”Löytääkseen merkityksen elämään on rohkeasti kohdattava karuimmatkin kasvonsa”

Avaan tietokoneen. Skype päälle ja odotettu soitto ystävälle. Näin me teemme nyt kun olemme liian kaukana toisistamme. Hän on pahalla päällä, tuskailee elämäänsä; kuinka se vain tuntuu lipuvan merkityksettömästi ohi päivästä toiseen eikä hän pysty tarttumaan kiinni hetkeen.

–Mikä tämän kaiken helvetin tarkoitus on, hän kysyy minulta epätoivoisena.

Vaikka minulla luulisi kokemusta näistä asioista olevan, en osaa sanoa hänelle mitään viisasta, en auttaa.

Hengitän syvään. Ehkä nyt voisin kertoa sen, mitä olen viimeiset vuodet päässäni pyöritellyt. Tarinani, jota olen salaa kirjoitettavaksi hahmoittanut. Avaan suuni, ja sanat alkavat soljua suustani jotenkin tähän malliin:


 

Samppanjapissis, Helsinki, Suomi, 2011

Katso, näet tietysti sen: Samppanjapissiksen! Tuolla se istuu, fiineimmässä baarissa kuohujuomaa juoden.

Se oli aika päämäärätietoinen nainen, halusi rakentaa bisneksen. Sillä oli oma firma, ja se halusi näyttää vähän paremmalta kuin naapurin Irma. Valkoinen tukka hulmuten se aikoi vallata kaiken. Sillä oli unelma, olla sillä lailla kova. Vain kolmissakymmenissä sen pää oli välillä aika pilvissä.

Se meni putkessa kovaa eteenpäin, kunnes yhtäkkiä, aivan yllättäin, se sanoikin itselleen näin:

”Mitä ihmettä, eihän tässä ole mitään järkeä!”

Ja kappas, arvaatko sen, aivan yhtäkkiä se kadotti merkityksen. Ja ajattele sitä vaan, nyt hän joutui itseään suoraan silmiin katsomaan.

 


Keskeytän tarinan, ja katsahdan ystävääni pikaisesti hakien hänen hyväksyntäänsä. Hän tuijottaa minua tiukasti ja nojautuu lähemmäs tietokoneensa näyttöä.

Hän taitaa haluta kuulla lisää. Köhäisen, ja jatkan:


 

Ei tainnut yhtiökumppani tykätä, kun yhtäkkiä Samppanjapissiksen oli vain pakko hypätä. Ei tiennyt mihin päätyy, mutta se ei ollut tähän jäämiseen syy.

Ensimmäistä kertaa elämässään siltä meni jokin mönkään. Sitä pelotti, mutta hyvin pian se oivalsi:

”Siivet kantaa, kun vain kyytiä jollekin painavalle taakalle uskaltaa antaa!”

Urheiluvaimo, Ruotsi 2012

Ja kuinkas sitten kävikään, tuli vastaan mies; kuka hurmuri ties! Ei mahtanut muutakaan kuin alkaa pakata laukkujaan. Se muutti Ruotsiin ja siitä tuli Urheiluvaimo, kappas niin! Se halusi olla tukena tähden takana, kuten Sirpa Ameriikanmaalla. Kasvaittaisi lapsiaan ja antaisi Urheilijalle puolisona parastaan.

Mutta aina välillä se hetkeksi jäi miettimään:

”Mitä hittoa, eihän tässä ole mitään järkeä. Entä jos sittenkin olisin jotain itsekin?”

Mutta ei; se hautasi ajatuksensa ja kiinnitti taas tähän hetkeen katseensa. Se niin paljon halusi rakastaa, ettei tainnut koskaan tajutakaan, ettei itseään saa ikinä unohta ja vain toisen taakse piilottaa.

Kunnes sitten päivänä muutamana, se kuuli miehen huutamana:

”Haluan erota”.

Ja kappas, arvaat jo sen, Urheiluvaimo kadotti kaiken merkityksen.

 


Vilkaisen ystävääni arasti ruudun taa. Nolottaa. On tullut paljastettua juuri sellaista, jota on vaikea tunnustaa todeksi itsellekään.

Hän pyörittää kättään ilmassa kuin vaatien äänettömästi, etten lopettaisi kertomusta…


 

Nimetön lintu, Helsinki, Suomi 2014

Niin tuli se Helsinkiin, ei kotiin, vaan toisten nurkkiin. Ei ollut omaa pesää, ei rakkautta, ei työtä ei rahaa, vain mielessä kaikkea pahaa.

Ei sillä ollut nimeäkään, niin huonosti tunsi nyt itseään, kun aivan yllättäen kaikki pohja viedään. Se meni rikki, palasiksi, ja kysyi koko ajan:

”Miksi?”

Nimetön lintu. Niin sitä kutsua alettiin, vailla siipiäkin, salettiin.

Ei ollut paljon voimia, ei iloa, laihtuukin monta kiloa. Vailla nimeä tuo lintu tarpoi, omaa olemustaan arpoi. Kysyi ”kuka olen”, ja arvannet jo sen: ei ollut kovin onnellinen, vaan kyysenalaisti kaiken merkityksen. Ja arvaa vaan, taas uudestaan joutui se omiin silmiinsä katsomaan.

Ja niin se meni kai, pala palata siivet sai. Yhteen asiaan tarttuen alkoi hitaasti asettua uuteen uomaan elämä sen.

 

Rampe Jenta – oman tiensä kulkija, Norja 2014

Lintu nimeton tuo elämää pohtii ihmeissään, ei tuntenut kuuluvan tännekään. Ei voinut muuta, kuin tutkia tuntematonta – melkein kuuta. Oli niin outo olla, että täytyi vain lähteä, ja toden totta; tällä kertaa lähestulkoon kohti tähteä.

