Tehtäköön tämä nyt jo näin kärkeen selväksi: edellisen kerran olen ollut hiihtokisoissa vuonna 1984 Petäjävedellä Keski-Suomessa. Hippo-hiihto. Osallistuin. Voitin hopeaa. Sarjassani oli lisäkseni yksi hiihtäjä. 

Nyt, 31 vuotta myöhemmin, on aika palata hiihtoareenoille. Minut on kutsuttu Lahteen Salpausselän kisoihin. Murtomaasuksilla olen ollut viimeksi noin 15 vuotta sitten. Mäkihyppyä en ole koskaan harrastanut. Televisiosta olen hiihtokisoja joskus tiirannut, mutta penkkiurheilijaksi minua ei ole luotu. 

Mutta minä tulen Norjasta ja tunnen itseni hiihtolajien erityisasiantijaksi. Norjassa sitä hengitetään, hiihtoilmaa, joten omalla maallahan tässä ollaan. Tämä menee hyvin.

Ja ketut. Nyt ei olla omalla maalla. Aamulla on jännittänyt. Meneekö tämä hyvin? Palellunko? Jaksanko seurata kun hiihtäjät rullaavat rataa ympäri? Tylsistynkö? Pitäisikö vain jäädä nukkumaan?

Näitä kysymyksiä on aikaa pohtia seuraavan parin tunnin ajan. Helsingin rautatieasemalta meidät Lahteen kuljettaa kisajuna. Vanhan 50-luvun puujunan ovella meidät toivottaa tervetulleeksi joukko Haapamäen veturimuseon vapaaehtoisia. Tämä juna on tuotu Helsinkiin vain näiden kisojen takia. Olo on etuoikeutettu kun astelen sisään pitkin punaista mattoa. Very important person.

Asemalla minut vastaanottanut kisojen viestintäpäällikkö Laura Lehtonen kertoo, että kisajunaa testiajetaan nyt Lahden vuoden 2017 maailmanmestaruuskisoja ajatellen. Järjestäjät toivovat, että ainutlaatuinen kisaelämys voitaisiin aloittaa jo matkalla, ja tämä juna todella on jotain ainutlaatuista. Sisällä kaminoilla lämmitetyissä junahyteissä odottavat junaneidit suoraan 50-luvulta. Tuoksuu hennolle savulle ja puulle. Istuimilla odottavat Hans Välimäen taikomat kauniisti pakatut ja suussa sulavat matkaeväät. Ihmiset hymyilevät ja juttelevat toisilleen. Vaunuissa vierailee Anssi Kela soittamassa ja laulamassa.

Nyt ei olla idän pikajunassa. Matka Lahteen kestää kaksi tuntia, mutta matka vilahtaa hetkessä. Minulla ja seurassani olevalla Fitness fuhrer -blogin Sofialla on paljon ajatuksia vaihdettavana. Hihkumme jännityksestä, sillä luvassa on mielenkiintoinen päivä kahdelle hiihtourheilu-ummikolle. 

Perille päästyämme olemme heti kuin kunnon kisaturistit konsaan ja nappaamme virallisen kisakuvan. Urheilujuhlan tunnelma tarttuu kehoon ja mieleen heti kun portista astuu sisään. Ehkä menemme vähän pylly edellä puuhun, mutta teemme sen silti: lompsimme suoraan After Ski -telttaan ottamaan alkulämmöt päivän urheilusuorituksiin, niitäkin kun meille on luvassa. Tupa on täynnä ja meno ylimmillään vaikka on vasta alkuiltapäivä. Ja tunnelma on vasta kohoamassa. Kohta se kohoaa yli sadan metrin korkeuteen…

Kiipeän jyrkkiä portaita ylös kohti tornia Matti Hautamäen perässä. Hän on mäkihypyn MM- ja olympiamitalisti ja ottanut minut mukaansa katsomaan miltä maailma näyttää mäkimiehen silmin. Jotainhan tuolla täytyy olla päässä sekaisin, ajattelen. Minun mäkihyppyurani tyssäisi jo tähän portaidenkiipeämisvaiheeseen. Päätä huimaa, reisiä särkee, hengästyttää. Tornin huipulle pääsemme onneksi hissillä. Perillä meinaan revetä liitoksistani. Räpsin kuvia, hihkun kuin pikkutyttö ja osoittelen kaikkea näkemäni sormella. 

Alhaalla mäkimontussa on ollut täysin kirkas sää, mutta Suurmäen huipulla 116 metrin korkeudessa on sakea sumu.

