”Lähettää köristelemmää”, sanoi bussikiuski kolmisen tuntia sitten, kun starttasimme matkan Kajaanista. Pikapyrähdys Vuokattiin on takana ja istun nyt bussissa matkalla Helsinkiin.

Johan oli mukava ja antoisa reissu. Olen yrittänyt miettiä koko alkumatkan mitä kertoisin sinulle siitä miksi ylipäänsä olin Vuokatissa. En oikein osaa enkä ehkä haluakaan vielä kuvata tarkasti reissuni tarkoitusta. Mutta kerroin sinulle jo, että tämä visiitti koski niin työtä kuin vapaa-aikaakin.

Aika Norjasta pois tuloni jälkeen on ollut erittäin mielenkiintoista. Olen ajautunut erilaisiin tilanteisiin ja ihmisten seuraan, jotka ovat avanneet aivan uudenlaisia ympyröitä elämässäni. Tämä kuulostaa nyt vähän pahaenteiseltä… Eikös noin sanota aina kun on ajautunut jollan tavoin huonoile teille? Ei, siitä ei ole nyt kysymys. Oikeastaan aivan päinvastoin.

Nyt kyse on hiihdosta ja hiihtämisestä. Urheilusta niin huippu- kuin harrasteljatasolla. Suomalaisesta kansallisurheilulajista.

Muistatko kun olin keväällä Lahdessa Salpausselän kisoissa? Sain silloin jalkaani sukset ensimmäistä kertaa sitten kouluaikojen. Jotenkin tuon Lahden visiitin jälkeen kaikenlaisia hiihtoon liittyviä asioita on alkanut tupsahdella eteeni. Täysin pyytämättä ja yllätyksenä, on tunnustettava. Sain vain kutsun tuolloin lähteä Lahteen ja sitten yksi asia kerrallaan huomaan ajautuvani hiihdon pariin syvemmälle ja syvemmälle.

Yksi konkreettinen ilmentymä tästä on se, että ensi talvena minun on tarkoitus aloittaa hiihtoharrastus uudelleen ja varmasti aivan alusta. Mielikuvani hiihtämisestä on ollut se sama, joka varmasti monella muullakin hiihtoon liittyy. Se yhdistyy mielikuvaan kouluaikojen väkisinhiihtämisesä – pakosta mennä ladulle lipsumaan huonoilla suksilla koulun liikuntatunnilla. Mielessäni on ällöttävä kuva räkä poskella hiihtävästä, liian paksussa toppatakissa ja kuolettavassa hiessä rämmityistä Hippohiihdoista tai Etelä-Suomen räntäsateesta, joka ei millään muotoa hukuttele ladulle (jos niitä latuja ylipäänsä on). On ollut tunne, että en minä osaa, että hiihto on vaikea laji, jossa pitää olla parhaimmat ja kalleimmat varusteet voidakseen edes päästä alkuun. On ollut ajatus, että hiihtäminen on vakavaa ja tylsää puurtamista.

Mutta Lahdessa hiihtostadionin maalisuoraa eestaas painaessani tajusin, että hiihdossahan voisi olla jotain jujua. Jalat taipuivatkin luistelutyyliin ja oli hauska lykkiä tasatyöntä, kun tunsi sykkeen todella kohoavan. Hiihtämisen keveys ja hauskuus yllättivät. Aloin ajatella, että minusta voisikin olla tähän – että ehkä tämä ikuinen perässähiihtäjä voisikin syntyä uudelleen!

Ja nyt tulevana talvena minä olen päättänyt antaa hiihdolle mahdollisuude. Aion kokeilla lähestyä hiihtoharrastusta aivan uudesta näkökulmasta: voisiko se ollakin hauskaa yhdessä tekemistä, mukavia hiihtoreissuja, kokonaisvaltaisesti kehoa haastava liikuntamuoto ja laji, jota voi treenata myös ennen lumien tuloa? Nyt jo Vuokatissa treenasimme peruskuntoa hiihtoladuille, ja se oli yksi reissun syistä.
Ja sitten ne muut asiat… Niistä kerron sitten kun on tarkempaa kerrottavaa. Mutta esimerkiksi tällaista tapahtui Vuokatin urheiluopistolla

  
Nyt jatkan tätä bussissa istumista. Edessä on vielä viisi tuntia tätä lajia. Ehkä tämä motivoi minut hiihtämään. Onneksi mukanani on Mika Myllylän elämänkerta, johon olen jäänyt aivan täysin koukkuun, enkä voi laskea sitä käsistäni. Kerrassaan mielenkiintoinen opus, joka valottaa hienolla tavalla huippu-urheilun ja hiihdon ydintä. Vedetään nyt tämä hiihtoreissu loppuun saakka oikein tyylillä ja perehtyen hiihtoon kaikilla mahdollisilla tavoilla! 

    

/Äm