Se tarttui seikkailuun, päätti tehdä jotain kovin outoa, tuntematonta. Muutti Norjaan pieneen kalastajakylään, josta ei tuntenut ketään. Alkoi kalastajan apulaiseksi, ehkä arvaat miksi:

”Jospa seikkailu tarjoaisi vastauksen kuka minä olen.”

Nimekseen sai nyt Rampe Jenta tuo uusi kylään tulija, norjaksi siis oman tiensa kulkija. Se teki mielenkiintoisia hommia ja kertoi niistä netissä tarinoita. Matkusti vuorilla ja merellä, aina seikkailu edellä.

Mutta myrskyt Norjaa heilutti niin kovasti, että kaikki kalastustyöt katkesi. Ei tullut palkkaa, ja siellä yksin mökissään, Rampe Jenta joutui miettimään:

”Onko tässä järkeä ensinkään? Vaikka sitä kuinka hallita koittaa, aina luonto ihmisen voittaa.”

 

Muottiin Mahtumaton Muija, Helsinki, Suomi 2015

Ja niin se teki äkkikäännöksen ja hyvin pikaisen päätöksen. Vaikka vuoden Norjassa viettää aluksi aikoi, jo puolessa välissä Suomi kutsuu, hoi hoi. Se hyppäsi kalarekan kyytiin ja lähti kiireellä kotiin.

Ja sitten Rampe Jenta, tuo sankaritarinoiden nainen, olikin yhtäkkiä ihan tavallinen. Ei ollut sadunhohtoista Norjaa, oli Helsinki, koti, jossa aina satoi. 

Se teki erilaisia töitä ja välin valvoi rahattomana öitä. Mutta se pärjäsi ja nopeasti huomasi:

”Kas tässä on kai se vitsi: vain vähän ihminen tarvitsee, ja silti elämä eteenpäin menee.”

Mutta yhden se päätti tasan varmaan; seikkailut eivät jää kokonaan. Se kokeili yhtä sun toista: Polki pyörällä päivän putkeen, asetti jalkansa mäkihyppääjän sukseen ja lähti työnjohtajan komennukseen. Ja kohta alkoi kuulua kummia, että kun teet kaikkea tuota hullua, et taida mihinkään muottiin, muija, mahtua.

Ja arvannet jo, peilistä kurkisti uusi olento.  Kaiken keskellä se oivalsi, että ihminen voi olla enemmän kuin yksi. Muottiin Mahtumaton Muija, se sai nimeksi.

 

2015 Amerikan Au Pair, Las Vegas, Yhdysvallat

Ja sitten, kerta kaikkiaan! Sitä pyydettiin au pairiksi Amerikkaan. Sinne se lähti moneksi viikoksi, vaikka ihmiset kutsuivat aikuiseksi. Eihän se homma yli kolmekymppisen ollutkaan, ainakaan monen mukaan.

Mutta nyt et ehkä ihmettele ollenkaan, kun kerron mitä tuo Amerikan Au Pair kantoi sieltä mukanaan. Se, lapseton ja perheetön, teki näet suuren keksinnön. Se sai tuntea mitä on olla osa perhettä; kun on isä, äiti ja lapsia, ja minäkin pala tätä kaikkea.

Silloin se ymmärsi, ettei ihmisen kuulu olla yksin.

Mutta silti se jäi miettimään, että missä se elämän merkitys piileekään.

 


On pakko pysäyttää. Kurkku on kuiva, ja muistot palaavat pintaan. Hengitän syvään ja päätän mennä eteenpäin, sillä tarinan seuraava vaihe on vain pakko jakaa!


 

Se näet tuli nyt Helsinkiin, taas tyhjän kolkkoon kotiin. Kuuli vain seinän läpi naapureiden äänet ja mietti; en voi olla ainoa, joka päivästä toiseen elämänsä yksin vietti. Ja siksi kai se ymmärsi, että nyt pois omasta navasta katsoa tarvitsi. Se halusi tehdä jotain hyvää, olla yhdessä, sillä siinä jotenkin tuntui olevan jyvää.

Ja arvaat kun kerron; yhtäkkiä alkaa elämä saada uuden lennon. Se näytti kirkkaammalta ja kummallisella tavalla paljon paremmalta. Ja niin tuo nainen tajusi, että voimia saa, kun omastaan jakaa muistaisi.

Ja kun kurkisti peiliin, se hymyili enemmän kuin aikoihin!

 

2016 Siipirikko, Helsinki, Suomi

No sitten voimien tunnossaan se meni osallistumaan urheilukisaan. Mutta tuo matka karusti katkesi kun sormet pahasti lipesi.

Ja kappas, hitto, sairaalasta kotiin palasi Siipirikko.

Se joutui kohtaamaan elämän karuimmillaan, kun omin jaloin ei yhtäkään liikutakaan. Ei voinut käydä töissä ja paha polvivamma valvotti öissä. Ystävät antoivat apuaan, kun ei Siipirikko itse voinut muutakaan.

”Olen minä hauras olento, ja vain yhteen hetkeen voi katketa linnun lento”, se mietti suruissaan.

Niin se joutui tajuamaan, ettei kukaan voi kontrolloida olemistaan. Oli opeteltava ottamaan apua vastaan – ja se se olikin hankalaa suorastaan!

Ja Siipirikko vain mietti: ”Tämähän on ihan hullua tämä leikki. Miksi elämä vain päähän potkii, vaikka koetan siitä vain hellästi ottaa kii?”

Ja kappas, arvaat sen, yhtäkkiä se kadotti merkityksen.

