Työkaverini selostaa tänä talvena Yle Urheilun tuottamia mäkihyppylähetyksiä. Meillä on tuo innostus mäkihyppyyn aikamoinen yhdistävä tekija, ja lupasin etsiä hänelle videon, jolla teen mäkihyppyni. Muistatko, kun näitä hommia tehtiin pari talea sitten oikein toden teolla?
Oli pakko pysähtyä katsomaan video itsekin, ja mieleni palautui elävästi noihin tapahtumiin ja oivalluksiin, joita tein Lahdessa tämän haasteen yhteydessä.
No, nuo itse suoritus, näin ammattitermein ilmaistuna, on aika kaukana mäkihypystä, mutta hei, käsi ylös kenen urheilusuorituksen on itse Antero Mertaranta selostanut! Tuo oli yksi elämäni upeimmistä päivstä. Ja noloimmista; en vieläkään voi ymmärtää miksi kaikki treenihyppyni tuona päivänä ja treeneissä ennen tuota päivää menivät niin hyvin, ja sitten… no kävi näin…
Mutta tätä omaa hyppyänikin – ja kyllä, luoja paratkoon jopa Antero Mertarantaakin selostamassa hyppyäni – hienompaa oli oivallus, jonka tuona päivänä tein.
Hyppäsimme tyttöjen hyväksi, ja tuolloin kirjoitin muun muassa näin:
”Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia.”
Luethan tuon koko jutun ”Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – koska olen Pikkumäkihyppääjätär”TÄÄLTÄ!
Luettuani itse tuon tarinan uudellen jäin pohtimaan sitä, miten kaikki ajatukset, joita tässä blogissani tai elämässäni ylipäänsä esitän, kulminoituvat lopulta jännällä tavalla aika samoihin teemoihin: toisen tukemiseen, kannustamiseen – siihen, että ei ole minulta pois jos suon sinulle hymyni, lämpimän ajatukseni tai auttavan käteni.
Minun tehtäväni on kannustaa ja tukea. Ja että vaikket sinä välttämättä osaisikaan hommaa heti kerralla tai onnistuisi siinä ikinä kunnolla, minä voin kannustuksellani saada sinut yritäämään ja kokeilemaan. Heittäytymään!
Ja siksipä tuli nyt mieleeni kysyä: Ketä sinä voisit tänään kannustaa? Voisitko tehdä sen ihan just nyt?
Pikkumäkihyppääjättäret Antero Mertarannan haastattelussa, lisää kuviakin täällä. Kuva: Iida Hollmén /LAMK
Seurasin tänään naisten normaalimäen kisaa olympialaisissa. Suomalaismäkihyppääjä Julia Kykkänen teki hienon kisasuorituksen kisassa, vaikkei kärkeen vielä kyennytkään.
Mäkikisan lopussa huomioni kiinnittyi kommentaattorin sanoihin.
”Nyt tarvitaan tukea tuleville naismäkihyppääjäsukupolville, jotta saadaan lajia eteenpäin, kun miesten mökihyppykin tuntuu vain menevän alas”, hän sanoi näin omin sanoin lainaten.
Mieleni palasi aikaan tarkalleen pari vuotta taaksepäin Lahden Salpausselälle, jossa Julia toimi valmentajani elämäni ensimmäisessä (ja näillä näkymin viimeisessä) mäkihyppykisassa. Tuolloin kirjoitin tarinan, jonka pääroolissa en suinkaan ole minä, vaan Pikkumäkihyppääjättäret – juuri ne, joita tänään kisakommentaattorit kehottivat nyt kannustamaan.
Muistatko tämän tarinan? Tässä yksi parhaista blogeistani arkistojen aarteena uudelleen:
Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär
Mutta tänään ei ole kyse minusta. Tänään on kyse jostain suuremmasta.
20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK
20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK
”Äiti, eikö me jo voida mennä, mä haluan päästä hyppäämään!”
Pikkumäkihyppääjättäret ovat vallanneet pukuhuoneen. Nanni 5 v, Heta 7 v, Emilia 8 v ja Sofia 9 v harrastavat mäkihyppyä ja ovat tulleet näyttämään mallia meille nyt pukuhuoneessa jännityksestä täriseville aikuisille. Osallistumme lastenoikeusjärjestö Planin ja Lahti2017 MM-kisojen mäkihyppyhaasteeseen hyväntekeväisyyden nimissä. On Salpausselän kisojen perjantainen naisten päivä, ja nyt juhlitaan tyttöjä. Pukukopissa ei tosin lisäkseni muita naisia näy. Kahdeksan miestä ja minä*…
Tytöt odottavat malttamattomina pääsyään hyppäämään leikkimielisen kisamme koehypyt ja heidän iloinen puheensorinansa kirkastaa koko pukuhuoneen. He vetävät hyppypukujensa päälle vaaleanpunaiset t-paidat, joissa lukee ”Because I am a girl” ja ”Girls can”.
Koska olen tyttö. Tytöt pystyvät.
Oikea asenne, ajatelen.
Pikkymäkihyppääjättäret Nanni, Heta, Emilia ja Sofia. 20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK
”Julia, tätä teiltä naisilta aina tivataan ja siksi minäkin sen sinulta kysyn: Voiko tyttö oikeasti hypätä mäkeä ja olla mäkihyppääjä?”, hyppykisamme selostava Antero Mertaranta kysyy tuomarina toimivalta, Suomen parhaalta naismäkihyppääjältä Julia Kykkäseltä.
Minä huokaisen.
Juliakin huokaisee.
