastaan tämä on tapahtunut yli kuukausi sitten lokakuussa), kun ihminen on yksin kotona rikkinäisen polven kanssa. Tästä on huumori kaukana. Taidat sinäkin olla onnellinen, että kohta alan parantua…

/Äm

Uusi tarina alkaa rohkeudesta aloittaa se – minä ja Se Komea Personal Trainer, jolla on nyt nimikin

Joskus suuret tarinat syntyvät silmänräpäyksessä, joskus ne kytevät pitkään, unohtuvatkin, kunnes liekki liehahtaa roihuun. Joskus suurta tarinaa ei synnykään, joskus se saakin odotetusta poikkeavan ja paremman muodon. Mutta tarinan juonta ei voi tietää, ellei anna sille mahdollisuutta kirjoittua. Jos ei kokeile ja töki tulta…

 

MUISTATKO, KUN YLI KAKSI VUOTTA sitten, kesänä ennen Norjaan lähtöäni kerroin sinulle kuntosali-ihastuksestani? Siitä Komeasta Personal Trainerista, joka viikosta toiseen samaan aikaan kanssani kävi jumppauttamassa Vanhaa Harmaata Charmanttia Herraa yhteisellä kuntosalillamme?

”Sometime, baby”, kirjoitin ensin, jatkaen sitten kertomalla strategisesta kohtaamisestani Sen Komean kanssa ja kysyen Tältäkö tuntuu rakkaus? Ja lopulta, juuri kun tämä huima jatkokertomus oli saamassa käänteen, kerroin Minusta, Mister Myrphysta ja Siitä Komeasta Personal Trainerista ja lähdöstäni kuukausiksi Norjaan.

Tarina ei koskaan päässyt loppuhuipennukseen, vaan se jäi auki ilmaan.

 

ON TUNNUSTETTAVA JOTAIN. En kertonut sinulle koskaan yhtä asiaa. Sitä, mitä tein juuri ennen lähtöäni. Olin kiitollinen Sille Komealle, sillä kohtaamisissamme syntyneet oivallukset olivat antaneet minulle paljon. Olin tehnyt hienoja havaintoja Siitä Komeasta ja Vanhasta Charmantista, itsestäni ja naisen elämän peruskysymyksistä sekä saanut aiheita hauskoille tarinoille sinun kanssasi jaettavaksi. Peilasin monille tuttuja kokemuksia hölmöstä ja utopistisesta ihastuksen tunteesta ja te innostuitte – osa jopa kyseli loppuratkaisun perään.

Halusin antaa Sille Komealle kiitoksen ajatuksista, joita hän oli auttanut tietämättään minut kiteyttämään; kertoa, että olin kirjoittanut hänestä. En tiennyt edes hänen etunimenimeään saati, että minulla olisi ollut hänen yhteystietojaan. Olisin halunnut antaa kiitokseni kasvotusten, mutta en ehtinyt enää suunnitelmieni mukaan muuttokiireessä kuntosalille. Päätin selittää tilanteen kuntosalin asiakasneuvojalle ja kysyin häneltä palvelusta. Kirjoittaisin Sille Komealle kiitoskirjeen ja pyysin asiaksneuvojaa toimittamaan sen tälle! Mitään mukisematta asiakasneuvoja lupasi auttaa.

En enää muista tarkalleen mitä kirjeeseen kirjoitin, mutta kiitin siinä Sitä Komeaa ilosta ja inspiraatiosta, jota hän oli minulle tarjonnut. Linkkasin blogini hänelle ja kerroin motivaationi olevan vilpitön kiitos vailla taka-ajatuksia, mielessäni kun siinsivät toisenlaiset suuret seikkailut pienessä kalastajakylässä Norjassa.

Lähetin kirjeen sähköpostitse asiakasneuvojalle, mutten sen koomin kuullut kuntosalista tai Siitä Komeasta enää. Joskus kalansuolia peratessani mielessäni kävähti hetken oliko hän saanut kirjeeni, lukenutkin sen, mutta se jäisi minulle nyt salaisuudeksi. Asia ja kirje unohtui, sillä norjalainen elämä vei vauhdilla suurin seikkailuihin.

img_4256

Sorry, tänään on vähän huono kuvapäivä, ei ole viime päivinä tallentunut kovin kummoista settiä kameralle…

 

SEITSEMÄN VIIKKOA SITTEN olin onnettomuudessa. Lauantaisena päivänä polveni pamahti pahasti ja elämäni kääntyi äkillisesti kummalliseen asentoon. Olin tapahtuneesta kovin sekaisin, yhtä kysymysmerkkiä kuinka nyt kävisi.

Sunnuntai-iltana asiat sen kuin kummenivat.

Sain sähköpostin.

Se oli häneltä: Siltä Komealta Personal Trainerilta!

Hän kertoi viestissään saaneensa kirjeeni, lukeneensa sen ja päättäneensä tuolloin olla vastaamatta. Sen sijaan hän oli valinnut säilyttää kirjeen ja päättänyt vastata minulle, kun aika tuntuisi oikealta.

Ja nyt yli kaksi vuotta kaiken jälkeen, juuri, kun minä olin ollut elämäni suurimmassa onnettomuudessa, käännekohdassa, hän kirjoitti. Kertoi, ettei ollut tarkoituksella seurannut minua netissä tai fyysisesti (ei siis ollut tietoinen loukaantumisestanikaan), sillä haluaa tutustua ihmisiin ilman ennakko-oletuksia. Hän myös kertoi, ettei vuosisadan suurinta rakkaustarinaa syntyisi, sillä hänellä on edelleen sama upea vaimo ja ihanat lapset kuin  kirjeeni saadessaan.