 


–Nyt sitten seuraavaksi en tiedä, mikä tämän seuraavan hahmon nimi on. En osaa sitä vielä tarinaani nimetä ja kirjoittaa, sillä olen liian lähellä näitä tapahtumia, tarinan hahmottaminen vaatii etäisyyttä, selitän ystävälleni, mutta jatkan eteenpäin:


 

2017 Minä(kö)? Kuopio, Suomi

Niin Siipirikko pohti ja pohti, asetti tavoitteitaan tulevaa kohti. Ja eräänä kummallisena päivänä heräsi puhelimen soittoon:

”Nyt tervetuloa Kuopioon!”

Ei ollut aikaa harkita, oli pakko vain uskaltaa pakata. Se tarttui vain kimpsuihinsa ja lähti taas rohkeasti matkoihinsa. Sai upean työn, jota oli elämässään toivonut useammankin yön.

Oli päivissä nyt kaksi asiaa: työ ja polven kuntoutus vaan. Ei tuntenut kaupungista ketään, mutta päätti, että tällä tavoin nyt mennään; Voi keskittyä tulemaan vahvemmaksi ja muut tavoitteet siirtää kauemmaksi. Ja kovasti se jaksoikin polven kanssa paiskia hommia, vaikka välillä teki mieli käyttää pommia. Niin pieni askel kerrallaan, sen jalat alkoivat kantamaan. Ja työ sujui kuin leikki, miten malliillaan olikaan siellä kaikki!

Ja mitä sitten! Tiedät jo sen: Taas se kyseenalaisti merkityksen!

”Miten ihmeessä voi olla kotiin Helsinkiin ikävä, vaikka saa näin mukavia hommia saa Kuopiossa tehdä.”

Ja arvaat jo; peiliin katsoa oli pakko. Se päätti istua alas lukemaan, hittovieköön, omaa blogiaan. Ja tajusi ennen aikojaan, että näinhän tämä tarina jatkuu vaan. Että elämä on virta ikuinen tämä – se jatkaa kulkuaan ja joka vaiheessa muutun minä vaan.

 


–Löytääkseen merkityksen elämäänsä on rohkeasti kohdattava karuimmatkin kasvonsa, lausun ystävälleni hitaasti, omia sanojani punniten, yhteenvetoa tarinalleni tehden.

Mutta vielä ei voi lopettaa, on vielä kerrottava sen loppuhuipennus:


 

Ei se ollut sen pituinen. Siis se tarina, se on elämän mittainen! Siinä on merkitys, se tajusi.  

Ja yksi seuraa aina vaan: kysymys omasta onnestaan. Joka kerta uudestaan, joudun peilistä itseäni katsomaan. Mutta kun pysähtyy ajattelemaan, omia muuttuvia kasvojaan tarkastelemaan, mitä voi oppiakaan!

Nyt kulkee mukana sen opit kaikkien vaiheiden: tarinat Samppanjapissiksen, Urheiluvaimon, Nimettömän linnun, Muottiin Mahtumattoman Muijan, Amerikan Au Pairin, Siipirikon ja sen, joka juuri nyt olen, mutta jolle nimeä vielä osaa antaa en. Ei ole yksi toistaan lainkaan parempi tai huonompi ollenkaan. Olen vain minä, nainen, ihan tavallinen ihminen!

Ehkä siinä piileekin salaisuus sen; siis, kuinka ihminen löytää merkityksen. Vaiheet, jotka versoavat toisistaan, minä, joka muuttaa alati muotoaan – viisaus, jonka saa kantaa mukanaan.

 


Ystäväni tuijottaa ruudun takana hiljaa kaukaisuuteen. Katson häntä takaisin ja pitkään tiirailemme toisiamme hiljaisina.

Ja sitten hän sanoo yhtäkkiä:

–Tiedätkö, mä aion kokeilla tuota. Aion kelata elämääni muutamia vuosia taaksepäin ja katsoa millaisia hahmoja minä olen ollut. Ja sitten katson, mitä ne minulle tähän hetkeen ovat kantaneet. Saakeli: on vaan pakko uskaltaa kohdata kaikki karuimmatkin kasvonsa.

Ja niin me yhdessä oivallamme; ehkä tämä tarina kannattaa kirjoittaa, ja jakaa sinunkin kanssasi! Ehkä tässä olisikin myös muille hyvä tapa hahmottaa oman elämänsä merkitystä?

 


Joten nyt, tehdäänkö ajatusleikki?

Ajattele elämääsi viimeisten vuosien varrella. Vastaa seuraaviin kysymyksin:

 

  1. Millaisia vaiheita tuon aikajakson varrella tunnistat?
  2. Millainen sinä olet kussakin vaiheessa ollut?
  3. Osaatko nimetä erilaiset hahmot, joita eri vaiheissa elämässäsi olet ollut?
  4. Kuvittele hahmo eteesi, ja kun katsot tuota hahmoa silmästä silmään, mitä näet?
  5. Entä, osaatko kiteyttää, mitä tuo hahmo ja sen eletty elämä sinulle nyt, juuri sellaisena kuin tässä hetkessä olet, ovat opettaneet. Käytä tarinaani mallina! 

 


 

Tällä tarinalla haluan toivottaa sinulle upeita vuoden 2017 viimeisiä päiviä! Ehkä vuoden vaihtuessa kurkistat peiliin? Mitä siellä näet?

Ja hei, blogissani on valtava määrä kirjoituksia, jotka tietenkin kaikki haluaisin tänne linkata luettavaksesi, mutta en voi. Laitan tämän tekstin oheen muutamia, ne tunnistat sinisestä linkistä teksissä. Tutustu niihin, ja pengo myös muita. Voin kertoa, että ikinä elämässäni en ole kyennyt mihinkään niin suureen ja hienoon kuin oivalluksiin ja ajatuksiin, jotka tässä blogissa tarinoiksi olen pukenut.

Ja tässä tarinassa esitettyjen hahmojen yhteydessä näet vuosiluvut, jotka auttavat sinua löytämään siihen hetkeen ja elämänvaiheeseen liittyviä juttuja jos joku erityisesti kiinnostaa.