Matti katsoo hyppyrin nokalle ja toteaa ykskantaan: ”hyvä näkyvyys, voi hypätä.” Ihmettelen hänen näkemystään. ”No sä näet tuon lipun tuolla”, hän sanoo ja osoittaa keskelle sumua. ”Kun sen näkee, voi hypätä.” Minä en näe mitään lippua. Hullu mies, ajattelen. Ajatus korkeudesta tärisyttää. Tulee kumman hutera olo.

Mutta niin hullu minäkin olen, että kun mahdollisuus tarjoutuu mennä itse paalupaikalle, säntään innolla  rappusia pitkin ulos hyppyrille ja istumaan lähtöpuomille. Sumu alkaa hälventyä ja yhtäkkiä minä näen sen lipun. Huudan innosta. Maailma mäkihyppääjän silmin on kiehtova. Tästähän voisi hypätä! Liuku näyttää houkuttelevalta. Jos tässä nyt joku sanoisi minulle ”et varmaan uskalla…”, niin minä heittäisin saman tien takamukselleni ja lähtisin liukumaan alas.

Matti kiteyttää, että mäkihyppääjälle keskeisin kyky on tuntea ja hahmottaa oma kehonsa koko suorituksen ajan. Minä en innostukseltani erota nyt edes jalkojani käsistä, joten on ehkä parempi tyytyä puominlämmittäjän rooliin ja jättää hyppäämiset muille. Jotain poikkeuksellista näissä kavereissa on oltava. Pelkoja ei saa olla. Kysyn Matilta onko häntä koskaan pelottanut.

”On. Kerran. Zakopanen lentomäessä.” 

”Aha”, sanon.

* * *

Kapuamme alas. Lahti on yllättänyt minut. En ikimaailmassa voinut kuvitella pääseväni käymään mäkihyppytornissa saati istumaan lähtöpuomillapuomilla. Mielikuvitelmissani olen tehnyt sen; hypännyt! Keskittyminen puomilla, vauhdinotto, ponnistus, liito, telemarklasku ja jumalaton tuuletus. Mäkikotkien sukua! 

Matti moikkaa vihreätakkista miestä mäen juurella. 

Toni Nieminen!

Jalkani valahtavat veltoiksi. Toni Nieminen, elämäni rakkaus. 

Siinä minä seison, metrin päässä Toni Niemisestä ja meinaan pyörtyä. Mietin sitä rakkauskirjettä, jonka kirjoitin Tonille vuonna 1992, mutta jota en koskaan uskaltanut lähettää (muistatko, kun kerroin siitä tässä blogissani?). Onko minun hetkeni nyt? Kertoisinko Tonille kuinka rakastunut häneen olin?

Emmin liian pitkään. On lähdettävä jatkamaan matkaa. Hämmenyn ja sekavassa mielentilassa huikkaan Matille: ”Mä tuun sitten ensi vuonna hyppäämään!”

Toni katsoo minua. Sillä on se ilme. ”Kuka urpo toi on?”, hänen silmistään paistaa.

Elämäni tilaisuus on menetetty. Ei tule rakkaudentunnustusta, ei kaverikuvaa Toni Niemisen kanssa. Tulee…

Mietaa.

* * *

Nyt seisotaan sprinttiladun varrella. Lehmänkellot kalkattavat ja trikoopukuiset hiihtäjät vilahtavat ohitsemme pikavauhtia. Kohtamme on tarkoin valittu; mäki ja kaarre, näemme kuinka mestarit hoitavat vaikean nousun ja kaarteen alijäähtyneen veden pinnoittamalla ladulla. Ja reidet ja pakarat. Sekin on tärkeää. Naiselle. Mielenkiintoni on ylimmillään erityisesti kun miehet sprinttaavat tätä mäkeä. 

Huudamme ja hakkaamme rukkasiamme. Mikä fiilis! Minä taputan salaa norjalaisille, maanmiehilleni. Päätämme, että ensi vuonna kokoamme ison kannustusryhmän ja varustaudumme kunnolla. Harjoitellaan ensin Salpausselän kisoissa jotta muuvit ovat kunnossa sitten vuoden 2017 MM-kisoille.

Silitän kaulassani roikkuvaa VIP-lippua. Onhan tämä. Arjen luksusta. Minä olen nyt tärkeiden joukossa. Katson taas hauskan bilebändin esitystä VIP-alueella ja silmäilen ympärillä pyöriviä miesryhmiä. Tämä on sinkkunaisen paratiisi! Naisia tänne tarvitaan lisää. Päätän, että kannustusryhmä pitää koota naisten kesken. Lahti 2017, naisten kisat, suunnittelen. Hiihtokatsomo, asianmukainen kisavarustus, hyvä porukka, välillä pysähdys kuuntelemassa eturivin artisteja After Ski -teltassa tai mukillinen minttukaakaota! Naurua, laulua ja kannustusta, mahtavaa yhteishenkeä. Miksi en koskaan aiemmin ole tajunnut miten mahtava tapa viettää aikaa urheilutapahtuma voi olla?