Pikkumäkihyppääjättäret kiipeävät mäen laelle nauraen. Tsemppaavat toisiaan ja hihkuvat odottavaa intoa. Missä vaiheessa me aikuiset kadottamme tuon hengen, jään miettimään. Miksi jossain pisteessä elämästä tulee niin vakavaa, että tuo lapsekas innostus ja toisen kannustaminen unohtuvat?
Näillä tytöillä on unelma. He haluavat harrastaa mäkihyppyä, tulla esikuvansa Julian kaltaisiksi. Toivottavasti tuo halu tulla mäkihyppääjäksi voi toteutua maailmassa, jossa ei koko ajan ja joka suunnasta kysytä, voivatko tytöt tehdä sitä, tätä tai tuota.
Milloin noita kysymyksiä ei enää tarvitse esittää? Milloin kyseenalaistamiselle voidaan laittaa piste?
Julia Kykkänen valmistautumassa Salpausselän kisojen hyppysuoritukseen
Julia on hypännyt aiemmin päivällä oman maailmancup-kisansa kotiyleisönsä edessä. Minäkin olen tuijottanu mäen alta naisten lentoa. Julia on tehnyt hienon suorituksen, ja on ollut koskettavaa nähdä videoscreeniltä suoraan hyppytornista tulevaa kuvaa, jossa Julian valmentajat, hänen oma isänsä mukaan luettuna, riemuitsevat hienosta suorituksesta. Se ei ole nyt riittänyt kärkipaikoille, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, sillä Julia on hypännyt henkilökohtaisesti huippuhypyn samalla kun on tehty historiaa: naiset ovat juuri kisanneet ensimmäisen maailmancup-osakilpailunsa.
Se on iso juttu. Nämä mimmit edeltäjineen ovat tehneet suuren työn raivatessaan naismäkihypyn olympialaisiin ja nyt tänne Salpausselälle. He ovat uskoneet unelmaansa, ja askel kerrallaan se alkaa tuottaa tulosta.
Ja nyt, muutamaa tuntia myöhemmin oman kisansa jälkeen, Pikkumäkihypääjättärien kiivetessä kohti Salpausselän Karpalon K6-mäkeä, Julia katsoo Mertarantaa silmiin ja toteaa:
”No ei kai tytöt hyppäisi, jos he eivät voisi.”
Minäkin olen jo mäen laella odottamassa omaa hyppyäni, mutta huudan sieltä kovaan ääneen kannustukseni alas Julialle. ”Girls can!”
Oikea vastaus!
”Nyt kun sä kaaduit sinne rähmällesi, niin luuletko, että puoli Lahtea vihaa sua nyt?”
Olen juuri hypännyt. Joku amatöörin tuuri. Sekä koekierros että varsinainen kisahyppyni päätyvät rähmälleen mäkimonttuun, vaikka treeneissä pari viikkoa aiemmin alastulo on ollut mallikas. Elämäni huippuhetki päätyy kaatumiseen ja sitä seuraavaan Mertarannan veistelevään kysymykseen siitä miltä uskon rähmälleenmenoni tuntuneen koko Suomen kansan silmissä.
Naurattaa. Kysyn yleisön mielipidettä, ja saan valtavat aplodit.
”Ei. Ne rakastaa mua”, vastaan.
20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK
20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK
Pikkumäkihyppääjättäret pinkovat eestaas yleisön joukossa. Kuvia otetaan ja kannustuksia huudellaan. Kaikki kisaajat ovat hypänneet ja fiilis on taivaissa.
Katson Pikkumäkihyppääjättäriä.
Katson Juliaa.
Katson Mertarantaa.
Katson kannustusjoukkoja.
Palautan katseeni takaisin Mertarantaan ja mietin hänen kysymystään uudelleen. Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia.
Suomelippua heiluttavaa kisajärjestäjää ja tekstiä tyttöjen paidassa:
Koska olen tyttö ja tytöt pystyy.
Oikea vastaus.
Palkintojen jako Planin haastekisassa. 20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK
20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK
Tässä sitä taas ollaan. Pukuhuoneessa vetämässä mäkihyppypukua pois päältä. ”Tästä on pakko tulla tapa”, ajattelen. Kisavietti on herännyt, ja minä haluan oikeasti oppia hyppäämän kunnon hypyn, joka ei päädy rähmälleen.
Pikkumäkihyppääjättäret hyörivät pukuhuoneessa. Katson heitä ja hymähdän. Toivon, että joku näistä työistä todella nähdään tulevaisuudessa Julian paikalla. Toivon, että ihan jokainen maailman tyttö saa kaiken mahdollisen tuen ja kannustuksen kotoaan, kouluistaan ja valmentajiltaan siihen, että jaksavat jatkaa unelmiensa polulla. Ja että ne, jotka eivät heikommista lähtökohdistaan tukea läheltään saa, saisivat apua muualta. Tämä vaatii meiltä aikuisilta jotain tärkeää: meidän pitää ymmärtää, että meidän asenteemme ratkaisee. Tytöilläkin on mahdollisuus tehdä ihan mitä vaan, päästä minne vaan!
20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, Juulia Kykkänen, By Iida Hollmén /LAMK
Salpausselän kisat, MM-etkot vuoden 2017 isoille kilpailuille mahdollistivan menneenä viikonloppuna monta unelmaa: minun, Julian ja Pikkumäkihyppääjättärien lisäksi lukuisten muiden. En ole koskaan aikaisemmin osannut ajatella, että urheilukilpailu voi olla kokonainen maailma – että urheilusuoritusten lisäksi täällä tuotetaan yhteistyöllä kokonainen joukko elämyksiä ja kokemuksia.