Rakkaudella Maija

Ps. Tässä hahmojeni kasvot:

Samppanjapissis. Lempipuuhissaan… Voi millä lempeydellä tuota hahmoa nyt katsonkaan! Olisipa se vain tiennyt missä tulee olemaan, kun ottaa vastaan vuotta 2018!

Urheiluvaimo siivoushommissa.

Nimetön lintu; kaikkein karuin, mutta juuri siksi kaunein. ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”, oli yksi Nimettömän linnun kertomuksista.

Rampe Jenta Norjassa kalahommissa. ”Kun Valtiotieteiden maisterista tuli Kalastajan apulainen”, oli yksi kertomuksistani Norjassa.

Muottiin Mahtumattoman Muijan ensikosketus mäkihyppysuksiin Lahden mäkihyppytornien äärellä. Tuosta seikkailusta kirjoitin esimerkiksi näin: ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä”.

Tässä Amerikan Au Pair ihanine(?) lapsineen! ”Ei ihmisen yksin kuulu olla”, kirjoitin muun muassa tuolloin oivalluksistani.

Siipirikko, avuton ja kipeä. Blogistani löydät syysykuusta 2016 lähtien paljon tarinoita siitä, miten vammani koin. Esimerkiksi kirjoitin näin: Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän.

Ja sitten: minä tänään! Tämä kuva kiteyttää koko vuoden 2017. Uskotko, kun kerron miten työn ja tuskan takana tähän pääseminen on ollut? Matkan varrella en olisi osannut kuvitella, että vielä pystyn seisomaan tuolla jalalla! Ja vieläpä näin vaa’assa. Ei se vielä täydellinen ole, mutta minulle valtava voitto. Tämä vuosi on ollut kaiken kaikkiaan työn vuosi. Se on opettanut, että kova työ palkitaan, ja vain askel kerrallaan voi päästä eteenpäin kohti tavoitteitaan.

Mainokset

Sykähdyttävää sisältöä synkkyyden sävelistä

”En pyydä mitään muuta kuin että tämä alkava viikko toisi mukanaan yhden asian, joka antaisi minulle pienen varmuuden ja uskon elämän järjestymiseen. Muuten minä en taida jaksaa.”

Näin minä lausuin ääneen viikko sitten sunnuntaina nukkumaan mennessäni.


OLIN PERJANTAINA ERÄÄSSÄ sosiaalisen median vaikuttajien ja markkinointialan seminaarissa – Ping Helsingissä, jossa olen ollut mukana jo kahtena aiempana vuonna. 

Fiilikseni seminaarin astuessa oli hieman matala, sillä viime aikoina olen tuntenut kovaa riittämättömyyden tunnetta. Monella saralla elämässä tuntuu nyt, ettei riitä, ei osaa tai ei ole enää oma itsensä, sillä vamma on sekoittanut koko pakan täysin. Tuntui, etten ansaitse ilmaista, yhteistyökumppaneiden maksamaa paikkaani tässä huipputapahtumassa, sillä panokseni alalle ja tuottamani sisältö omaan blogiini tai vlogiini on ollut niin heikkoa viime aikoina – onhan minun totuttu tekemään hurjia repäisyjä ja kirjoittavan viihdyttävää huippusisältöä niihin kytketyin mielenkiintoisin elämänopetuksin.

Eniten minä olen tuntenut riittämättömyyttä sinun edessäsi. Sinun, joka kerta toisensa jälkeen palaat lukemaan blogiani, hakemaan siitä ideoita ja saamaan kenties jotain peiliä omiin ajatuksiisi ja maailmaasi. Sinun, joka haluat tietää mitä täällä tapahtuu, ja olet tottunut vaikuttumaan lukemastasi.

Mutta ei, en ole halunnut kirjoittaa paljon viime aikoina, sillä on tuntunut, että voin tarjota päävireeltään kovin synkkiä säveliä – sellaisia kun luonnollisesti on ihmisen elämänvaihe hetkessä, jossa hän yrittää nousta ylös ison vamman aiheuttamasta kaaoksesta ja tarttua kiinni elämään (esim. tässä jutussa lisää).

Päävireeltään kovin synkkiä säveliä. 


TAPASIN PING-TAPAHTUMASSA paljon tuttujani ja koko joukon ennalta minulle tuntemattomia sosiaalisen median persoonani seuraajia. Vaihdoimme kuulumisia ja – yllätys yllätys – minun perkeleellinen polveni oli jokaisen keskustelun päähenkilö. Se on vallitseva olosuhde, halusin tai en. Se on kaikkien tarinoideni lähde tällä hetkellä, taistelenpa sitä vastaan kuinka paljon vain.

Hieman häpeissäni kerroin kaikille, etten ole kyennyt tuottamaan inspiroivaa tarinaa seuraajakunnalleni, ja mieluummin valinnut jättää kirjoittamatta kuin kuvata synkkiä fiiliksiä, joita elämäni nyt tarjoilee.

Mutta saamani vastaukset yllättivät minut. Kaikki kiittelivät minua siitä, että olen avannut tätäkin, monelle tuntematonta prosessia yleisöni edessä. Että vaikka minusta ei siltä tuntuisikaan, matkani – kaikessa synkkyydessäkin – avaaminen on ollut kiinnostavaa ja antoisaa. Ja että ihmiset osaavat lukea ohi synkkyyden. Etteivät he tuomitse minua mielipuoliseksi tai kyvyttömäksi tekemään töitäni (mitä pelkään ihan valtavasti), vaikka kerron synkkiäkin kokemuksia.

Jotain siitä, että en ole ehkä ihan oma itseni tällä hetkellä kertonee sekin, että Ping-tapahtumassa otin tasan kaksi kuvaa, eikä kumpikaan niistä ole selfie 😀 Tässä niistä toinen, master class -luennolta, johon osallsituin.