”Mutta tavataanko, sillä kaikkea muuta tästä voi kyllä syntyä”, hän kysyi.

?????????????????????????????????

Ni, sä arvaat. Yllä oleva kysymysmerkkirivistö kuvaa suoraa reaktiotani viestin luettuani.

Kuka? Miksi juuri nyt? Mitä? Onko tämä totta?

”Tilanne on sen verran omituinen, että tietysti tapaan sinut! Etpä olisi parempaan aikaan tätä piristävää viestiäsi kirjoittaa, sillä olen juuri ollut onnettomuudessa. Ja juuri siitä syystä, että et ehdota romanttisviritteisiä treffejä, olen sinut vieläkin innokkaampi tapaamaan. Vaikka sinkku olenkin, elämäntilanteeni kaikesta sekasorroista johtuen on sellainen, että romanttiseen suhteeseen minusta ei ehkä nyt olisikaan.

Haluan selvittää, miksi sinulle on juuri nyt oikea aika kirjoittaa”, minä vastasin.

 

JA TÄNÄÄN ME TAPASIMME. Takki auki molemmat. Itsekään en edes googlannut tätä tyyppiä. Niin minäkin toimin; en halua selvittää ihmisistä etukäteen, vaan luotan kohtaamisen hetkeen. Luotan ihmiseen ja kykyymme löytää oikeat sävelet keskusteltaessa, aivan kuten hänkin oli minulle viestissään kirjoittanut.

Pari tuntia istuimme ja juttelimme. Kaikki kysymykseni saivat vastaukset sillä sekunnilla, kun istuimme alas. Asiat ovat yksityisiä, ja kummatkin jakavat tapaamisemme tuottamia oivalluksiaan haluamalla tavalla läheisilleen. Tämän blogin sisältöön ne eivät kuulu, mutta en ihmettelisi, vaikka joskus esittelisin sinulle tämän uuden ystäväni.

Nyt hänellä on nimikin. Myös sen minä kuitenkin pidän nyt yksityisyyssyistä itselläni.

Mutta sen minä voin kertoa, että tapasin tänään huipputyypin, johon en olisi välttämättä ikinä tutustunut, elleivät asiat olisi menneet juuri kuten ne menivät ja juuri tällä aikataululla. Sain kohtaamisestamme paljon, ehkä enemmän kuin osaan vielä tänään kiteyttää. Luulen, että palaan niihin vielä myöhemmin.

 

NO OKEI. On vielä toinenkin asia, jonka haluan jakaa keskustelustamme.

”No mitä sä aiot kirjoittaa tästä blogiisi?”, Se Komea, jolla on nyt nimikin, kysyi minulta tehdessämme lähtöä.”En mä… ollut ajatellut… Saanko, onko se sulle ok?” ihmettelin ja suorastaan takeltelin, sillä en ollut ajatellut kertovani tästä julkisesti mitään.

”No kyllähän tämä tarina nyt täytyy loppuun kertoa ja aloittaa sitten aivan uusi”, hän vastasi.

Niin, tämä tarina täytyy kertoa viimeiseen pisteeseen asti, sillä sen loppu on kovin tärkeä.

Sen loppu on uusi alku. Ei maailmanhistorian suurimman romattisen rakkaustarinan, mutta jonkin toisen. Millaisen, silläkään ei oikeastaan ole nyt merkitystä. Tärkeintä on se, mitä haluan sinulta tämän tarinan siivittämänä kysyä ja käskeä heti perään:

Mitä itsellesikin yllätyksellistä sinä haluat juuri nyt tehdä? Tee se kummempia kelailematta heti – se näet saattaa olla jonkin jännittävän ja yllätyksiä täynnä olevan tarinan alku!

img_4258

Tämä on ollut kummallinen päivä monella tapaa. Tämä on ollut erikoinen syksy kaikenlaisista vinkkeleistä. Mutta juuri tänään minä kiitän itseäni siitä, että jaoin kirjeessäni kiitoksen Sille Komealle, jolla on nyt nimikin. Etten pitänyt pyytentötä palautetta peloissani itselläni, vaan annoin sen sille ihmiselle, jolle se kuuluikin.

Ystäväni, ole rohkea! Tämä sateentuhruinen tiistai on täydellistä toivoa täynnä!

/Äm, joka nyt miettii minkä yllättävän liikkeen itse tekee seuraavaksi

Ps. Siniset linkit johdattavat sinut tarinoihin tämän takana

Mistä ihminen saa voiman kun on TOSI kyseessä?

Olen tutkinut paljon ihmismielen käyttäytymistä erilaisissa haastetilanteissa. Viime aikoina nuo tuotkimusmatkat olen tehnyt fyysisten suoritteiden kautta: muiden muassa kokeillut mäkihyppyä, pyöräillyt radalla ja maantiellä ja… noh, koettanut kavuta viikinkien esteitä. Nämä ovat olleet tosia ja totisia haasteita, jossa on haastettu kehoni rajoja ja näin laitettu pääkoppakin testiin. Mutta kyllä minä nyt olen kohdannut niitä vieläkin kovemman koetoksen. Yllättävä, äkillinen onnettomuus.

Eilen jo kerroin yllättyneeni voimasta, jolla vamma on järisyttänyt elämääni. Voimattomuudesta, jonka se on tuonut mukanaan.