Yhteistyöstä kun tässä tyttöasiassakin on pohjimmiltaan kyse: tekisimmekö me yhteistyössä nyt päätöksen, että lopettaisimme kyseenalaistamisen ja että sen sijaan keskittyisimme kannustamiseen? Uskomiseen siihen, että tytöt pystyvät siihen mihin pojatkin. Satsaisimme oikeanlaiseen asenteeseen.
Ei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä pään sisällä on.
Kyse on unelmista, ja jokaisen oikeudesta toteuttaa omiaan.
* * *
Monta unelmaa on maailmassa toteutettavana; myös Lahti2017-kisaorganisaatiolla, joka haluaa rakentaa yhteistyökumppaneineen Suomen suurelle 100-vuotisjuhlavuodelle 2017 koko kansan kisat ja hienon elämyksen. Yhteistyöllä sekin tehdään: toivottavasti me suomalaiset olemme yhdessä mukana rakentamassa tätä unelmaa heidän kanssaan!
/Mäki-Ämmäsi, joka odottaa jo innokkaana seuraavia haasteita! Jos haluat haastaa minut johonkin hurjaan ja rajoja rikkovaan juttuun, katso tästä lisää
Tällä videolla lisää kisastani, rähmälleenmenostani ja haastattelusta Mertarannan kanssa…
Minä oon kyllä pikkuisen pihalla nyt. Ei oikein irtoa.
Hirveän vaikea on kuvailla sitä tunnetta, joka syntyy joka ikinen kerta, kun palaa intensiiviseltä työkeikalta kotiin – etenkin kun se värittyy flunssan ja polvivamman sumentamalla sekamelskalla. Olen edelleen kovin kipeä.
Tunne on jotain hämmennyksen, innostuksen, väsymyksen, kiitollisuuden ja tyhjyyden täyttämää myllerrystä. Näin käy, kun yhtäkkiä kaikki hälinä ympärillä laantuu, eikä ole ihmisten silmäparien tuijottamana ja löytää itsensä taas omista nurkistaan. Ihanaa, mutta samalla kovin pysäyttävää.
Lahden työkeikka, siis työ juontajana hiihdon MM-kisoissa, oli minulle tietysti odotettu juttu. Vedenjakaja, sanoisin jopa. Kaiken vamma-arkeni ja kuntoukseni keskellä se oli sellainen mittapuu, jota odotin. Siihen tietyllä tapaa päättyi vamma-aikani ja pääsin testaamaan työkuntoni. Kuntoutus keskittyi siihen, että olisin kunnossa Lahdessa, jopa leikkaukseni oli ajoitettu sen mukaan. Välillä todella jännitti, olisinko riittävässä kunnossa, mutta kuin ihmeen kaupalla (ja kovalla työllä) kunto oli oikein hyvä. Mutta nyt kaikki tietysti kasaantuu. Voimat ylipäänsä ovat olleet vähäiset ja vastustuskyky alhainen, joten flunssa pääsi iskemään pahasti ja nyt on hetki palauduttava.
Lahti oli sanalla sanottuna upea. Hienot MM-kisat, joissa sain toimia juontajana. Upea matka on kuljettu ja palkitsevaa työtä on saanut tehdä hienossa seurassa kuluneiden parin viikon aikana.
Nyt matka suuntaa kohti uusia seikkauiluja. Ehkä siksikin oloni on hämmentynyt, sillä en vielä tiedä mitä ne ovat. Lahden keikka oli selkeä, aikataulutettu piste elämässäni, jossa pitkään edessä on muutoin ollut vain epätietoisuutta. Ja nyt ihmetellään hetki taas. Luvassa on hienoja juttuja, sen tiedän, ja voin nyt jo sanoa.
Mutta nyt minä lepään vielä tämän päivän, kunto ei anna muuta myöten.
Tällaiselta(kin) maailmani näytti Lahdessa
Näkymä päätyöpaikkani, Salppurin Salonki VIP-tilojen ikkunasta. Paraatipaikat noin niinku mäkihypyfanille.
Muutamana iltana juonsin myös tällä juhla-areenan lavalla.
Ja Lahden Hiihtomuseon seinältä löytyi tuttu tyyppi. Elämäni yksi suurimmista saavutuksista päästä urheilijana museon seinälle! Elämä on.
Vakavaa analyysiä mäkihypystä Toni Niemisen kanssa.
Mietaa on niin iso, että hän sai pitää haastatteluissa mikkinsä itse 😀
On etuoikeutettu olo, sillä pääsin haastattelemaan legendaarisia suomalaisia hiihtohahmoja. Tässä kohta 80-vuotta täyttävä hiihtovalmentaja Immo Kuutsa. Näiden kuvissa näkyvien ihmisten kanssa majoituimme myös samassa hotellissa vierekkäissä huoneissa ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Miten mielenkiintoisia keskusteluja pääsinkään heidän kanssaan käymään!
Lahes on huippumeno. Kisat on polkaistu käyntiin, ja fiilis paranee päivä päivältä. Se mikä kenties ei parane, vaan kulkee vähän alamäkeä, on tämä halvatun koipi. Seisominen ja kävely saavat sen turpoamaan illaksi varsinaiseksi palloksi.
Iltaisin minä toivon, että yön aikana minullekin tehtäisiin näin
Tällaiset tamppaajat tasoittavat suksineen mäkihyppymäen alastulorinteen kisojen välillä. Se on hauskaa katsottavaa.