MONI HOKEE, ETTÄ malttia. Kyllä, sitä tarvitaan, mutta ei minun tilanteessani ole kyse lopulta siitä. Synkkyyden tunteen elämääni tällä hetkellä luo valtava kaaos, jossa elän sekä samanaikainen paine saada itseni vihdoinkin koko kukoistukseen; olemaan tarpeellinen ja tekemään edes pieniä merkityksellisiä asioita samalla kuin kehittymään itse edelleen. Kaaos ja tarpeettomuuden tunne meinaavat sekoittaa pään, enkä edes minä, joka olen tunnettu elämänuskostani ja siitä, että osaan aina nähdä mahdollisuuksiin, kykene aina järjestämään päätäni sellaiseen asentoon, ettei mikään masentaisi tai synkistäisi maisemaa.

Minua rasittaa, väsyttää ja kyllästyttää – mutta yhtä aikaa ja aivan yhtä paljon innostaa, kiinnostaa ja kutkuttaa – tämä kaaostila, jossa ajatukset, tavoitteet, kehon fyysiset rajoitteet, uudet mahdollisuudet, menetetyt unelmat ja tuntematon tuleva sekoittuvat kummalliseksi mössöksi, josta minun polkuni eteenpäin vähitellen muodostuu.

Kaaos on myös syy siihen, etten nyt kykene juuri kirjoittamaan. Asiat eivät jäsennyt selkeiksi sanoiksi, inspiroiviksi ajatuksiksi tai kannustaviksi tarinoiksi, joita haluaisin sinulle aina kertoa. Mutta ne kykenevät kasaantumaan sinunkin eteesi konkreettisiksi kokemuksiksi. Tunteiksi, jotka nousevat esiin tästä hetkestä, ja ovat myös varmasti jollain tasolla tunnistettavissa sinullekin. 


VAIKKA MUUTEN MINÄ olen persoonana ja ihmisena aika huithapeli ja teen paljon liikoja pohtimatta, kirjoittajana ja esiintyjänä, sisällön tuottajana olen niin vaativa itselleni että en halua tuottaa maailmaan tyhjiä sanoja, vaan aina jotain ajateltavaa. Perjantain jälkeen asiaa pohdittuani päätin, että en aseta itselleni jatkossa niin korkeaa rimaa siihen, että jokaisessa tarinassa tarvitsisi olla jokin elämää suurempi opetus tai erikoinen kokemus. Ehkä joskus ne suurimmat tarinat rakentuvatkin rivien välistä ja ovat sellaisia, jotka sinä saat ainutkertaisena vain itsellesi. Joku toinen kenties lukee jutun sitten aivan toisella tavalla. Kolmas saa jotain, neljäs ei mitään.

Siksi haluan alleviivata ihan vähän:

Bloggaaminen ja vloggaaminen on tekijälleen valtava itsetutkiskelun matka; iso osa elämää sekä suuri vastuu seuraajien edessä, että aika ajoin se pistää isojen kysymysten äärelle. Tasaisin väliajoin minä pohdin, onko blogini kulkenut tiensä päähän, ja olen sen aikeissa lopettaa (kuten viime viikkoina). Blogini putoaa johonkin kummalliseen väliin maailmassa, jonka toisaalla täyttävät kauniit kuvat ja täydellisyys sekä toisaalla vahvat asiantuntijatekstit jostain erityisalasta. Minä tuotan tarinaa edestakaisin ja ylösalaisin polveileasta elämästä, ja altistan tämän kaaoksen sinun eteesi. 

Mutta sitten taas saan jostain vahvistuksen sille, että tätäkin tarvitaan. Lopulta kuitenkin jokainen blogi valottaa kirjoittajansa elämää aina kustakin vallitsevasta kokemuksesta, näkemyksestä ja elämäntilanteesta käsin. Minun ajatukseni käyvät välillä vaikeissa asioissa ja valottavat myös hieman synkkiä tilanteita elämässä, mutta näin elämä nyt on, eikä sitä vastaan käy taisteleminen. Tämä on se polku, jota yksi ihminen kulkee, kun puitteet ovat ne mitkä minun elämässäni ovat. Olosuhde on hyväksyttävä, ja siinä, maltillisesti kaaosta parhaalla mahdollisella kyvyllään kesyttäen, koetettava löytää tie eteenpäin.

Sillä se löytyy! Ja minä toivon todella, että kaikesta tästä pohdinnasta on hyötyä sinullekin – minä kun en ole ”päiväkirjabloggari”, vaan kirjoitan tätä inspiraatioksi sinulle. 

Bloggarina selvästi pyöritän tällä hetkellä mielessäni paljon sisältöön liittyviä kysymyksiä: sitä, millaisia tarinoita jatkossa tarjoan blogini ja uuden videoblogini puolella. Minä olen onnistunut erityisesti tässä asiassa, josta markkinointiguru Ann Hadley puhui; budjettia minulla ei ole tekemisiini lainkaan, mutta kun aivot toimivat (ehkä joskus vielä vähän paremminkin kuin tällä hetkellä), voi saada aikaan paljon timanttisempia tarinoita.


VIIKKO ON VIERÄHTÄNYT sunnuntaista toiseen, ja minua vähän huvittaa. Suomi aloittaa juuri vuoden iloisimman päivän viettämistä ja minä kirjoitan aivan toiselta äärilaidalta; synkkyyden sävelistä kohti vappupillien pärinää ja värinää. Mutta se on stoorini juuri tänään, ja minä rakennan sykähdyttävää sisältöä nyt synkkyyden sävelistä.