Loukkaantumiseni oli tarpeeton takapakki tarinassani, joka on tarjonnut jos jonkinlaista käännettä kuluneiden vuosien aikana. Jotakuinkin koko 2010-luvun elämäni on ollut matka äkillisestä muutoksesta toiseen, joiden oppeja olen tässä blogissa jakanut kanssasi. Tällä on ollut tärkeä syy.

* * *

”NIIN. TIEDÄTKÖ?

”Tärkeintä on, että viitsii. Sen minä tajusin tällä matkalla. On niin helppoa sanoa, ettei pysty tai kykene tai voi, kun tuntematon pelottaa. Kun ei ole aivan varma. Kun toiset kuiskivat vieressä, että onkohan tuossa nyt järkeä.

Kun ei vaan viitsi yrittää ja kokeilla. On niin paljon helpompaa jättää tekemättä.

Vaikka saattaakin olla, että matkan varrella löytyy uusi supersankari. Saattaa olla, että matkan varrella itsestä paljastuu Supersankari.

Jos vaan viitsii. Jos vaan päättää”,

kirjoitin oivaltamastani kohta jo puolistoista vuotta sitten Hullun Polkasu -pyöräilyhaasteeni jälkeen.

Olen miettinyt tuota ajatustani viime päivinä paljon. Loukkaantumisessani oma jääräpäinen tahtoni ylittää fyysiset haasteet ja rajat ei enää riittänytkään ja alkuviikosta väsymys otti vallan. En osaa enkä oikeastaan haluakaan kuvailla tuota hetkeä tarkemmin. Se oli sellainen elämän perusturvallisuutta horjuttava neuvottomuuden hetki, jota jokainen meistä varmasti joskus kokee. Vastaan tuli eräs konkreettinen asia, joka minun piti käsitellä, mutten yhtäkkiä kyennytkään. Vaikka kuinka päätin kaivaa itsestäni voiman, sitä ei tullutkaan.

Tuntui, että oli tosi kyseessä. Tajusin, etten enää jaksa yksin selviytyä uudesta kriisistä.

Viime päivinä en ole oikeastaan edes halunnut kirjoittaa ja tämänkin tekstin julkaisua mietin hyvin pitkään. Oikeita sanoja ei tule, ja pelkään, että ne lauseet, jotka blogiini kirjoitan tulkitaan jollain väärällä tavalla. Juuri nyt en kestäisi yhtään horjuttavaa huomiota. Mutta sitten ajattelin tehtävääni ja viime päivinäkin teiltä saamiani viestejä: Vertaistukea, jota olen voinut monelle teistä antaa erilaisten elämäni käänteiden kautta sekä ajatuksia ja ratkaisuja, esimerkkejä siitä kuinka minä etenen erilaisissa haasteellisissa tilanteissa. Ehkä ne tuottavat jollekin teistä jotain.

img_4002

Tänä iltana sain konkreettista voimaa näistä ihmisistä. Kokoonnuimme toiseen tapaamiseen Hyvä mielen lounaan vapaaehtoisten kanssa yhden vapaaehtoisryhmäläisemme yrityksen tiloihin. Mikä voimakas parituntinen! Oletko kuullut jo tästä projektista? Tähän sinäkin voit tulla mukaan, sillä etsimme lounaalle 2.11. mukaan vapaaehtoisia auttamaan. Katso tästä ensin lisää, ja minä kerron myöhemmin vielä enemmän.

img_4009

TEHDÄÄN SIIS NYT KERRALLA SELVÄKSI: tiedän, että tämä tilanne selvitetään ja monelta osin kyse on vain järjesteltävistä asioista. Polvi paranee ajallaan. Minun asiani ratkeavat ajallaan. En valita, en ryve itsesäälissä tai ole masentunut yhtään sen enempää kuin kuka tahansa vastaavassa tilanteessa.

Mutta voimattomuudessani ja sairaudessani minä maanantaisen hädän hetkellä mietin: Mistä ihminen saa voiman kun on TOSI kyseessä? Mistä minä löydän voiman selvitä vielä yhdestä kriisitilanteesta? Miten pusken itseni voimattomuuden rajan yli?

Tein maanantaina itselleni kovin poikkeuksellisen teon.

En ikimaailmassa olisi ymmärtänyt tehdä tätä ymmärtänyt ilman teitä. Aiemmin, pohtiessani pienyrittjän vaikeaa maailmaa yllättävissä tilanteissa, sain eräältä teistä viestin. Hän vinkkasi, että seurakunnalta saattaisi saada apua esimerkiksi löytämään tilanteessani jeesaavia tahoja. Ja neuvottomuuteni hetkellä päätin tarttua tähän ohjeeseen. Otin yhteyttä lähiseurakuntani diakoniin. En tiennyt mitä odottaa ja kuinka asiaani reagoitaisiin, mutta yllätyksekseni diakoni ehdotti voivansa tulla luokseni käymään ja juttelemaan. Ajatus mahdollisuudesta keskustella jonkun ihmisen kanssa, joka ei ole ystäväni tai läheiseni, tuntui mielenkiintoiselta.

Vaikka diakonin ehdottaessa vierailua luokseni ajatus tuntui hyvältä, ennen vierailua nousi valtava häpeä: miten minä, voimakas selviytyjänainen voin alentua näin alas? Hurja tunne, ja näin jälkikäteen ajateltuna outo ajatus, mutta tuon häpeän kynnyksen läpi päästin hänet sisään.

img_3992

Ihmiset. Se on minun voimani. Tämä tuli taas tänään todettua, vaikka väsymykseni keskellä tuntui jopa vähän vaikealta lähteä tapaamiseemme. Miten kiitollinen olenkaan näistä tyypeistä, jotka ottivat kutsumme vastaan ja lähtivät kanssamme rakentamaan tapahtumaa yksinäisille. Luulen, että jokainen meistä saa tästä valtavaa voimaa.