Mahtava tapa viettää aikaa silloin kun ei tarvitse urheilla. Nyt seison suksien päällä isolla stadionilla. Epävarmana, epämukavuusalueella. Sprinttikisat ovat juuri päättyneet, Marit Bjørgen on voittanut odotetusti ja minut on päästetty hänen jälkeensä hiihtostadionille. Laskettelusukset ovat minulle tutut, mutta nämä kapeat luistelusukset ja pitkät sauvat. Kaadun alta aikayksikön, manaan ja tökkään itseni liikkeelle.

Suihk. Liuku. Sauva maahan. Suihk. Liuku. Paino edessä. TUULETUS! Se sujuu! Viidentoista vuoden jälkeen se sujuu! Hiihto! 

Ja sitten yhtäkkiä kuulen korvissani yleisön pauhun. Hurrausta, huutoa, torvien pärinää… Mertaranta selostaa, Marit Bjørgen hauksineen tönöttää vieressäni ja minä suihkin. Vapaa ja perinteinen! Juha Mieto, Marja-Liisa ja Harri ja mitämeitämuitanyton!

Se on minun hetkeni. 

Havahdun kuvitelmistani. Joku yksinäinen kisaturisti on eksynyt katsomoon ja puhaltaa torvea. 

”HAAAJJJJAAAH”, kuuluu takanani. Seisomme mäkimontussa seuraamassa joukkuemäkeä. Takanamme seisoo iso joukko japanilaisia. Heillä on riemastuttava tapa kannustaa – tuntuu kuin seisoisimme keskellä ninjajoukkoa. Ylen kuvaaja kipittää kovaa vauhtia monttua ylös. Hänkin on huomannut tuon suloisen ja intoa uhkuvan joukon ja haluaa ikuistaa sen televisioon. Hymy ja into tarttuu. Suomelle nämä kisat eivät suureksi menestykseksi koidu, mutta juuri nyt se ei haittaa. Riemuitsen Japanin pronssia, tuo tänne maailman äärilaitaan omaa maataan tullut fanijoukko on pronssinsa ansainnut.

Ilotulitteet värjäävät taivaan. Ilotulitus ja jo 50-luvulta kisailmettä ilostuttanut kisatyttöjen joukko ovat tärkeitä perinteitä kisoille ja Lahdelle. Mietin vuotta 2017; silloin täällä on oltava aivan järjetön meno kun jo näissä kisoissa tunnelma on näin upea.

Tsuumaan katseellani mäkimontun laitoja. Korkealla seisoo houkuttelevan näköinen rakennelma. Lasikatto, tunnelmallinen valaistus ja iloisen näköisiä ihmisiä. Veikkaus on kutsunut VIP-vieraakseen sinne ihan tavallisia meikäläisiä. Tuonne minäkin haluan ensi vuonna! 

Ja sitä paitsi, ei täällä mitään erillisiä vippejä tarvita. Lahdessa kaikki ovat VIP! 

Ei tämä ole mikään hiihtokisa – tämä on elämys kaikille aisteille, joka alkoi sillä sekunnilla kun astuin juna-asemalle, kohtasin konduktöörit, haistoin puujunan tuoksun ja tunsin kaminan lämmön. Kokemus, joka maistui Hans Välimäen taikomissa erinomaisissa matkaeväissä, tuntui mäkimontussa ja ladun varrella ihon pintaan kohonneena hentoisena hikenä, kuuluI kilisevinä lehmänkelloina ja jääden mieleen ainutlaatuisen hauskana päivänä.

Tämä on Lahti! Täällä järjestetään maailmanmestaruuskilpailut vuonna 2017 ja voin vain jännityksellä odottaa millainen tapahtuma siitä tulee. Tämän kokemuksen perusteella sellainen, että sitä ei voi kukaan jättää väliin. Minä en ainakaan. Aion olla ladun varressa ja mäkimontussa lehmänkello kaulassa ja huutaa kovaa HAAAAAJJJAAAAH! Kiitos Lahti, vapaa ja perinteinen: tästä alkaa valmistautuminen vuoteen 2017! Oletko mukanani kisakannustusjoukkueessa?

/Äm, vapaa ja perinteinen