Mutta, kuule, ei ole huolta. Kun nyt katson kulunutta viikkoa taaksepäin, voin kertoa, että sain sen mitä tilasin. Pitkän vaikean ajan jälkeen tällä viikolla eteeni on noussut sen tilaamani yhden lisäksi yllättäen useampi asia, jotka ovat tuoneet minulle pienen varmuuden ja uskoa elämän järjestymiseen. Kerron niistä sitten, kun niiden aika on. Nyt hetken selvittelen päässäni kaikkien noiden mahdollisuuksien aikaan saamaa kaaosta 😀 

Iloista vappua, ystävät!

/Äm

”Kuinka usein täytyy sheivata jos käy salilla?” – suomalaisuus ja parisuhteiden synty nyt videolla

Tarina voi saada aivan uuden ulottuvuuden, kun se kerrotaan ilmein. Muistako, kun kirjoitin pari vuotta sitten sinulle tästä kummallisesta kohtaamisesta keskellä kirkasta päivää kadulla? Nyt se saa siivet uusimmalla Youtube-videollani.

Oi suloinen suomalaisuus! Tunnistatko tämän tunteen?

 

Tavoitteena täydellinen tarina? Ota vinkkini käyttöösi ja tartu tarjoukseeni!

Minulle on suotu tarinankerronnan lahja, ja minut tunnetaan kovin heittäytyvänä sekä eläytyväisenä tarinankertojana. Moni kyselee usein kuinka tarinani syntyvät. Nyt jaan salaisuuteni kanssasi tällä videolla. 

Nämä asiat olen poiminut omasta kokemuksestani olennaisimmiksi täydellisen tarinan elementeiksi. Sanottavaa riittäisi toki paljon enemmänkin, ja saattaa olla, että teen vielä lisää vinkkivideoita tästä aiheesta.

Ainakin yhden aion tehdä, sillä haluan tehdä tämän teorian vielä eläväksi.

Siksi ETSIN NYT YHTÄ TARINAA KERROTTAVAKSENI. Onko sinulla tai yritykselläsi joku aihe, jonka tulisi muuttua tarinaksi? Anna minä, ammattilainen, autan! 

Diili on se, että samalla kun teen sinulle tarinan, luomme yhdessä opettavaisen esimerkin siitä, miten tarinoita tehdään. Minä kuvaan siis tälle ”Tavoitteena täydellinen tarina? Näin se tehdään!” -teoriavideolle samalla 2-osan, jolla avataan tarinankerrontaprosessi käytännön kautta. Ja sinulla on mahdollisuus olla sen esimerkkinä!

Hiffaatko jutun hyödyn? Haluatko apuni?

Näin homma etenee:

  1. Laita minulle viesti, ja kerro siinä:
    1. kuka sinä olet / yrityksesi on,
    2. mikä aiheesi olisi sekä
    3. miksi siitä tulisi tehdä tarina!
  2. Minä valitsen lähiaikoina yhden yhteyttä ottaneista, jolle tarinan teen. Tarina on kirjoitetussa muodossa. Mikäli haluat tarinan videomuodossa, sekin järjestyy yhdessä sovitun mukaisesti.
  3. Sovimme yhdessä kaikista käytännön asioista. Voin matkustaa myös pääkaupunkiseudun ulkopuolelle, mutta tällöin veloitan matkoistani.
  4. Kun tarina on valmis, ja jos sinä olet siihen tyytyväinen, maksat siitä yhdessä sopimamme mukaisen korvauksen.
  5. Tarina on käytettävissäsi ja meillä on video siitä, kuinka se on syntynyt!

 

Tähän teoriaan soveltuvia esimerkkejä omista tarinoistani voit myös lukea heti tästä:

Esimerkit videon 1. vinkistä ”kokemus”

Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

Kauhuleffojen kiintiöblondi kalatehtaalla ja haaste helvetistä

Esimerkit videon 2. vinkistä ”havainnot”

”Kuinka usein täytyy sheivata, jos käy salilla?”

Kepit 

Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän

Esimerkit videon 3. vinkistä ”tunnistettavuus”

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä

Tämä blogi ja Youtube-kanavani ovat toki pullollaan tarinoita, joissa pätevät nämä samat säännöt, joten halutessasi voit penkoa täältä lisää.

Toivon todella, että saat vinkeistäni hyödyllisia ajatuksia itsellesi ja että pääsemme jonkun tahon kanssa rakentamaan mielenkiintoista tarinaa!

/Äm

Kun pysähtyy katsomaan hetkeä – pieni ystävänpäivätarina

Maanantai-ilta Helsingin keskustassa. On jo myöhä, ja minä vaihdan bussia matkalla kotiin kiireistäni. 20 minuttia seuraavaan, kiroilen. Harmittaa, sillä odotus palelevan pääkaupungin keskeisellä kadulla on kamalaa. Kylmä puhuri pyörii pitkin talojen varjoon syntyvää tuuliputkea ja pitkä päivä väsyttää. Miksi myöhästyin kaksi minuuttia edellisestä!

Siististi pukeutunut nainen paasaa puhelimeen vieressäni. Horjahtelee. Onko hän humalassa? Maanantaina! Vatvoo kovaan ääneen juuri päättynyttä suhdettaan ja raapii pipoaan kummallisen kiivaasti. Katson naiseen ja hymähdän hyväksyvästi hänen maanantaihumalalleen; joskus se kai parantaa.

Ajatus keskeytyy, kun rähjäinen laitapuolen kulkija laahustaa ohitseni. Jään seuraamaan katsellaani hänen kulkuaan. Mies nappaaa maahan pudonneen tupakantumpin, sytyttää sen tuleen ja vetää savun syvälle keuhkoon. Yskäisen ällötyksestä, näky mene luihin ja ytimiin. Hetki puistattaa kehoa.

Tällaistakin voi kokea, kun pysähtyy katsomaan hetkeä, ajattelen.