Että yön aikana tuollaiset pikku tamppaajaukot tulisivat tasoittamaan jalan kuntoon seuraavaa päivää varten – tänä aamuna kun totesin, ettei edes yö riittänyt täysin polven palautumiseen.
Mutta polvesta viis, Lahdessa aurinko paistaa ja työnteko maistuu.
Vuosi sitten hyppäsin elämäni ensimmäisen mäkihyppyni ja kirjoitin sinulle päänsisäisestä taistostani. ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä”, otsikoin blogitekstini.
Viime viikolla opettellessani laskeutumaan rappusia uudelleen ensimmäistä kertaa vammautumiseni jälkeen aivan alusta, hätkähdin: päässä pyöri yllättäen täysin sama mekkala kuin mäkihyppypuomilla.
”Valtava hiljainen taisto, jossa käydään läpi syntymä ja kuolema, järki ja järjettömyys, kolmen ja neljänkympin välimaasto ja viidenkympin kriisi. Pelko ja Ressukat. Mietin vielä pitkään hypyn jälkeen miksi pää ei meinaa antaa periksi lähtötelineellä. En vain saanut itseäni liikkeelle, vaikka hurjempiakin laskuja on periaatteessa laskettelusuksin aikoinaan tehty. Sen on oltava se yksi pieni lisäelementti. Hyppyri. Tieto siitä, että nyt hypätään mäkihyppy. Kun pää sanoo, että ollaan tekemässä jotain uutta ja edessä on jotain, minkä kulkua ei ole koskaan elämässään aiemmin todentanut”, kirjoitin tuolloin.
Ja nyt vuosi mäkihypystäni, ollessani aivan toisenlaisen haasteen äärellä portaikossa hataran polven varassa, koen samat pelot taas uudelleen. Entä jos jalka ei kannakaan? Entä jos lipsahdan, kaadun ja satutan itseni uudelleen? Entäs jos en menisikään, vaan tukeutuisin edelleen tuttuihin keppeihin?
”TÄMÄ ON HAASTEIDEN kiehtovin osuus. Se hetki, kun pääsee tutustumaan oman päänsä sisältöön ja mekkalaan. Siihen kuinka pää toimii tilanteessa, jossa täytyy puskea itsensä äärirajalle ja pois mukavuusalueelta. Mitä enemmän mietin, sitä vauhdikkaammin haluan kääntyä takaisin”, ensimmäinen mäkihyppyni sai minut pohtimaan.
Viime viikolla, elettyäni kuukausia rikkinäisen jalan kanssa, huomasin, että sen suojelemisesta oli tullut mukavuusalueeni. Jouduin ensimmäistä porrastreeniäni tehdessä todella tiukille itseni kanssa. En tiennyt voinko luottaa jalkani kestävyyteen, ja tuo pelko piti minut pitkään portaiden päässä. En uskaltanut yrittää.
”JA SITTEN JOSSAIN vaiheessa on vain käännettävä hullun huuto päässä pois, ja annettava mennä jos ei aio luovuttaa”, kirjoitin vuosi sitten.
Täsmälleen saman voisin kirjoittaa tänään.
Ymmärsin, että minkä tahansa tasoisen haasteen edessä onkaan, kyse on aina samoista peloista ja ratkaisuista: kun tietää, että on vasten tuntematonta ja joutuu päättämään, että on vain luotettava jollei aio luovuttaa.
”EI. KORJAAN. Tämä on se haasteiden kiehtovin osuus: kun saa päänsä off-asentoon, hiljentää mekkalan, päästää irti, ja huomaa suoriutuvansa helposti. Kun tajuaa, että suuri osa mekkalasta on aivan turhaa”, kirjailin suurimman oivallukseni vuoden takaisessa tekstissäni.
Ehkä elämässä vaikeinta ei olekaan lähteminen, vaan se, ettei ennalta voi tietää mihin päätyy? Ehkä pelottavinta ei ole hyppääminen, vaan se, kun ei tiedä, mihin laskeutuu?
Siksi joskus on vain viitsittävä. Nähtävä vaivaa ottaakseen ensimmäisen askeleen. Käänettävä nappulaa päässään. Lähdettävä ja luotettava.
Minä ja portaat joskus lokakuussa, kun en vielä tiennytkään haasteista, joita tulen kohtaamaan kuukausien päästä harjoitellessani kulkemaan portaita ilman kyynärsauvoja.
Sinä olet nähnyt minut mäkihyppypukuun pukeutuneena pyörimässä ympäri Suomen läpi kesän ja syksyn, mutta mitä oikeastaan on ollut meneillään? Tänään, kun olen taputellut pakettiin tältä osin viimeisen keikkani maailman parhaana mäkihyppääjänä, Lumitykkinä, ja olo on kovin ylpeä sekä nostalginen tästä matkasta, kerron sinulle nyt omin sanoin…
* * *
VIIME KEVÄÄNÄ LAHTI2017-organisaatiossa keksittiin: käännetään perinteisten, tarjouksiaan paikallaan jakavien promopisteiden ajatus päälaelleen. Pätettiin laittaa promo liikkeelle kansan pariin, ja satsata siihen, että se näkyy ja kuuluu. Luotiin mielenkiintoinen konsepti ja uskottiin rohkeasti, että sillä saavutetaan paras vaikuttavuus – ja tietysti tehokkain tulos tehdylle työlle.
Sitten mukaan otettiin minut ja kollegani Hanna. Me puhalsimme persoonillamme paloon kaksi hahmoa: Lumitykin ja Latukoneen. Tehtävämme oli astua kansan keskelle erilaisiin tapahtumiin ja kutsua niissä kohtaamme ihmiset mukaan Lahden vuoden 2017 juhla-MM-hiihtoihin.
