Ketä sinä voisit kannustaa?

Työkaverini selostaa tänä talvena Yle Urheilun tuottamia mäkihyppylähetyksiä. Meillä on tuo innostus mäkihyppyyn aikamoinen yhdistävä tekija, ja lupasin etsiä hänelle videon, jolla teen mäkihyppyni. Muistatko, kun näitä hommia tehtiin pari talea sitten oikein toden teolla?

Oli pakko pysähtyä katsomaan video itsekin, ja mieleni palautui elävästi noihin tapahtumiin ja oivalluksiin, joita tein Lahdessa tämän haasteen yhteydessä.

No, nuo itse suoritus, näin ammattitermein ilmaistuna, on aika kaukana mäkihypystä, mutta hei, käsi ylös kenen urheilusuorituksen on itse Antero Mertaranta selostanut! Tuo oli yksi elämäni upeimmistä päivstä. Ja noloimmista; en vieläkään voi ymmärtää miksi kaikki treenihyppyni tuona päivänä ja treeneissä ennen tuota päivää menivät niin hyvin, ja sitten… no kävi näin…

 

Mutta tätä omaa hyppyänikin – ja kyllä, luoja paratkoon jopa Antero Mertarantaakin selostamassa hyppyäni – hienompaa oli oivallus, jonka tuona päivänä tein.

Hyppäsimme tyttöjen hyväksi, ja tuolloin kirjoitin muun muassa näin:

”Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia.”

Luethan tuon koko jutun ”Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – koska olen Pikkumäkihyppääjätär” TÄÄLTÄ!

 

Luettuani itse tuon tarinan uudellen jäin pohtimaan sitä, miten kaikki ajatukset, joita tässä blogissani tai elämässäni ylipäänsä esitän, kulminoituvat lopulta jännällä tavalla aika samoihin teemoihin: toisen tukemiseen, kannustamiseen – siihen, että ei ole minulta pois jos suon sinulle hymyni, lämpimän ajatukseni tai auttavan käteni.

Minun tehtäväni on kannustaa ja tukea. Ja että vaikket sinä välttämättä osaisikaan hommaa heti kerralla tai onnistuisi siinä ikinä kunnolla, minä voin kannustuksellani saada sinut yritäämään ja kokeilemaan. Heittäytymään!

Ja siksipä tuli nyt mieleeni kysyä: Ketä sinä voisit tänään kannustaa? Voisitko tehdä sen ihan just nyt?

Pikkumäkihyppääjättäret Antero Mertarannan haastattelussa, lisää kuviakin täällä. Kuva: Iida Hollmén /LAMK

Mainokset

Maija matkalla: Lahti

Nyt kun mulla on tuo aktiivisempi Youtube-kanava, sain loistavan idean alkaa tehdä matkaohjelmaa: aina kun matkustan jonnekin, poimin parhaat palat sulle mukaan. Sit ekakshan mä menin perhana tietty LAHTEEN… Ni, synty tää. Ja Birgitta, suomenruotsalainen kielenkääntäjä! Jatkoa en tälle sarjalle just nyt lupaa.

Mut tilaa silti mun Tube-kanava!

Suloa sunnuntaihin, söpöläiset!

 

/Äm

Naisflunssassa kohti uutta päivää

Hiphei! Työn ja eilisten kultajuhlien vilskeessä suhisevat nämä päivät Lahdessa. Tänään on vähän myöhäisempi lähtö juontohommiin, joten ehdin jopa ajatella blogia hetken.

Tällaiset työputket imaisevat hassulla tavalla sisäänsä. Täällä eletään varsinaisessa kisakuplassa, ja tuntuu välillä, että muu maailma ympärillä hämärtyy. Hiihtolajit täyttävät ajatukset ja ote on kiinni tapahtumissa kisa-alueella. Aamut alkavat ajatellen edellisen päivän kisatapahtumia ja valmistautumista uuden päivän koetoksiin. Hauskaa, miten ihmisestä kuoriutuu nopeasti varsinainen asiantuntija, kun on elänyt jonkin aikaa vain ajatellen ja nähden urheilu- ja urheilija-aiheisia asioita. Mutta tällaista tämä työ on parhaimmillaan; intensiivistä ja mukaansatempaavaa. Luulen, että tarkempia analyyseja minulta näistä kuluneista viikoista kannattaa odottaa vasta, kun pääsen takaisin kotiin.