 

LÄMPÖ JA MYÖTÄTUNTO. Niin kuvailisin keskusteluamme diakonin kanssa. Juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Minä en ollut ymmärtänyt, että tällaista apua olisi mahdollista saada. Monet auttaja-ammatissa työskentelevät ovat kovin kiireisiä, mutta diakoni sanoi, että heillä on aina aikaa auttaa niin paljon kuin ihminen tarvitsee missä tahansa elämän haasteellisessa tilanteessa. Hänellä on myös aikaa kirkkoon kuulumattomille; yleinen harhaluulo kun on, että kirkon palveluita saadakseen on maksettava kirkollisveroa. Toinen harhaluulo on se, että krikko tuputtaisi uskontoa. Ei se sitä tee. Mekään emme diakonin puhuneet Jumalasta tai muista hengellisistä asioista. Sitä ei ole syytä pelätä jos uskonto tuntuu kaukaiselta.

Minä sain puhua ja jäsentää ajatuksiani, huomata kuinka moni niistä on helposti selvitettävissä. Se oli tapaamisemme suurin anti. Sain tuntea aitoa välittämistä ja kiinnostusta. Kaikki tämä tuli minulle suurena yllätyksenä. Siksi haluan jakaa kanssasi tämän kokemuksen. Jos olet vaikeassa tilanteessa, tiedä, että myös tällainen mahdollisuus on. Olen kiitollinen sille, joka antoi minulle tämän vinkin.

 

EN MINÄ EDELLEENKÄÄN TIEDÄ vastausta siihen, mistä ihminen voimansa saa henkisen heikkouden hetkellä. Jollekin meistä se kai tulee itsestä, sisältä, jollekin toiselle taas jostain korkeampaa. Mutta ehkä sillä ei olekaan niin väliä. Ehkä kyse on siitä, että jaamme toisillemme kokemuksia, ratkaisumalleja ja esimerkkejä. Ehkä kyse on siitä, että kurkotamme jonnekin, toiseen ihmiseen. Ehkä kyse on siitä, että toimimme silloin kun siihen on voimaa ja tunnistamme hetket, jolloin on vain paras levätä. Ehkä kyse on siitä, että joistakin päivistä täytyy painaa läpi ihan miten tahansa, keinoja kaihtamatta.

Mistä sinä olet löytänyt voimaa ja apua? Jos minä jotain voisin toivoa, niin sitä, että jakaisimme kokemuksiamme ja vinkkejämme, sillä joku, kuten minä maanantaina, saattaa tarvita niitä juuri nyt!

img_3998

/Äm – väsynyt, mutta taas ihan ookoo

Avoin kirje lukijalleni, osa 2: Kenenkään ei tarvitse tyytyä

”Kato, pyhimys on palannut. Sunkin kannattais vaan olla hiljaa ja tyytyä. Luuletko olevas nyt jotenki parempi ihminen kun oot tehny tollasen raportin? Sä yrität vaan käyttää muita päästäkses esille. Aika surkee yritys ratsastaa toisten hädällä. Myönnä et sun kiinnostus oli vain tehdä tuollainen video jota kuitenkin kohta käytät hyväkses jossain kun koitat epätoivoisesti löytää itselles jotain vitun töitä. Oikeesti tyydy siihen. Ja nythän sua kiinnostaa oonko mä se sama ihminen jolle jo kirjoitit aiemmin julkisesti vastauksen. Vai onko olemassa kenties useampiakin ihmisiä jotka vihaa sua?! Sillä voin kertoo et on! Taidat kävellä tuolla pitkin katuja nyt pää pystyssä ylpeänä kun oot muka saanut jotain aikaan.” *

Tähän tyyliin.

Palaute.

Nimettömänä taas, arvannet jo.

Siksi kirjoitan vielä kerran julkisen vastauksen. Ei ole kauaakaan siitä kun tein sellaisen viimeksi. Taas olen hieman ihmeissäni. Mutta palaute antoi kuitenkin uuden lahjan; mahdollisuuden kirjoittaa jostain paljon suuremmasta.

Tällaisesta:

Hyvä ystäväni,

Olen saanut viime päivinä lukuisia yhteydenottoja. Selvästi nyt pari viikkoa katsottavissanne ollut yksinäisyysreportaasi on saanut teidät tuntemaan monenlaisia tunteita ja käymään läpi erilaisia kokemuksia. Se oli tavoitteenikin.

Viikonloppuna kirjoitin näin: ”jotain on kai maailmassa kliksahtanut paikoilleen. Jokin pieni ajatuksen siemen. Jokin pala toimintaa, otettu askel, jota eivät ohjaa pelot, vaan usko mahdollisuuksiin. Olen valtavan kiitollinen kaikesta siitä luottamuksesta, jota minulle osoitatte. Kun yksi ihminen avautuu, heittäytyy koko sielullaan, on myös muiden helpompi toimia. Sen minä olen tällä viikolla ymmärtänyt.”

Olen todella ymmärtänyt ja oppinut viime viikkoina paljon. Mutta yhtä minä en ymmärrä: miksi sinä olet niin vihainen minulle? Siksikö, että uskallan? Koska teen erilaisia asioita ja nautin niistä? Siksikö, että freelancer-yrittäjänä joudun myös etsimään töitä? Että haluan kuulua ja vaikuttaa sekä käyttää siinä työssä parhaimpia puoliani?