Synnytimme Hannan kanssa hahmojamme ja rakensimme niille taustatarinat. Latukoneesta tuli Marja-Liisa Kirvesniemen henkeen reipas hiihtonainen, joka tiesi kaiken hiihtourheilusta. Ja minun hahmoni Lumitykki oli se kypäränsä sisällä vähän hitaalla käyvä mäkihyppääjä, jolla oli valtava into hyppiä paikassa kuin paikassa. Tai oikeastaan into ihan kaikkeen, osaamisesta viis.
Otettu askel oli rohkea, sillä kukaan ei tässä vaiheessa voinut täysin tietää mitä kentällä tulisi tapahtumaan. Olosuhteita tapahtumissa ei voitu suunnitella etukäteen saati arvata yleisön reaktioita. Olimme Hannan kanssa innoissamme, sillä tiesimme olevamme juuri oikeassa tehtävässä; meillä kun on luontainen osaaminen tilanteisiin tarttumiseen, rohkeaan ihmisten lähestymiseen ja improvisointiin näyttelijäntyössä. Vahvuutemme on toki myös kykymme myydä – tärkeä tehtävämme kun oli tietysti herättää ostohalut.
Ja sitten kesäkuussa me astuimme ensi kertaa ihmisten pariin ja annoimme palaa!
(Juttu jatkuu kuvien jälkeen. Kuvateksteissä kerrotaan työmme sisällöstä tarkemmin.)
Olemme tavanneet suomalaisia maan joka kolkasta ja oppineet heiltä paljon. Minä puolestani olen opettanut heitä hyppäämään mäkihypyn vieden ihmisiä vituaalilaseilla Lahden Suurmäen huipulle ja liitämään sieltä alas. Tässä ollaan Jukolan viestissä Lappeenrannassa kasaamassa mäkihyppyjoukkuetta.
Olemme esiintyneet lavalla, loistaneet televisiolähetyksissä ja sosiaalisessa mediassa sekä kohdanneet kaduilla tuhansia suomalaisia käyden heidän kanssaan mielenkiintoisia keskusteluja. Palaute työstämme on saanut välillä korvat punottamaan. ”Sä olet parasta koko päivässä”, sain kuulla Tangomarkkinoilla ennen kuningatarfinaalia. Se oli aika hurjaa. Tangomarkkinoilla ollaan myös tässä kuvassa. Ne tanssii, ketkä osaa, ja ne jotka ei… hyppää mäestä.
Me suomalaiset todella rakastamme erilaisia komediahahmoja, sen minä ymmärsin mäkihyppääjää esittäessäni. Keikkamme ovat olleet kuin kahden naisen hiihtohenkinen Putous-show ihmisten keskellä ja todistaneet sen, että rohkea markkinoija voittaa aina. Tässä mäkihyppääjä parin muun suomalaisen supersankarin kanssa Neste Rallyn kisataipaleella.
Kesällä Neste Rallyssa ymmärsin myös sen miksi me mäkihyppääjät teemme työtä talvella ja silloinkin vain ukona. 26 asteen helteellä Jyväskylässä oli lämpimät paikat mäkihyppypuvussa. Koira on lainattu kuvaan ja voi kuvan oton jälkeen edelleen hyvin. Mäkihyppääjä ei.
Erotuksena tavalliselle viihdytys- tai näyttelijäntyölle me emme olleet esiintymislavan turvallisessa suojassa, vaan ihmisten keskellä, mikä vaatii rautaista improvisaatio-osaamista. Me tarjosimme yllätyksiä jatkuvasti yleisöllemme, mutta törmäsimme niihin koko ajan itsekin; mitä tahansa saattoi tapahtua milloin tahansa. Palkitsevinta työssä oli huomata se, miten oikealla tavalla reagoimalla yleisö otetaan haltuun. Sen koen olevani yksi suurimpia vahvuuksiani ja tiedän, että ihan jokainen ei kykenisi vastaavaan. Välillä joutui kannustamaan vierastakin. Tässä ruotsalaisten kanssa Suomi-Ruotsi maaottelussa Tampereella syyskuussa.
Tammikuisessa Urheilugaalassa taisimme sitten ollakin ihan ainoat oikeat urheilijat: muut kollegat olivat pukeutuneet jotenkin ihan kummallisesti, mutta meillä urhoollisesti päällämme tietysti kisa-asut!
HAUSKAA HEITTÄYTYMISTÄ, MUTTA samalla tuloksellista markkinointia ja myyntiä.
Uusi ajattelu, tuore näkökulma, totutun kääntäminen ylösalaisin – sitähän nyt kaikki organisaatiot huutavat, ja meidän esimerkkimme osoittakoon miten tämä voi tapahtua. Mutta se vaatii rohkeutta antautua tuntemattomalle; varaa virheille, tilaa tutkimiselle. Se ei jätä sijaa menettämisen pelolle, vaan katsoo mahdollisuuteen menestyä. Se vaatii brändiltä vahvaa uskoa ja luottamusta sekä tältä esiintyjälle suotua vapaata liikkuvuutta yhdessä asetettujen raamien sisällä.
Ja mikä tärkeintä: se vaatii rohkeutta ottaa vastaan yllättävät onnistumiset ja tehokkaat tulokset. Sellaisia me kohtasimme koko projektin ajan. Vastaanotto meille oli huima ja olemme koskettaneet tuhansia suomalaisia viestillämme!
Suomalaisten kannustusjoukko Suomi-Ruotsi maaottelussa syyskuussa.