Mies kulkee katseeni tavoittamattomiin, mutta minä näen jo naiset: Tien toisella puolella, keskellä kävelytietä, illan myöhäisten kulkijoiden ja laiskan liikenteen ohi lipuessa he pitävät toisistaan kiinni tiukkaan. Reput selässä he halaavat, toisella on oranssi, toisella sininen. Ote on hieman jäykkä, mutta merkillisen merkityksellinen. Mitä on tapahtunut?

Tunnen itseni tirkistelijäksi. On siirettävä katse pois vain vilkaistakseen heti uudelleen. Halaus ei lopu. Se kestää minuutteja, enkä minäkään voi enää siitä irrota. Täältä turvallisen etäisyyden takaa, heidän huomaamattomissaan, minä katson tätä hetkeä.

Sinireppuinen kuiskii jotain toisen korvaan. Rohkaisun sanojako? Jotain ikävääkö? Yhtäkkiä, kuin kevyestä yhteisestä päätöksestä, hän ryhtyy suutelemaan oranssireppuista. Tunnen häveliäisyyden nousevan harteille. Pitäisikö minun nyt kääntää pää pois ja antaa heille yksityisyys, ajattelen hämmentyneenä.  Mutta he eivät näe maailmaa ympärillään – he tuntevat vain toisensa. Ja kadun toiselta laidalta, minäkin tunnen heidät.

Naiset suutelevat pitkään päästämättä irti. Lopulta oranssireppuinen irrottaa kätensä, nostaa suutelijansa kevyesti ilmaan ja kiljahtaa onnesta. ”JESSSS!!”, he huutavat yhdessä, ja tie, joka aiemmin oli ollut viimainen tuuliputki, täyttyy nyt hienoisesti hämmennyksen sekaisesta, mutta vapautuneesta lämmöstä. Jotain merkittävää on tapahtunut, ja naiset haluavat huutaa sen maailmalle.

He suutelevat uudelleen. Huomaan bussipysäkille kerääntyneen joukon ihmisiä. Onko kukaan muu heistä huomannut tätä hetkeä?

Silmäkulmassani näen bussini lähestyvän. Ei, ei nyt, haluan tuntea tämän kaiken, ajattelen. Mutta samalla, kun auto saapuu laituriin, naiset tarttuvat toisiaan kädestä, ja lähtevät kulkemaan yhdessä pois. Kevyesti he kulkevat kadunkulman taa ja minä astun busiin. Näkymä ei hellitä mielestäni. Olo on hieman hämmentynyt, mutta merkillisen merkityksellinen.

Tiedätkö, minä luulen, että pääsin todistamaan näiden kahden naisen ensisuudelman julkisella paikalla. Arvelen nähneeni hetken, jossa jokin pelko poistui. Ja olen aika varma, että he toivoivatkin jonkun myöhästyvän bussista, pysähtyvän katsomaan ja kokevan heidän hetkensä – painamaan sille todisteensa. En voi tietää, mutta jos sinä olisit ollut vierelläni, luulen, että olisit tuntenut saman.

* * *

Tämän hetken minä vain halusin näin ystävänpäivänä kanssasi jakaa. Jostain syystä. En edes tiedä miksi, mutta kenties se ei vaadi selityksiä tai alleviivauksia. Tällaistakin voi kokea, kun pysähtyy katsomaan hetkeä.

 

Kiitos sinulle, rakas blogiystäväni, että olet ja saan jakaa kanssasi näitä merkillisen merkityksellisiä hetkiä!

/Ämmäsi

Toivo

Toivo. Riittäköön tuo sana ja kuvassa näkyvä vapauden riemu kiteytykseksi tälle vuodelle

img_4839

Fysipterapian jälkeen pääsin eilen ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen itse ruokakauppaan. Tältä se tuntuu. Ja näyttää!

 

Vuosi 2016 opetti minulle mitä toivo tarkoittaa ihmiselle; miten aina putoaa jaloilleen (hirveen huono ilmaisu tuo!!!) kun vain osaa nähdä ohi vallitsevan olosuhteen. Ikinä (poislukien tapahtumat kolme vuotta sitten) en ole elämässäni ollut näin väsynyt – ja samalla täynnä odotuksen kuplia, sillä nyt mennään kohti uutta ja parempaa. 

Jos kaipaat lukemista uuden vuoden avajaisiksi, olen rankannut vuoden TOP3 tekstini ja ajatukseni. Monta muutakin upeaa kokemusta tämä vuosi toi ja tarjosi aiheeksi hienoille tarinoille – kerro, jos sinulla on jokin erityinen suosikki!

Omat kaksi suosikkiani ovat nämä jutut (sinisen linkin takana):

Suomalainen mies, sinä olet ihana!
”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin. Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain tuntematonta; oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voi arjessa kuvitellakaan.”


Yksilölajikin on joukkueurheilua – yhdistetyn maajoukueen opissa
”Niin, ajattele: näinkin voi joku elää. Ja sitten samalla jossain toisaalla joku toinen hiihtää lukemattomia tunteja metsissä, hyppää kerta toisensa jälkeen mäestä ja hikoilee. Sitten joku kolmas yhdistää meidät tarjoten mahdollisuuden maailmoillemme kohdata. Ja meille jokaiselle on paikkamme. Toinen ei ole toistaan vähempi tai enempi, kyse on siitä, miten meidän kunkin parhaat kykymme pääsevät ilmaissuiksi ja palvelemaan maailmaa.”

 

Ja se kolmas on yksi teidän ehdottomista suosikeistanne:

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille – Arctic Challenge 2016
”Kun on jossiteltu riittämiin, on aika toimia, katsoa mitä syntyy KUN antaa vain mennä. Ei tarvitse pelätä JOS, sillä selviää siitä huolimatta. Kun on mahdollisuus.”