Nyt minä olen näin. Tämä on normaaliksi muuttunut aamunäkymäni.

img_5400

Makaan mahdollisimman pitkään vaaka-asennossa, jalat kohotettuna, ja käymässä läpi päivän matskuja sekä haastatteluja. Tänään tosin polvivamma jää kakkoseksi: minulla on NAISflunssa. Tarkoittaa siis sitä, että kamala kuume, kurkkukipu, yskä ja nuha, mutta kaikki elämä ja työt ja muu mahdollinen hoidetaan kuin ei olisi mitään vialla. Koska nainenhan ei flunssaan kaadu. Toisin kuin miehet. Se miesflunssa onkin sitten ihan käänteinen tauti.

Iloa torstaihin! Se on toivoa täynnä myös Lahdessa.

/Äm

 

 

Laskeutuminen Lahteen

Piuhat alkaa olla iltayhdeksältä jo aika lyhyet. Olen laskeutunut onnellisesti Lahteen. Varsinainen vilinäpäivä takana, ja äsken, asettuessani hotellin sängylle makaamaan, totesin, että tänään on enää urha yrittää tehdä mitään älyllistä. Tänään aamulla kävin tekemässä spiikkaustyökeikkani (joka muuten sujui täydellisesti, eilen päivittelemäni ”on an adventuret”kin soljahtivat kuin sylkeä vaan) ja uppouduin studiokopissa niin syvälle äänityöhön sekä duunitekstieni ilmaisuun, että tuntuu, että jo puolen päivän aikaan olin älyllisesti tyhjentänyt pakan.

Olen päivän aikana kävellyt aikamoisen määrän, eniten koko viiteen kuukauteen, ja nyt hieman soimaan itseäni siitä. Voimia pitäisi säästää, sillä huomenna alkavat työt täällä. Veikkaanpa, että seuraavat 1,5 viikkoa täällä vierähtävät siten, että työpäivän päättyessä vetäydyn suoraan tälle sängylle eikä minua juuri muissa menoissa näy.

Nyt on siis levättävä.

16879943_10154772613574457_1432008504_o

Kuten kunnon urheilijalla konsanaan, kaikki tällä kaudella on tähdännyt tähän. Pääkisa, niinku. Kun polvivammani vakavuus syksyllä selvisi, ensimmäinen asia, jota ajattelin, olivat nämä kisat ja huolehdin kuinka tämän keikan kävisi. Tilaisuus on niin ainutlaatuinen, että en voinut nähdä mahdollisuutta siihen, että joutuisin tämänkin työkeikan siirtämään.

Siksi polvileikkaus ajoitettiin tarkkaan ja viime kuukaudet on tehty kovaa kuntoutusta – kaikki tämä nämä Suomen 100-vuotisjuhlien maailmanmestaruuskisat mielessä pitäen, jotta pääsisin tänne töihin. Ja nyt olen mestoilla kahdella jalalla valmiina antamaan kaikkeni kisayleisölle (mut älä pelkää, en kuiteskaan hyppää vielä mäkeä, enkä nyt edes pukeudu mäkihyppypukuun).  Olo on suht nostalginen. Jos suoraan tunnustan, en ihan aina uskonut tämän polviprosessin varrella, että olisin tässä juuri nyt. Mut onneks oon. Lahes on hyvä olla. Ainakin seuraavat 1,5 viikkoa.

/Äm

Ps. Nyt vähän naurattaa. Kirjoitellessani tätä tekstiä, oven takaa käytävältä kuului kovaa mekkalaa – pakko tunnustaa, että hieman ärsytti, kun joku mies kilkatti ja kalkatti niin kovaa. Sitten jäin kuuntelemaan tarkemmin; Juha Mietohan se siellä jutteli tutuin tulisin tuntein jonkun ihmisen kanssa.