Esiinnyimme myös kisojen virallisten yhteistyökumppaneiden tilaisuuksissa. Tässä VR:n tapahtumassa Helsingin Rautatieasemalla, jossa päivän verran kolleganamme toimi hiihtäjälegenda Juha Mieto
JO KESÄLLÄ KIRJOITIN blogiini tekstin (lue se täällä kokonaisuudessaan), joka monelta osin kiteyttää kaiken työssäni oppimani ja sanomani tänään myös sinulle, hyvä markkinoija:
”Olkoonpa laji mikä tahansa, onnistuminen, suosio ja menestys syntyvät, kun fokus on yleisössä, ei itsessä. Kun haluaa antaa jotain toiselle. Ja mitä annetaan on lupa: koskettaakseen, saadakseen hymyn toisen kasvoille sekä innostuksen syttymään, on oltava ensin itse esimerkinä. On annettava lupa heittäytyä ja tuntea.
Sitten kaikki hurmaantuvat. Jonkun on näytettävä mallia. Jonkun on annettava lupa. Ja ne luvan antajat; he ovat menestyjiä!”
Ja Sata Salamaa Tangoyleisölle heinäkuussa, tsekkaa tämä video…
AMMATTILAISENA JA ESIINTYJÄNÄ rooli mäkihyppääjänä on ollut varsinainen tutkimusmatka ja paikka pistää parhaimpansa peliin. Jos olet lukenut blogiani, tiedät, että olen hakenut uutta suuntaa uralleni jo jonkin aikaa. Siksi henkilökohtaisella tasolla tämä työ on ollut merkityksellinen prosessi ja tärkeä virstanpylväs:
Tajusin, että minun tehtäväni todella on olla sinun luonasi ja uskallan nyt myös luottaa siihen, että siellä paikka minulle on.
Maailmassa ei ole liikaa hymyä juuri nyt. Nauru ja ilo ovat tärkeimmät asiat jotka voimme yhdessä jakaa. Siksi me, joille niitä on suotu ekstraripaus, olemme suorastaan velvoitettuja niitä jakamaan. Olen kiitollinen, että saan tehdä tätä työkseni. Omin käsin olen saanut kokea vaikutuksen, jonka ilo voi synnyttää tuhansille ihmisille – mikään muu ei ole niin hienoa.
Tämä kirjoitus edustaa minun näkökulmaani esiintyjän roolissa tässä ainutlaatuisesta projektissa. Ylpeänä yhteisistä saavutuksistamme haluan kiittää tänään Lahti2017-organisaatiota, joka luotti kykyyni tehdä jotain aivan uutta. En ole ehkä koskaan kokenut tällaista vapautta ja riemua tehdä työtäni. Luottamuksen saa, kun sen osaa pitää yllä, ja se oli minun tärkein tehtäväni: onnistua työssäni ja tuottaa tulosta.
Eilen juonsimme Lahdessa MM-kisojen vapaaehtoisille (heitä on muuten huimat pari tuhatta!) järjestetyn koulutustilaisuuden ja annoimme pallon heille, siis viime kesästä Latukoneen ja Lumitykin keräämän hiihtokansan ja kisayleisön heidän palveltavakseen. Tämän joukon johdolla homma tulee kisoissa luistamaan!
LAHTI2017 MM-KILPAILUT JÄRJESTETÄÄN 22.2.–5.3. Kisoissa hyppään juontajan tehtäviin nyt ihan omana itsenäni. Kovasti toivoisin näkeväni sinutkin paikalla Salpausselällä, tarjontaa siellä kun on koko perheelle urheilusta viihteeseen. Menepä sinä katsomaan lisää Lahti2017 Facebookiin, Instagramiin ja Twiteriin mitä kaikkea on tapahtunut ja mitä kisoissa tapahtuu!
Ja sinä, joka kiinnostuit nyt minun osaamisestani; ole minuun yhteydessä heti, sillä haluan palvella myös sinua! Löydät tarvittavan tältä minuutin mittaiselta videolta:
Kuka soot? Anna kuulua itsestäsi! Moon viihryttäjä ja odotan soittoasi.
Näihin nostalgisiin ja innostuneisiin tunnelmiin on hieno päättää tämä viikko. Toivon sinulle ensi viikkoon yhtä suuria onnistumisen kokemuksia ja iloa, kuin olen itse saanut kokea.
/Äm, odottaen seuraavia rohkeita ja suuria seikkailuja työssä
Ja Ps. Kyllä minulla ihan oikeaa kokemustakin on mäkihypystä. Lue vaikka tämä juttuni.
Voittoputkea ei voi pysäyttää! Kun se alkaa, se ei meinaa loppua. Hurja viikko on meneillään, sillä nyt otetaan valtaisia askeleita kuntoutumisessa.
Olin tänään fysioterapiassa ja ohjelmassamme oli tällä kertaa muun muassa opetella kävelemään rappusia. Tähän mennessä rappusten kulkeminen on ollut kovin hankalaa. En ole voinut astua normaalilla tavalla askeltaen rappuselta toiselle, vaan töpötellyt rappunen kerrallaan kuten lapset tekevät: astunut aseleen alas oikealla (leikatulla) jalalla ja tuonut vasemman vierelle, taas oikealla alas ja vasen vierelle, toistaen samaa alas asti. Ja sitten ylös toisin päin: keppien tukemana leikattu jalka ensin, sitten terve vierelle ja niin edelleen.
