Lahden jälkeinen tyhjyys

Minä oon kyllä pikkuisen pihalla nyt. Ei oikein irtoa.

Hirveän vaikea on kuvailla sitä tunnetta, joka syntyy joka ikinen kerta, kun palaa intensiiviseltä työkeikalta kotiin – etenkin kun se värittyy flunssan ja polvivamman sumentamalla sekamelskalla. Olen edelleen kovin kipeä.

Tunne on jotain hämmennyksen, innostuksen, väsymyksen, kiitollisuuden ja tyhjyyden täyttämää myllerrystä. Näin käy, kun yhtäkkiä kaikki hälinä ympärillä laantuu, eikä ole ihmisten silmäparien tuijottamana ja löytää itsensä taas omista nurkistaan. Ihanaa, mutta samalla kovin pysäyttävää.

Lahden työkeikka, siis työ juontajana hiihdon MM-kisoissa, oli minulle tietysti odotettu juttu. Vedenjakaja, sanoisin jopa. Kaiken vamma-arkeni ja kuntoukseni keskellä se oli sellainen mittapuu, jota odotin. Siihen tietyllä tapaa päättyi vamma-aikani ja pääsin testaamaan työkuntoni. Kuntoutus keskittyi siihen, että olisin kunnossa Lahdessa, jopa leikkaukseni oli ajoitettu sen mukaan. Välillä todella jännitti, olisinko riittävässä kunnossa, mutta kuin ihmeen kaupalla (ja kovalla työllä) kunto oli oikein hyvä. Mutta nyt kaikki tietysti kasaantuu. Voimat ylipäänsä ovat olleet vähäiset ja vastustuskyky alhainen, joten flunssa pääsi iskemään pahasti ja nyt on hetki palauduttava.

Lahti oli sanalla sanottuna upea. Hienot MM-kisat, joissa sain toimia juontajana. Upea matka on kuljettu ja palkitsevaa työtä on saanut tehdä hienossa seurassa kuluneiden parin viikon aikana.

Nyt matka suuntaa kohti uusia seikkauiluja. Ehkä siksikin oloni on hämmentynyt, sillä en vielä tiedä mitä ne ovat. Lahden keikka oli selkeä, aikataulutettu piste elämässäni, jossa pitkään edessä on muutoin ollut vain epätietoisuutta. Ja nyt ihmetellään hetki taas. Luvassa on hienoja juttuja, sen tiedän, ja voin nyt jo sanoa.

Mutta nyt minä lepään vielä tämän päivän, kunto ei anna muuta myöten.

Tällaiselta(kin) maailmani näytti Lahdessa

Näkymä päätyöpaikkani, Salppurin Salonki VIP-tilojen ikkunasta. Paraatipaikat noin niinku mäkihypyfanille.

Muutamana iltana juonsin myös tällä juhla-areenan lavalla.

Ja Lahden Hiihtomuseon seinältä löytyi tuttu tyyppi. Elämäni yksi suurimmista saavutuksista päästä urheilijana museon seinälle! Elämä on.

Vakavaa analyysiä mäkihypystä Toni Niemisen kanssa.

Mietaa on niin iso, että hän sai pitää haastatteluissa mikkinsä itse 😀

On etuoikeutettu olo, sillä pääsin haastattelemaan legendaarisia suomalaisia hiihtohahmoja. Tässä kohta 80-vuotta täyttävä hiihtovalmentaja Immo Kuutsa. Näiden kuvissa näkyvien ihmisten kanssa majoituimme myös samassa hotellissa vierekkäissä huoneissa ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Miten mielenkiintoisia keskusteluja pääsinkään heidän kanssaan käymään!

Mainokset

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s