 

Otan lähdön seikkailuun

Se on kuulkaas sellainen vilinä täällä tönössä, jota joskus olen vammaistuvaksikin kutsunut, että ei ole hetkeen nähty. Voisinpa jopa sanoa nyt niin, että vähitellen alkaa elämä voittaa.

Erityisesti siksi, että huomenna pääsen hetkeksi pois näiden seinien sisältä ja vaihtamaan maisemaa. Muutan hetkeksi Lahteen – niin, kun nyt vielä ei esimerkiksi Bahamalle voi lähteä. On aika Lahden MM-hiihtojen, ja minun työt siellä starttaavat torstaina. Olo on tavallaan vähän sekavakin, tästä tuvasta kun on tullut niin tuttu ja turvallinen vamma-aikojeni saatossa. Mutta varmasti juuri siksi parasta on päästä nyt pois ihmisten keskelle ja innostavien töiden pariin. Hyvin tervetullut on ajatus siitä, että elämässä olisi jotain muutakin sisältöä kuin polvi.

Tosin polvi elämäni sisältönä on tällä hetkellä kummallisella tavalla jopa innostava asia. Tänään oli taas fysioterapia, ja sen lisäksi, että kävelin takaperin juoksumatolla, sain ensimmäistä kertaa kunnon punan kasvoille ja lämmön pintaan, kun teimme erilaisia harjotteita kuntosalilla. Nyt voin ylpeänä todeta, että luotto polveen on saavutettu, ja uskallan jo tehdä sillä monenlaisia asioita. Keho vain on harmillisesti kovin hukassa, ja ihmisen keholle normaalitkin asiat tuntuvat kovin vaikeilta. Tätä minä jaksan aina ihmetellä ja harmitella, mutta on kai vain luonnollista, että viisi kuukautta maattua ote omaan olemiseen häviää. Nyt hahmotan kehoani pala kerrallaan ja koetan saada sen vähitellen tekemään erilaisia asioita.

Maailmaa ja aikaa minä hahmotan puolestaan fysioterapian kautta. Tuntuu, että havahdun päivien vilinään ja elämän etenemiseen aina astuessani fysioterapiakeskuksen ovesta sisään. Se on jonkinlainen mittapaalu elämässäni nyt. Viikot ja kuukaudet ovat vierähtäneet kummallisen nopeasti, ja aina minä havadun olevani fysioterapeutilla.

Mutta huomisesta eteenpäin karavaani vierähtää siis Lahteen ja raportoin sieltä seuraavan vajan parin viikon ajan. Ennen lähtöä, käyn vielä aamulla studiolla tekemässä asiakkaalle spiikkaustyön – englanniksi lunnollisesti. Tämän kerron siksi, että minulla ei ole muita kuvia elämästäni viime päiviltä kuin tämä

img_5326

Siinä on lyhyt, mutta niin piinaava pätkä suhteellisen pitkästä voice-over-työstä. Miten vaikea voi olla sanoa ”taken off on an adventure” ketterästi keskellä lausetta? Kokeilepa iltasi ratoksi!

Mutta nyt minä otan lähdön seikkailuun, täältä tullaan Lahti!

/Äm, joka viimeiseen asti yrittää vältellä pakkaamisen aloittamista

 

 

Ensimmäinen mäkihyppytreeni!

Hei, sä muistat tämän; mäkihyppyhaasteen, joka minulle heitettiin. Mahdollisimman isosta mäestä on hypättävä 19.2. Puoli vuotta oli aikaa treenata, mutta homma on nyt mennyt siihen, että Lahden Salpausselän kisat ovat KOLMEN viikon päästä ja alla on NOLLA tuntia treeniä.

Tänään alettiin kesyttää suksia ensimmäistä kertaa Suomen parhaan naismäkihyppääjä Julia Kykkäsen, ex-mäkihyppääjä Tami Kiurun ja Lahden hiihtoseuran Kai Lahtisen kanssa. Huojentavaa on tieto siitä, että LAHJATTOMAT HARJOITTELEE! Tämä yhden naisen mäkihyppyorganisaatio on nyt niin kuolemanpoikki suorituksestaan, että tänään saat nyt pienet esimaistajaiset ja HUOMENNA blogissa kuulet sitten kaiken…

Videolla mallia suoritukseen antaa Julia, Kain tukee henkisellä valmennuksella ja joukkueenjohtaja Tami kuvaa. Meillä on toimiva joukkue. Vai onko, se selviää huomenna…

 

Pahoittelut videon pystysuuntaisuudesta, olkoon katselunautinto kuitenkin erinomainen!