Jostain syystä aktiivinen toimintani ja erilaiset hyväntahtoiset tempaukseni ovat herättäneet myös negatiivisia reaktoita ihmisissä, haluaisin ymmärtää miksi.

Sinä puhut tyytymisestä. Mihin sinä haluat minun tyytyvän? Siihenkö, että kohtelet minua sanoillasi kaltoin? Siihenkö, että elämä on paskaa ja kamalaa? Siihenkö, että minusta ei olisi mihinkään?

Eräs psykologi sanoi minulle kerran, että ihmisten suurin vastustus ja viha toisia kohtaan syntyy usein juuri niistä asioista, jotka heitä satuttavat itsessään eniten. Joudutko sinä tyytymään johonkin, mihin et halua? Ethän vain rajoita itseäsi liikaa?

Minua ei kiinnosta oletko sinä sama ihminen, joka minua on jo arvostellut, vai onko teitä useampia. Minua kiinnostaa se, millaisia ajatuksia tässä maailmassa liikkuu ja miten me kohtelemme toisia ihmisiä.

Ja nyt; jos oloasi helpottaa se, että saat arvostella minua, tee se. Mutta varmistakin, että tällaista paskaa et työnnä kenenkään sellaisen päälle, joka on liian heikko sitä kestämään. Kukaan ei ansaitse tulla toisen lannistamaksi tällä tavoin. Kenenkään ei tarvitse tyytyä toisen alentaviin sanoihin ja epäilyihin.

Ja minä sydämestäni toivon, ettei kukaan pistä sinuakaan kärsimään sellaisesta kivusta. Minä toivon, että sinä saat osaksesi kannustusta ja tukea siinä minkä koet itsellesi tärkeäksi. Toivon, että saat ymmärtää päivittäin olevasi arvokas. 

Tiedätkö, minä olen käynyt läpi sellaisen myllyn elämässäni (mitä ilmeisemmin olet siihen perehtynyt blogissani), etten ole ikinä ollut näin vahva ja rohkea. Olen kovin onnekas, että esimerkiksi tuohon yksinäisyysreportaasiini sain haastatella muita rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat kertoa vaikeistakin asioista. Ja siinä olet kyllä täysin oikeassa; tuo reportaasinihan oli minulta myös erinomainen työnäyte. Sellaista en häpeä sanoa enkä näyttää. En häpeä edes sanoa, että tarvitsen apua urallani.

Mutta nyt sinä saisit hieman hävetä.

Minä en käytä ketään hyväkseni. Muistathan sen. Edes oman hätäni kustannuksella kukaan ei ansaitse minulta kaltoinkohtelua.

Tulitko itse ajatelleeksi käyttäväsi minua nyt hyväksi kohteena vihallesi?

En voi uskoa, että minä olisin pahan olosi aiheuttanut. Mikä sen aiheuttaa? Mitä voisimme yhdessä sille tehdä?

Muista, että sinun ei tarvitse tyytyä pahaan oloon.

Kenenkään ei tarvitse tyytyä pelkoihin. Jos tyytyy, mitä kauneutta jää näkemättä? Mitä voimia jää käyttämättä? Mitä vaikutuksia jää saamatta aikaan? Millaista elämää jää elämättä?

Minä todellakin kävelen kaduilla pää pystyssä ja aion niin tehdä jatkossakin. Ylpeänä ja varmana itsestäni. Kiitollisena. Kuljen pää pystyssä nähdäkseni. Niin moni juoksee ympäriinsä kuin zombie, välittämättä, kiinnostumatta ja innostumatta, että niillä, joille on annettu riittävä rohkeus näyttää mallia on velvollisuus toimia uskaliaasti. Tiedätkö mitä minä myös ymmärsin viime viikolla? Sen, että minulla on nyt niin paljon voimia, etten aio tyytyä edes siihen, että tekisin kaiken kuten tähän asti. Aion tehdä vielä isommin, sillä en ole saanut vielä aikaan läheskään niin paljon kuin voin.

Muistathan, että kenenkään ei tarvitse tyytyä – kaikilla on voimaa toimia.

Ja minä lupaan, että tyydyn vasta sitten, kun saan sinutkin oivaltamaan nämä asiat. Mutta nyt en enää aio kirjoittaa sinulle tästä asiasta. Aion vain toimia.

Lämpimin ajatuksin,
Maija

IMG_3488

Koska oli taas hieman vaikea löytää arjestani soveltuvaa kuvaa tämän tekstin yhteyteen, laitan tämän: kuvan roskiksen kannesta. Lauantaina odottaessani bussia ystävän rapujuhlista kotiin, näin tämän roskikseen raapustetun riimin.

 

*Palautteessa oli muitakin ajatuksia, mutta poimin tähän kehittävimmät niistä.

Isäni merimies ja muita yksinäisiä

Hienot pari päivää takana yksinäisyys-aiheelle. Valtakunnan media Yleä myöten on tarttunut reportaasiini ja välittänyt viestiä omille yleisöilleen: viimeksi tänään minua haastateltiin Radio Suomen lähetyksessä. Ja näitkö jo tämän Metropoli.netin jutun?

Aihe on tärkeä ja siksi toivon sille suurinta mahdollista huomiota; minua saa edelleen haastatella mihin tahansa tästä teemasta. Mutta yhtä hienoa kuin suuret massat, ehkä jopa hienompaa, ovat yksittäiset kohtaamiset teidän kanssanne. Viestinne ja tapaamiset upeiden tyyppien kanssa, joita yksinäisyyden eteen tekemäni työ on poikinut, saavat minut hymyilemään ja puhkumaan intoa.