Mutta tänään kävelin rappusia monta kerrosta ihan normaalisti ilman kyynärsauvoja ensimmäistä kertaa lähes viiteen kuukauteen. Ei se aluksi helppoa ollut, ja paljon joutui tekemään töitä pään sisällä, että uskalsi vain antaa mennä. Tunne oli hurja – naurattaa, sillä ihan samat ajatukset pyörivät päässä kuin vuoden takaisessa mäkihypyssäni. Muistatko tämän jutun: ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä”?
Hauskaa, sillä ensimmäisestä mäkihyppytreenistäni on TASAN vuosi! Enpä osannut tuolloin kuvitella, että vuoden päästä on otettu hienoista takapakkia ja että nyt opetellaan kävelemään aivan alusta. Jos jotain, tämä kokemus polveni kanssa on antanut paljon perspektiiviä. Ja myös ymmärrystä siihen, mikä on olennaista ja yhteistä missä tahansa haasteessa. Kirjoitan siitä vielä joku päivä lisää.
Mutta nyt kirjoitan vielä tämän päivän voittoputkeni toisesta merkittävästä onnistumisesta: otsin nimittäin tänään kävelyssäkin jättiaskeleen. Fysioterapian ja rappustreenin perään kävelin vielä kotiin 1,5 kilometriä vain yhdellä kepillä! Se on pisin matka tähän mennessä ja tämä kyllä tuntuu kehossa nyt. Viimeiset 500 metriä askelsin kuin humalainen, se oli varmasti hauskaa nähtävää.
Mutta väsymyksestä ja kolotuksista viis, olen tänään(kin) ylittänyt itseni moninkertaisesti ja olo on kuin suurimmalla maailmanmestarilla! Ja ilmeet olivat rappustreenissä varmasti yhtä mahtavat ja paljon puhuvat kuin tässä, pistettyäni vuosi sitten mäkihyppysukset jalkaan ensimmäistä kertaa.
”Tämä on se haasteiden kiehtovin osuus: kun saa päänsä off-asentoon, hiljentää mekkalan, päästää irti, ja huomaa suoriutuvansa helposti. Kun tajuaa, että suuri osa mekkalasta on aivan turhaa”, kirjoitin kertoessani ensimmäisestä mäkihyppytreenistä täällä. Tänään tuli todistettua, että sama pätee myös polvivamman jälkeiseen ensimmäiseen rappuskävelyyn.
Miten sinä olet ylittänyt itsesi tänään? Toivottavasti yhtä iso aurinko paistaa sinunkin ylläsi tänä viikonloppuna!
/Äm, joka, mäkihypystä puheenollen, alkaa valmistautua huomiselle keikalle Lahteen – olis taas vähän hiihtohommia luvassa
Ohhoh, mikä päivä on ollut tänään! Suurin osa siitä on mennyt ketarat ojossa sängyssä maaten. Eilinen duunikeikka Urheilugaalassa on nyt takana. Jännä ristiriita: samalla kun oli mahtavaa päästä pitkästä aikaa innostavan työn pariin ihmisten keskelle, vielä kovin vähäiset voimat kehossa vetivät kyllä kaikki mehut irti ja tuntuu kuin olisi tehnyt suuremmankin urheilusuorituksen.
Urheilustahan tietysti eilisessä oli kyse ja minä… no, tein sitä itseään mäkihyppääjänä ollen urheilukaverini kanssa takuuvarmasti koko tapahtuman ainoat urehilukamoihinsa pukeutuneet urheilijat
Kuva Lahti2017/Tarja Leponiemi
Gaala oli upea ja kohtaamiset ihmisten kanssa mahtavia. Monta huippuihmistä tuli tavattua (esim. Lahti 2017 -Facebookryhmässä pääset näkemään eilen tehtyjä mahtavia videoita tuttujen tyyppien kanssa) mutta hän kenties heistä yksi upeimpia, eilen elämänurastaan palkittu maastohiihdon Olympiavoittaja ja yksi Suomen kovin hiihtolegenda, Siiri Rantanen
Kuva: Lahti2017 / Tarja Leponiemi
Joku päivä vielä pystyn kiteyttämään miksi juuri tämä työ on ihan parasta, mitä voin saada tehdä, mutta tänään ei aivo liiku niin paljon. Jos olet nähnyt minut roolissani jossain tapahtumassa kesän ja syksyn aikana, ymmärrät varmasti. Tällaista työtä ei juuri muut ole saaneet tehdä – sen verran ainutlaatuinen konsepti tämä Lahden hiihdon MM-kisojen projektimme on ollut.
Jos asut Helsingissä, voit muuten nähdä nähdä minut näissä hommissa huomenna: olemme nimittäin tavattavissa Helsingin päärautatieasemalla!
Tämä viikko on pieni tutustumismatka rakkaisiin töihin, mutta sen verran jo eilen sain tuntumaa kehoon ja jaksamiseeni, että tänään lääkärikäynnilläni päädyimme jatkamaan sairauslomaani vielä hetken. Jalat eivät kanna vielä riittävässti kaikkeen. Mutta täältä tullaan, hitaasti ja varmasti – kunhan näitä sänkypäiviä vielä pääsee tasaisesti viettämään kaiken tohinan lomassa.
Toivo. Riittäköön tuo sana ja kuvassa näkyvä vapauden riemu kiteytykseksi tälle vuodelle
Fysipterapian jälkeen pääsin eilen ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen itse ruokakauppaan. Tältä se tuntuu. Ja näyttää!