Hullun Hyppäsy, Somekuninkaallisten Show ja Mäkikotka isolla Ämmällä – minusta tulee mäkihyppääjä!

Pingon puuskuttaen ylös Vuokatin vaaran mäkihyppytornille johtavia portaita. Aamulenkin rappustreeni. Japanilainen mäkihyppyvalmentaja seisoo tasanteella antaen merkkejä torniin. Käsi sojottaa eteenpäin.

Sojottaa.

Sojottaa.

Tuulee miten sattuu. Ei saa hypätä.

Sitten käsi lopulta nousee, kuuluu suhahdus, ja näen mäkikotkan ponnistavan ilmaliitoon. Katson lukemaa hyppyrin vieressä olevalta näytöltä: kahdeksankymmentäviisipistekuusikymmentäviisi kilometriä tunnissa.

Jotakuinkin siinä kohtaa se sitten iskee. Pysähdyn. Minä olen lähtenyt aamulenkille, törmännyt pahaa aavistamatta näihin japanilaisiin mäkihyppääjiin ja sitten vaan yhtäkkiä… voi helevettiläinen, MIKSI menin lupaamaan?

Paniikki.

vuokatti

Kahdeksankymmentäviisipistekuusikymmentäviisi kilometriä tunnissa Vuokatissa.

 

Lahdessa se tuntui niin kiehtovalta ja houkuttelevalta; voisipa liitää mäkikotkan lailla. Muistatko, kun olin keväällä Salpausselän kisoissa, kiipesin mäkihyppytorniin ja kirjoitin sinulle näin:

”Huudan innosta. Maailma mäkihyppääjän silmin on kiehtova. Tästähän voisi hypätä! Liuku näyttää houkuttelevalta. Jos tässä nyt joku sanoisi minulle ”et varmaan uskalla…”, niin minä heittäisin saman tien takamukselleni ja lähtisin liukumaan alas.”

No katsos kun nyt ollaan sitten tavallaan tuossa pisteessä… Paitsi, että nyt ei heittäydytä takamukselleen, vaan… voi helevetti…

* * *

Tiedätkö sen tunteen, kun sanot ääneen haluavasi jotain, ja sitten seuraavassa käänteessä huomaat, että olet sen jo saanut.

Koska niin käy AINA!

Minun tapauksessani se on sitten mahdollisuus olla mäkikotka. Niin siinä kävi, että Maailman suurin hiihtoseura haastoi minut hyppäämään Lahden vuoden 2017 maailmanmestaruuskisojen esikisojen yhteydessä ensi helmikuussa Salpausselällä. Siis niinku mäkihyppyä.

Eikä ihan miten tahansa, vaan maailmanmestari, olympiamitalisti ja maailmancupin voittaja Anssi Koivurannan valmennettavana. Siis kelaa, Anssi on minun mäkihyppyvalmentajani! Muuta ei juuri kannata tässä vaiheessa kelata, sillä saattaa alkaa jännittää. Ahdistaakin?

Kuinka monta naista on ylipäänsä ikinä hypännyt hyppyrimäestä?

Mutta sinähän nyt minut tunnet. Minä en kelaile tai ajattele. Sanon vain joo. Aina. Tai tässä keississä ajattelin kyllä ihan vähän: nimittäin Toni Niemistä ja rakkauskirjettä, jonka hänelle kirjoitin 90-luvulla. Sen, jota en sitten koskaan uskaltanut hänelle lähettää, mikä vieläkin kaihertaa mieltäni.