Tänään tapasin ihanaa Emilia Åbergia, johon tutustuin jo keväällä Rushin yksinäisyystempaukseni jälkeen. Tämä tehopakkaus on myös yksinäisten asialla ja järjesti kesällä upean hyväntekeväisyyslounaan vanhuksille. Tutustupa hänen blogiinsa, jonka nimi on Isäni merimies! Se yksi kauneimmista blogeista, joita olen koskaan lukenut. Ja luulenpa myös, että Emilia tulee sinulle vielä pian hyvin tutuksi…

IMG_3466 (1)

 

Yksinäisyydentappokone – aika välittää ja kohdata

Kuljen kumisevassa käytävässä kohti kotiovea. Puinen luukku betonisessa laatikossa. Sen sisällä maailmani ja hiljaisuus, joka on saanut minut viime aikoina kovin surulliseksi. On tyhjä olo. Käännän avainta ja ovi raksahtaa auki saaden koko hiljaisen käytävän kaikumaan naksahdushuutoa. Jos haluaisi, tänne voisi linnoittautua näkymättömäksi. Vetää luukun kiinni ja tyytyä siihen, ettei kukaan välttämättä kyselisi perään päiviin jos ei itse kuulumisiaan huutelisi. Oudon tyhjä olo. Pimeässä kaupunkiyksiössä hiljaisuus kuulostaa harmaalta, ikkunasta hohkaa viilentyneen illan koleus. Palelee. Väsyttää. Outoa.

* * *

Pari tuntia aiemmin olen astunut keskelle värejä, naurua, riemunkiljahduksia – hehkuvaa hikeä.

Kohta tapaisin kymmenkunta tuntematonta ihmistä. Jännittää. Impulsiivinen päättelyketju on johtanut asiasta toiseen, ja pari viikkoa tätä hetkeä aiemmin olen kertonut ääneen koko maailmalle kokevani lohdutonta yksinäisyyttä. Minä, kaiken ulospäin vauhdilta ja vipinältä näyttävän elämän keskellä, olen yksinäinen. Kuulumaton. Sellainen, josta tuntuu, ettei kukaan välitä.

Yhdessä impulsiivisessä hetkessä olen oivaltanut, että voidakseen saada on osattava antaa, ja tarjonnut kenelle tahansa yksinäiselle mahdollisuuden tulla kanssani hyppimään trampoliinilla. Yksinäisyydentappokerho. Sellainenhan tästä voisi tulla. Hullu idea, mutta se näyttää kannattaneen. Sähköpostini on täyttynyt yhteydenotoista: ilmoittautumisista, henkilökohtaisista yksinäisyystarinoista ja lukuisista eri kaupungeista saapuneista pyynnöistä tulla järjestämään kohtaaminen myös niihin.

Ja nyt, kaikkien värien, naurujen ja hikisten riemunkiljahdusten keskellä minua jännittää, sillä pian ideasta tulee konkretiaa.

rush_10

Mitä tapahtuu, tuleeko kukaan, entä jos emme osaa sanoa toisillemme mitään? Epäilys valtaa mielen. Jos voisin, saattaisin juosta karkuun: rymistää turvallisesti läpi kumisevan käytävän, räjäyttää puisen oven pikanopeudella auki ja paukaista sen taas kiinni suojakseni. Sulkeutua omaan, harmaaseen maailmaani, sillä yhtäkkiä minua pelottaa kohdata; avautua ihmisille, joita en tunne.

Ajatukseni katkeavat. Sisään astuu iloisesti jutusteleva, katsekontaktia ottava mies, joka saa minut nielaisemaan ihmetyksestä: voiko hänkin olla yksinäinen? Eihän tämä ole sellainen syrjäytynyt mörökölli, jollaisten odotin lompsivan sisään varautuneesti ja pitkin seiniä viistäen.

Ihminen toisensa perään alkaa tipahdella paikalle. He ovat erilaisia jokainen: yksi toista varautuneempi, joku muita puheliaampi, toinen varmempi ja kolmas vetäytyvämpi. Mutta he kaikki ovat täällä, ja minä alan ymmärtää, että jollekin ainoastaan paikalle saapuminen on isompi rikottu raja kuin mikään aiempi. Tajuan, että tämä kohtaaminen voikin olla paljon merkityksellisempi kuin osasin kuvitella – meille kaikille omalla tavallamme.

Yksinäisyydellä on monet kasvot ja nyt niitä on edessäni kymmenkunta. Suuret silmät tuijottavat minua hämmentyinenä. Minä toljotan takaisin aivan yhtä ihmeissäni tietämättä mitä sanoa:

”Mä en ole sitten mikään johtaja tänään”, purkautuu huulitani.

Ei. En ole johtaja, sillä tänään ei ole kyse minusta. Olen saattanut kutsua tämän porukan kokoon, sysätä homman liikkeelle, mutta nyt on meidän jokaisen käsissä millaiseksi kohtaamisemme muodostuu. Toivon mielessäni, ettei se ole kenellekään liian iso muuri murrettavaksi. Vaikka en ole johtaja, tuntuu, että olen vastuussa ja minun on pidettävä tilanne hallinnassani.

rush_7 rush_2

Trampoliinit.