Vuosi 2016 opetti minulle mitä toivo tarkoittaa ihmiselle; miten aina putoaa jaloilleen (hirveen huono ilmaisu tuo!!!) kun vain osaa nähdä ohi vallitsevan olosuhteen. Ikinä (poislukien tapahtumat kolme vuotta sitten) en ole elämässäni ollut näin väsynyt – ja samalla täynnä odotuksen kuplia, sillä nyt mennään kohti uutta ja parempaa.
Jos kaipaat lukemista uuden vuoden avajaisiksi, olen rankannut vuoden TOP3 tekstini ja ajatukseni. Monta muutakin upeaa kokemusta tämä vuosi toi ja tarjosi aiheeksi hienoille tarinoille – kerro, jos sinulla on jokin erityinen suosikki!
Omat kaksi suosikkiani ovat nämä jutut (sinisen linkin takana):
Suomalainen mies, sinä olet ihana! ”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin. Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain tuntematonta; oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voi arjessa kuvitellakaan.”
Yksilölajikin on joukkueurheilua – yhdistetyn maajoukueen opissa ”Niin, ajattele: näinkin voi joku elää. Ja sitten samalla jossain toisaalla joku toinen hiihtää lukemattomia tunteja metsissä, hyppää kerta toisensa jälkeen mäestä ja hikoilee. Sitten joku kolmas yhdistää meidät tarjoten mahdollisuuden maailmoillemme kohdata. Ja meille jokaiselle on paikkamme. Toinen ei ole toistaan vähempi tai enempi, kyse on siitä, miten meidän kunkin parhaat kykymme pääsevät ilmaissuiksi ja palvelemaan maailmaa.”
Ja se kolmas on yksi teidän ehdottomista suosikeistanne:
Voin paljastaa. Minun toivoni, se voima, jolla olen mennyt läpi rankkojen aikojen, lepää tässä edessäsi. Tänään toivon vain, että ensi vuonna saan vihdoin tehdä täysillä työtä, jota eniten rakastan; olla teidän parissanne ja tuoda iloa sekä tietysti kiteyttää kertomuksia kokemuksistani. Enää en halua jäädä lukituksi neljän seinän sisään tai edes tietokoneen taa. Minun toivoni lepää siinä voimassa ja kyvyssä, jonka olen vihdoin pitkien etsikkovuosien jälkeen löytänyt itsestäni. Luulen, että se nousee esiin näissä edellä nostamissani teksteissä. Minä olen parhaimmillani, kun saan inspiroida sinua!
Mitä sä toivot tänään?
Kannat kattoon, kaiffarit! Piste ja bye bye!
/Äm, joka toivoo toivoa uuteen vuoteesi ja alkaa sytyttelemään roviota, jolla polttaa kyynärsauvat – lähellä nääs ollaan elämää ilman niitä
Tänään on muuten tyttöjen päivä, tiesitkö? Siksipä onkin ihana palata helmikuuhun ja aikaan, jolloin minäkin pystyin vielä hyppäämään mäkihyppyä. Kirjoitin tuolloin tämän blogipostauksen otsikolla: ”Ei kyseenalaiststa, vaan kannustusta – because I’m a Pikkumäkihyppääjätär”.
* * *
””Julia, tätä teiltä naisilta aina tivataan ja siksi minäkin sen sinulta kysyn: Voiko tyttö oikeasti hypätä mäkeä ja olla mäkihyppääjä?”, hyppykisamme selostava Antero Mertaranta kysyy tuomarina toimivalta, Suomen parhaalta naismäkihyppääjältä Julia Kykkäseltä.
Julia katsoo Mertarantaa silmiin ja toteaa:
”No ei kai tytöt hyppäisi, jos he eivät voisi.”…
Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia…
Tekisimmekö me yhteistyössä nyt päätöksen, että lopettaisimme kyseenalaistamisen ja että sen sijaan keskittyisimme kannustamiseen? Uskomiseen siihen, että tytöt pystyvät siihen mihin pojatkin. Satsaisimme oikeanlaiseen asenteeseen.
Ei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä pään sisällä on.
Kyse on unelmista, ja jokaisen oikeudesta toteuttaa omiaan.”
20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK
Hei sinä, tyttö tai poika: mihin sinä pystyt juuri tänään? Ketä voisit tänään kannustaa? Minä koetan tänään pystyä pystymään pystyssä, mutta sitäkin enemmän kannustan sinua – rokkaa sä tänään ja kovaa!
* * *
Henkilökohtaisella tasolla ja tästä vammaiselämäni näkökulmasta on pakko sanoa, että olipa mielenkiintoista myös lukea omia motivaatiosanojani; viime päivinä kuin omat unelmani ja tavoitteeni sekä niiden horjuminen loukkaantumiseni takia on ollut isosti pinnalla oleva aihe. Et varmasti yhtään ihmety kun sanon, että snadisti on myös ottanut päähän se voima, jolla tämä tilanne on horjuttanut omaa uskoani omiin kykyihini.
Mutta ehkä juuri siksihän meille ehkä matkan varrelle näitä asetetaan – että joutuisimme hetkittäin pysähtymään pohtimaan unelmiemme ydintä ja kirkastamaan sitä edelleen. Kun joutuu riisumaan kaiken turhan hössötyksen pois, kun ei ole voimia mihinkään ylimääräiseen tai turhaan, suuntaa täytyy punnita. Minä olen ainakin viime päivinä taas piirun verran varmempi siitä, että tie, jolla olen, on aivan oikea. Esteistä viis!
Oi ihana helmikuu ja jalat, jotka kantavat!
/Ämmä, joka rokkaa nyt itsensä polven aamujumpalle, jotta se kohta olisi taas mäkihyppykunnossa
MaiLife 