Niin siksikin sanoin joo. Ihan vaan rakkaudentunnustuksena teini-ihastukselleni, kun silloin viime keväänä Salpausselän kisoissa ei mennyt ihan putkeen, siitähän kerroin sinulle blogissani

Sitä paitsi, kyllähän minä nyt yhdestä mäestä hyppään!

Hyppään?

Näet siinä kun Vuokatin mäkihyppytornin äärellä katsoin viime viikonloppuna japanilaisten lentoa, mielessä kävi sen seitinohuen hetken, että herranisätaivahan, riittääköhän edes kauan sitten kuihtunut rakkauteni Toni Niemiseen auttamaan minut tästä haasteesta.

* * *

Mutta enää ei ole perääntymistä. Sen lisäksi, että sanon aina joo ajattelematta, minä myös teen mitä lupaan. Ja nyt olen luvanut hypätä. On oltava sanojensa mittainen, jos on pokkaa uhota...

Siispä nyt se alkaa, minun mäkihyppyhaasteeni, jolla ei ole vielä nimeä. Minullahan on aina tapana nimetä nämä haasteeni. Kuten viimeksi ”Ämmän Polkasu”, Sampo Kaulasen minulle heittämä haaste polkea polkupyörällä 350 kilometriä kolmessa päivässä Hullun Polkasu -tapahtumassa treenaamatta ja kylmiltään.

En tiedä tunnenko aivan yhtä suurta rakkautta Sampo Kaulasta kohtaan kuin poltteeni Toni Nimiseen oli aikoinaan. Mutta koska rakkaus on tehty levitettävksi ja koska minä saatan jo nyt rakastaa mäkihyppyä ja koska minä selvisin Sampon asettamasta Hullu Polkasu -haasteesta ja koska jokaisella haasteella on aina vastahaaste ja koska minun oli keksittävä mahdollisimman kova vastaisku ja koska minulla on valtava tarve kostaa, totesin, että myös mäkihyppyhaasteeni on tehty levitettäväksi.

Mikä sen hauskempaa kuin liihotella kotkana yhdessä.

Siitä syystä, tattadaa, tässä se on: minun uusi haasteeni ja kostohaasteeni Sampolle!

 

Tuo japanilaisten mäkihyppääjien tuijottelu tapahtui viime viikonloppuna aivan sattumalta ja arvaamatta Vuokatin reissullani. Eilen istuin suunnitellusti ja tiedostetusti mäkihyppytornin lähtöpuomilla Anssin, siis MINUN mäkihyppyvalmentajani, kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä Lahdessa ja virittäydyimme hyppytunnelmaan. Anssi sanoi, ettei hän ole ikinä elämässään istunut niin kauan lähtöpuomilla. Minä sanoin, että minä olen ole ikinä elämässäni ollut näin hullu.

valmentaja2

Anssi on sitä mieltä, että tämä onnistuu.

kauhu

Minä olen sitä mieltä, että tämä onnistuu.

 

Nähtäväksi jää, onko Sampossa riittävästi miestä ottamaan tämä haaste vastaan. Selvähän se, että minä tämän klaaraan; olenhan Somekuningatar ja reikä päässä syntynyt!  Se mistä mäestä ja millä tyylillä hypätään, jää Anssin päätettäväksi vähän myöhemmin, kun hän näkee millaiseen hyppykuntoon  päästään. Ja kaikki muukin selviää sitten matkan varrella. Tavoite kuitenkin on lentää mahdollisimman korkealta ja kovaa – tietysti!

Nythän sinun on alettava seurata silmä tarkkana kuinka haaste tästä etenee! Itsekin nimittäin jään mielenkiinnolla seuraamaan mitä seuraavien kuukausien aikana tapahtuu. Aikaa on ensi helmikuuhun asti (mikä kuulostaa nyt ihan hirveän lyhyeltä ajalta!) ja tämä haaste tulee kulkemaan blogissani ja monessa muussa mediassa matkan varrella. Pysyäksesi kärryillä, tule heti tykkäämään MaiLifen Facebook -ryhmästä sekä ala seurata Instagram- sekä Snapchat -tilejäni, molemmat löytyvät nimellä Maija Ilmoniemi.