Niitä minäkään en voi hallita. Ne ovat seuraava moukaroitava muurimme. Kukaan meistä ei ole tehnyt mitään tällaista. Eikä ole voinutkaan, sillä Rush trampoliinipuisto, johon olemme tulleet, on vasta toinen Pohjoismaissa, ja muut lähimmät löytyvät kaukaa maailmalta.

Kaukana maailmalla me ehkä koemme nyt vähän olevamme. Trampoliini on jännä laite. Fyysisesti rankka kapistus, mutta myös tehokas viemään epäolennaiset ajatukset muualle. On keskityttävä tutustumaan trampoliiniin heittäytyen tutkimaan sen liikettä ja oman jäykän kropan käyttäytymistä sen armoilla. On laitettava itsensä likoon.

rush_6

Yhtäkkiä koko hommassa ei olekaan enää kyse yksinäisyydestä, vaan hyppimisestä. Huomaan, miten alun jännitys ja kankeus alkavat purkautua ensin kehoistamme ja sitten kasvoistamme. Kukin tutustuu tilanteeseen omaa tahtiaan, mutta jo viidessä minuutissa jokaisen kasvoilla loistaa kaunis hymy. Nyt me jo hihkumme kuin pikkulapset.

Tiedätkö, mitä enemmän pomppii, sitä onnellisemmaksi tulee. Suora syy ja seuraus. Ja mitä enemmän pomppii, sitä syvemmät jäät sulavat. Ja kun ei ole jäätä, syntyy noste.

Trampoliini nostaa ilmaan ja hetken tuntuu, kuin olisi painoton. Hypitään, hihkutaan, kaadutaan, annetaan kaverille käsi, noustaan, hymyillään – ja hikoillaan. Kohta jo pelaamme pallopeliä yhdessä kuin olisimme tunteneet toisemme iäisyydet.

rush_4

rush_11

Ja sitten tulee Wipeout. Pyörivä härveli, jossa vuoroin hypätään vastaan tulevan palkin yli, vuoroin ali. Nimensä mukaan se pyyhkii pois. Nyt minä hypin ja muut katsovat. Nauravat, hittolaiset, näyttää kuulemma niin hauskalta kun koetan selviytyä. Hiki nousee, syke kohoaa taivaisiin ja puomit hakkaavat vuoroin päähän, vuoroin suistavat minut kokonaan mukanaan. Pois pyyhitty on olo, kun selviän laitteesta.

rush_8 rush_9

”Toihan on kuin Yksinäisyydentappokone!”, joku huutaa kehän laidalta.

Niin. Yksinäisyydentappokone, wipeout, jokaa pyyhkii pois. Minä hihkun intoa ja energiaa, sillä olen juuri kokenut yhden elämäni hauskimmista kokemuksista, tavannut mielenkiintoisia uusia ihmisiä ja oivaltanut jotain tärkeää…

* * *

Puinen luukku betonisessa laatikossa. Tuijotan sänkyäni, olohuoneessa kököttävää yksinäistä nojatuolia, yhden hengen astioita kuivauskaapissa. Paperinohuiden seinien takaa kuuluu vilkasta keskustelua. Naapurit. Ne villiintyvät aina iltaisin. Naisen kimeä kikatus ja miehen rauhallinen syvä ääni. Hassua, tuota minä aina kuuntelen. Niin, ja minulla, tyhjä olo. Tietysti, siksi niin tyhjä! Intoa puhkuen kaikesta kokemastani olisin halunnut kertoa jollekin illastani, itseni voittamisesta, hypyistä trampoliinilla. Mutta täällä minä olen. Yksin. Käytävä kumisee, naapuri kikattaa, nojatuoli natisee tyhjyydessä. Noste laimentuu, kun ei ole ketään, jonka kanssa sen jakaa.

Mutta ehkä kohta en ole enää yksinäinen, sillä minulla on nyt Yksinäisyydentappokone.

* * *

Yksinäisyydentappokone Facebookissa

Tiedätkö, ei yksinäisyystempauksessani lopulta ollutkaan kyse yksinäisyydestä, vaan välittämisestä ja kohtaamisesta. Sen minä olen nyt oivaltanut. Yksinäisyyshätä tapetaan kohtaamalla ja ilmaisemalla aito välittäminen. Ne tästä maasta välillä tuntuvat puuttuvan.

Meistä jokainen on yksinäisyydentappokone. Kaikille on annettu kyky kohdata toinen ja välittää, mutta on itsestä kiinni kuinka noita ominaisuuksia käyttää. Minä saatan keksiä hulluja ideoita, koota ihmisiä yhteen huvittelemaan ja tuottaa yksinäisyyspohdinnoista raportin televisioon*, mutta se ei ole tarpeellista jokaiselle. Joskus riittää vain, että tervehtii naapuria, halaa väsynyttä työkaveria tai pysähtyy kysymään puolisolta elämänruuhkasta huolimatta kuinka hän voi.

Avaudutaan toisillemme ja kurkotetaan kohti. Kysytään mitä kuuluu ja kuunnellaan vastaus kiinnostuneesti. Järjestetään aikaa. Miksi se on niin vaikeaa? Miten oivaltaisimme, että kyse on vain siitä, että lopettamme pelkäämästä toisen reaktioita ja katsomme rohkeasti silmiin, että yritykset satsaisivat vahvasti palveluhenkilökunnan valmiuksiin kohdata asiakkaansa ja että se, jolla on varaa tai voimia, nousisi toimimaan. Että me yksinäiset uskaltaisimme puhua ääneen.