Mutta jäädään nyt ensin odottamaan Sampon vastausta. Ja koetetaan keksiä haasteelle jokin nimi. Hullun Hyppäsy? Somekuninkaallisten Show? Keksitkö sinä?

Ja mitä veikkaat, uskaltaako Lapin poikha ottaa haasteen vastaan? Onko Sampo mies vai kärphänen?

Mää oon nääs ainakin Mäkikotka! Isolla Ämmällä!

sukset

Minä olen sitä mieltä, että nämä sukset ovat aivan liian isot ja painavat…

 

/Ämmä, joka ei ole nyt just ihan varma onko vapaa vai perinteinen, mutta mäkihyppääjä kuitenki nyt sitten kohta ainakin…

Ps. Liitypä muuten Maailman suurin hiihtoseura -kannattajaklubiin, tästä näin, niin saat tietoa tulevista kisoista ja haasteista

 

Perässähiihtäjä syntyy uudelleen

”Lähettää köristelemmää”, sanoi bussikiuski kolmisen tuntia sitten, kun starttasimme matkan Kajaanista. Pikapyrähdys Vuokattiin on takana ja istun nyt bussissa matkalla Helsinkiin.

Johan oli mukava ja antoisa reissu. Olen yrittänyt miettiä koko alkumatkan mitä kertoisin sinulle siitä miksi ylipäänsä olin Vuokatissa. En oikein osaa enkä ehkä haluakaan vielä kuvata tarkasti reissuni tarkoitusta. Mutta kerroin sinulle jo, että tämä visiitti koski niin työtä kuin vapaa-aikaakin.

Aika Norjasta pois tuloni jälkeen on ollut erittäin mielenkiintoista. Olen ajautunut erilaisiin tilanteisiin ja ihmisten seuraan, jotka ovat avanneet aivan uudenlaisia ympyröitä elämässäni. Tämä kuulostaa nyt vähän pahaenteiseltä… Eikös noin sanota aina kun on ajautunut jollan tavoin huonoile teille? Ei, siitä ei ole nyt kysymys. Oikeastaan aivan päinvastoin.

Nyt kyse on hiihdosta ja hiihtämisestä. Urheilusta niin huippu- kuin harrasteljatasolla. Suomalaisesta kansallisurheilulajista.

Muistatko kun olin keväällä Lahdessa Salpausselän kisoissa? Sain silloin jalkaani sukset ensimmäistä kertaa sitten kouluaikojen. Jotenkin tuon Lahden visiitin jälkeen kaikenlaisia hiihtoon liittyviä asioita on alkanut tupsahdella eteeni. Täysin pyytämättä ja yllätyksenä, on tunnustettava. Sain vain kutsun tuolloin lähteä Lahteen ja sitten yksi asia kerrallaan huomaan ajautuvani hiihdon pariin syvemmälle ja syvemmälle.

Yksi konkreettinen ilmentymä tästä on se, että ensi talvena minun on tarkoitus aloittaa hiihtoharrastus uudelleen ja varmasti aivan alusta. Mielikuvani hiihtämisestä on ollut se sama, joka varmasti monella muullakin hiihtoon liittyy. Se yhdistyy mielikuvaan kouluaikojen väkisinhiihtämisesä – pakosta mennä ladulle lipsumaan huonoilla suksilla koulun liikuntatunnilla. Mielessäni on ällöttävä kuva räkä poskella hiihtävästä, liian paksussa toppatakissa ja kuolettavassa hiessä rämmityistä Hippohiihdoista tai Etelä-Suomen räntäsateesta, joka ei millään muotoa hukuttele ladulle (jos niitä latuja ylipäänsä on). On ollut tunne, että en minä osaa, että hiihto on vaikea laji, jossa pitää olla parhaimmat ja kalleimmat varusteet voidakseen edes päästä alkuun. On ollut ajatus, että hiihtäminen on vakavaa ja tylsää puurtamista.

salpuri10

Tuolta näytti meno Lahdessa maaliskuussa

Mutta Lahdessa hiihtostadionin maalisuoraa eestaas painaessani tajusin, että hiihdossahan voisi olla jotain jujua. Jalat taipuivatkin luistelutyyliin ja oli hauska lykkiä tasatyöntä, kun tunsi sykkeen todella kohoavan. Hiihtämisen keveys ja hauskuus yllättivät. Aloin ajatella, että minusta voisikin olla tähän – että ehkä tämä ikuinen perässähiihtäjä voisikin syntyä uudelleen!

Ja nyt tulevana talvena minä olen päättänyt antaa hiihdolle mahdollisuude. Aion kokeilla lähestyä hiihtoharrastusta aivan uudesta näkökulmasta: voisiko se ollakin hauskaa yhdessä tekemistä, mukavia hiihtoreissuja, kokonaisvaltaisesti kehoa haastava liikuntamuoto ja laji, jota voi treenata myös ennen lumien tuloa? Nyt jo Vuokatissa treenasimme peruskuntoa hiihtoladuille, ja se oli yksi reissun syistä.
Ja sitten ne muut asiat… Niistä kerron sitten kun on tarkempaa kerrottavaa. Mutta esimerkiksi tällaista tapahtui Vuokatin urheiluopistolla

  
Nyt jatkan tätä bussissa istumista. Edessä on vielä viisi tuntia tätä lajia. Ehkä tämä motivoi minut hiihtämään. Onneksi mukanani on Mika Myllylän elämänkerta, johon olen jäänyt aivan täysin koukkuun, enkä voi laskea sitä käsistäni. Kerrassaan mielenkiintoinen opus, joka valottaa hienolla tavalla huippu-urheilun ja hiihdon ydintä. Vedetään nyt tämä hiihtoreissu loppuun saakka oikein tyylillä ja perehtyen hiihtoon kaikilla mahdollisilla tavoilla! 

    

/Äm

Potentiaalisesti hurja viikko

Maanantai! Tästä alkavasta viikosta on tulossa potentiaalisesti aika hurja. En tiedä onko hurjin osuus se, että lähden huomenna parin päivän reissulle Kuopioon vai kenties se, että torstaina alkaa Onnellisten Ajokoulun ensimmäinen opetuspäivä INSSIAJOLLA!

Vai huipentuuko hurja viikko torstai-iltaan? Silloin nimittäin minusta koetetaan tehdä fudisfani. Torstaina on Stadin Derby ja minut on haastettu mukaan fudiskatsomoon fanijoukon mukaan. Älä kysy enempää sillä en ymmärrä mistään mitään. En oikeastaan tiedä edes kumpaa olen menossa kannustamaan. Ja jalkapallo. Huh. Ei kosketuspintaa. Mutta kuorolauluun olisi tarkoitus yhtyä. Tai niin ne fanit yrittävät; saada tehtyä minusta superfanin. En tiedä miten minun käy.

Niin ja onhan se mahdollista, että perjantaina räjähtää. Silloin kun puhutaan Salpausselän mäkihyppyhaasteesta, johon olen luvannut lähteä mukaan innostuttuani mäkikotkan elämästä muutama viikko taaksepäin käydessäni lämmittelemässä Suurmäen hyppypuomia. Onneksi työviikko päättyy perjantaina rauhallisissa merkeissä, sillä silloin tapaan mindfulnessohjaaja Aleksi Litovaaran, jonka tarkoitus on vetää suurimmat höyryt ulos päästäni. (No okei on hän myös ex-huippulumilautailija, että onhan siinä vielä potentiaalia päätyä mielenrauhan sijaan johonkin perjantai-iltapäivän rajanylitykseen..)

Ehkä siinä on asiaa yhdelle viikolle. Sinä pääset tietysti hulinaan mukaan.

Hauskaa viikkoa sinulle! Yritetään nauraa mahdollisimman paljon itsellemme tällä viikolla, jooko?

Mazda Onnellisten ajokoulu starttitilaisuus

Toivotaan, että ihan tämä koko jengi ei sulloudu yhteen autoon samalla kertaa Mazdan Onnellisten Ajokoulun torstaisessa inssiajossa. Parin viikon takaisessa ajokoulun lanseeraustilaisuudessa kun ängettiin koko tiimi samaan Mazdaan.