Voisin paasata tästä loputtomiin, mutta se on oikeastaan tarpeetonta. Tästäkin voisi tulla turhaa höpöhöpöhöttöä, joka ei johda mihinkään. On helppo kirjoittaa ja huudella, mutta miten ihmeessä saan sinut arjessasi muistamaan nämä asiat?

Minulla ei ole suuria ratkaisuja tai tietoa. Voin vain toimia yhden asian johdattelemana kohti toista. Muutos lähtee minusta – siksi blogini on olemassa ja siksi järjestin trampoliinitempaukseni. Pieniä eleitä ja tekoja, joiden voin vain toivoa säteilevän sinne minne tarpeenmukaista on. En toivo muuta, kuin että joku inspiroituisi esimerkistäni, ja alkaisi omalla tavallaan tuottamaan välittämistä ja kohtaamisia Suomeen.

En suoraan sanottuna tiedä onko tässä mitään järkeä, mutta päätin perustaa Yksinäisyydentappokone-ryhmän Facebookiin. Itse tahdon ehdottomasti jatkaa kokoontumista hauskojen harrasteiden äärellä, mutta haluan rakentaa niille oman yhteisön, joka ei ole minun showni, vaan meidän jokaisen juttu.

Yksinäisyydentappokone on hassu nimi, sillä oikeastaan ryhmässä on kyse yhteisöllisyydestä. Sen lisäksi, että se on kohtaamispaikka ystäviä kaipaaville, toivon sen toimivan myös areenana keskustelulle yhteisöllisemmästä ja välittävämmästä yhteiskunnasta. Toivon että ryhmä madaltaisi kynnystä reaalielämän tapaamisille sekä tuottaisi rikastavia ratkaisuja ja toimintaa; jos ei muuta, se voi toimia kanavana viestiä uusista ”yksinäisyydentappokerhoista”, niitä toteutamme vielä varmasi. Jos vain voin, järjestän mielelläni kohtaamisia muillekin paikkakunnille, mutta SINÄKIN voit järjestää sellaisen!

Yksinäisyydentappokone ei ole ainoastaan yksinäisille. Se on kenelle tahansa; sinun on oltava vain aidosti välittävä ihminen, ehkä halukas jakamaan ideoita, ajatuksia sekä energiaa toisille. Ryhmä on sinulle, joka on kiinnostunut ja uteliaias toisia kohtaan. Kiinnostus ja uteliaisuus ovat muutosvoimamme. Niistä syntyy välittämistä ja välittämisestä toimintaa. Jo liittyminen ryhmään voi olla pieni kädenojennus, osoitus siitä, että välittää.

Jokainen meistä on yksinäisyydentappokone – välittäminen ja toisen ihmisen aito kohtaaminen ovat salaiset aseemme.

 

tramppa

Mitä nyt tapahtuu, sitä minäkään en tiedä. Saakoon Yksinäisyydentappokone nyt omat siipensä sinun käsissäsi! Välitäthän tämän kirjoitukseni sille, jostat välität. Ryhmän löydät täältä, tulethan mukaan – vaikka vain seuraamaan.

/Äm, jolla taas aika oudon tyhjä, mutta innostunut olo.

 

*Yksinäisyyden teema jäi pohdituttamaan minua paljon, ja siksi päätin tuottaa yksinäisyystempauksen innoittamana aiheesta myös videoinsertin, jossa tutkin syvemmin yksinäisyyden ydintä ja sen ilmenemistä yhteiskunnassa. Se on nähtävissäsi vähän myöhemmin, seuraa blogiani, niin kuulet pian lisää.

 

”Kutsuni yksinäiselle – tapetaan yksinäisyyshätä yhdessä”  – tästä kaikki sai alkunsa

 

 

 

 

Wipeout – pois pyyhitty

Wipeout.

Joskus ei vaan ole sanoja. Olen nyt yli 24 tuntia odottanut, että selviäisin Rush-kokemukseni pöllähdyksestä, mutta ei ole vielä käynyt niin. Sanat ovat pyyhkiytyneet pois päästäni. Wipeout, pois pyyhitty.

Taisi vaikuttaa tämä koko nopeasta impulssista syntynyt tapahtumaketju paljon syvemmin minuun, kuin osasin odottaa. Tämä koko yksinäisyysteema on saanut minut kovin mietteliääksi viime aikoina. Haluan löytää juuri oikeat sanat kiteyttääkseni kaiken. Kyllä ne vielä tulevat.

Korkea lataus ja sen jälkeinen energian tyhjentyminen. Wipeout, se lienee kyseessä. Huomenna lähden viikonlopuksi vanhempieni luokse. Taitaa tulla nyt tarpeeseen.

Oletko muuten jo tykkääjänä MaiLifen Facebook-ryhmässä? Tulepa sinne mukaan, sillä esitän siellä tänään yhden kysymyksen sinulle ja kerron kuka on minun inspiraationi lähde. Toivon, että tutustuisit häneen, sillä tuon kaltaisia ihmisiä minä haluaisin lisää maailmaan.

Ja näitä kuvassa olevan kaltaisia laitteita minä toivon lisää maailmaan. Wipeout! Saattaa näyttää tässä helpolta hypätä pyörivän palkin yli ja ali, mutta kerronpa sulle: EI ollut. Mahtavaa se oli! Eilinen oli MAHTAVA!

Wipeout! Joskus pois pyyhkiytyminen voikin olla vain hyväksi. Hetkellinen, tarpeellinen tyhjentyminen ennen jotain uutta.

wipeout

Torstai. Toivoa täynnä. Kauniita unia, ystäväni!

/Äm