Ai ni ja tietysti huomenna koittaa aika yhdelle suurelle paljastukselle… Stay tuned!

/Ämmä

Mäkikotkaperspektiivi

Istun ohuella teräksisellä puomilla. Kädet ja jalat tärisevät. Sydän hakkaa. Pää on innostuksesta sekaisin. Mikä mahdollisuus istua täällä! Mieletön kokemus, vaikka samalla puristan puomia rystyset valkoisina peläten, että hetkellä millä hyvänsä saatan huojataa alas.

Edessäni aukeaa sumuinen maisema. Harmaata ja valkoista. Suksiurat, joiden päässä hyppyri; paikka ponnistukselle. Pudotus, jossa pitäisi liitää. Levittää kätensä ja heittäytyä vaaka-asentoon vetäen sukset suoraan mahan alle. Tuntea kehonsa jokainen solu ja niiden sulautuminen ilmalentoon. Heittäytyä sadan kilometrin tuntivauhtiin ja katsoa kun maa lähestyy kovaa vauhtia nenää. Toivoa, että liito kantaa mahdollisimman pitkälle ja pelätä pienintäkin harhaliikettä. Kiepauttaa itsensä pystyasentoon ilman vastustaessa jokaista liikettä ja laskeutua niiaten maan pinnalle. Tuulettaa ja kuulla hurraava kansa. Olla koko maailman mestari tai kohdata karvas häviö. Onnistua tai epäonnistua. Olla juhlittu sankari tai se, jonka kaikki haluavat unohtaa. Kiivetä kerta toisensa jälkeen tuolle samalle puomille ja hypätä. Tuntea vapaus, vauhti ja virtaava adrenaliini. Onnistua tai epäonnistua. Ei koskaan luovuttaa. Olla nimensä arvoinen: mäkikotka, ilmojen kuningas.

salpuri7

Olen aina ajatellut, että hyppääminen on hullujen hommaa. Niinhän se onkin, mutta yhtäkkiä hullu minussa herää. Voisinko minä? Osaisinko minä? Ihan vaan pikkuruisesta mäestä? Yhtäkkiä hyppääminen tuntuu mahdolliselta ja kiehtovalta. Yhtäkkiä haluan lentää ja tuntea sen minkä mäkikotka tuntee.

salpuri20

Myöhemmin illalla sueratessani mäkimontussa joukkuemäkikisaa silmät tarkkana se iski. Ajatus. Minä tiedän miltä tuolla tuntuu. Minä olen nähnyt miltä maisema näyttää mäkikotkan silmin. Kuinka paljon paremmin voinkaan maailmaa hahmottaa ja ymmärtää, kun olen päässyt katsomaan sitä tämän mäen toisesta kulmasta, mäkikotkaperspektiivistä. Ylhäältä. Kuinka paljon se innosti minua kokeilemaan jotain aivan uutta. Jotain sellaista, minkä en koskaan aiemmin kokenut olevan mahdollista.

Sinulle minä toivoisin tänään yhtä asiaa; sitä, että tilaisuuden tarjoutuessa tarttuisit mahdollisuuteen tutkia maailmaa eri näkökulmista, erilaisten etäisyyksien takaa, erilaisista perspektiiveistä. Tekisit jotain outo, hurjaa, poikkeuksellista sinulle tai yksinkertaisesti asettuisit hetkeksi toisen ihmisen maailmaan katsomaan miltä siellä voi näyttää. Mitä kaikkea voisitkaan oppia? Millaisia kokemuksia ja ajatuksia saada? Olen valtavan inspiroitunut kokemuksestani Lahdessa. Jos jotain, toivon, että tässä blogissani voisin jatkossa tarjota yhä enemmän tarinoita elämästä erilaisista näkökulmista.

Mäkikotkaperspektiivin lisäksi sain tänään aivan uuden näkökulman erääseen toiseen asiaan, joka muutti ajatteluani ja tulevaa toimintaani suuresti. Kerron siitä sinulle pian, ehkä jo huomenna…

mäkikotkaperspektiivi

/Äm, edelleen fiiliksissä ja ihan vähän mäkikotkaperspektiivissä