 

Voin paljastaa. Minun toivoni, se voima, jolla olen mennyt läpi rankkojen aikojen, lepää tässä edessäsi. Tänään toivon vain, että ensi vuonna saan vihdoin tehdä täysillä työtä, jota eniten rakastan; olla teidän parissanne ja tuoda iloa sekä tietysti kiteyttää kertomuksia kokemuksistani. Enää en halua jäädä lukituksi neljän seinän sisään tai edes tietokoneen taa. Minun toivoni lepää siinä voimassa ja kyvyssä, jonka olen vihdoin pitkien etsikkovuosien jälkeen löytänyt itsestäni. Luulen, että se nousee esiin näissä edellä nostamissani teksteissä. Minä olen parhaimmillani, kun saan inspiroida sinua!

Mitä sä toivot tänään?

Kannat kattoon, kaiffarit! Piste ja bye bye!

/Äm, joka toivoo toivoa uuteen vuoteesi ja alkaa sytyttelemään roviota, jolla polttaa kyynärsauvat – lähellä nääs ollaan elämää ilman niitä

Uusi tarina alkaa rohkeudesta aloittaa se – minä ja Se Komea Personal Trainer, jolla on nyt nimikin

Joskus suuret tarinat syntyvät silmänräpäyksessä, joskus ne kytevät pitkään, unohtuvatkin, kunnes liekki liehahtaa roihuun. Joskus suurta tarinaa ei synnykään, joskus se saakin odotetusta poikkeavan ja paremman muodon. Mutta tarinan juonta ei voi tietää, ellei anna sille mahdollisuutta kirjoittua. Jos ei kokeile ja töki tulta…

 

MUISTATKO, KUN YLI KAKSI VUOTTA sitten, kesänä ennen Norjaan lähtöäni kerroin sinulle kuntosali-ihastuksestani? Siitä Komeasta Personal Trainerista, joka viikosta toiseen samaan aikaan kanssani kävi jumppauttamassa Vanhaa Harmaata Charmanttia Herraa yhteisellä kuntosalillamme?

”Sometime, baby”, kirjoitin ensin, jatkaen sitten kertomalla strategisesta kohtaamisestani Sen Komean kanssa ja kysyen Tältäkö tuntuu rakkaus? Ja lopulta, juuri kun tämä huima jatkokertomus oli saamassa käänteen, kerroin Minusta, Mister Myrphysta ja Siitä Komeasta Personal Trainerista ja lähdöstäni kuukausiksi Norjaan.

Tarina ei koskaan päässyt loppuhuipennukseen, vaan se jäi auki ilmaan.

 

ON TUNNUSTETTAVA JOTAIN. En kertonut sinulle koskaan yhtä asiaa. Sitä, mitä tein juuri ennen lähtöäni. Olin kiitollinen Sille Komealle, sillä kohtaamisissamme syntyneet oivallukset olivat antaneet minulle paljon. Olin tehnyt hienoja havaintoja Siitä Komeasta ja Vanhasta Charmantista, itsestäni ja naisen elämän peruskysymyksistä sekä saanut aiheita hauskoille tarinoille sinun kanssasi jaettavaksi. Peilasin monille tuttuja kokemuksia hölmöstä ja utopistisesta ihastuksen tunteesta ja te innostuitte – osa jopa kyseli loppuratkaisun perään.

Halusin antaa Sille Komealle kiitoksen ajatuksista, joita hän oli auttanut tietämättään minut kiteyttämään; kertoa, että olin kirjoittanut hänestä. En tiennyt edes hänen etunimenimeään saati, että minulla olisi ollut hänen yhteystietojaan. Olisin halunnut antaa kiitokseni kasvotusten, mutta en ehtinyt enää suunnitelmieni mukaan muuttokiireessä kuntosalille. Päätin selittää tilanteen kuntosalin asiakasneuvojalle ja kysyin häneltä palvelusta. Kirjoittaisin Sille Komealle kiitoskirjeen ja pyysin asiaksneuvojaa toimittamaan sen tälle! Mitään mukisematta asiakasneuvoja lupasi auttaa.

En enää muista tarkalleen mitä kirjeeseen kirjoitin, mutta kiitin siinä Sitä Komeaa ilosta ja inspiraatiosta, jota hän oli minulle tarjonnut. Linkkasin blogini hänelle ja kerroin motivaationi olevan vilpitön kiitos vailla taka-ajatuksia, mielessäni kun siinsivät toisenlaiset suuret seikkailut pienessä kalastajakylässä Norjassa.

Lähetin kirjeen sähköpostitse asiakasneuvojalle, mutten sen koomin kuullut kuntosalista tai Siitä Komeasta enää. Joskus kalansuolia peratessani mielessäni kävähti hetken oliko hän saanut kirjeeni, lukenutkin sen, mutta se jäisi minulle nyt salaisuudeksi. Asia ja kirje unohtui, sillä norjalainen elämä vei vauhdilla suurin seikkailuihin.

img_4256

Sorry, tänään on vähän huono kuvapäivä, ei ole viime päivinä tallentunut kovin kummoista settiä kameralle…

 

SEITSEMÄN VIIKKOA SITTEN olin onnettomuudessa. Lauantaisena päivänä polveni pamahti pahasti ja elämäni kääntyi äkillisesti kummalliseen asentoon. Olin tapahtuneesta kovin sekaisin, yhtä kysymysmerkkiä kuinka nyt kävisi.

Sunnuntai-iltana asiat sen kuin kummenivat.

Sain sähköpostin.

Se oli häneltä: Siltä Komealta Personal Trainerilta!

Hän kertoi viestissään saaneensa kirjeeni, lukeneensa sen ja päättäneensä tuolloin olla vastaamatta. Sen sijaan hän oli valinnut säilyttää kirjeen ja päättänyt vastata minulle, kun aika tuntuisi oikealta.

Ja nyt yli kaksi vuotta kaiken jälkeen, juuri, kun minä olin ollut elämäni suurimmassa onnettomuudessa, käännekohdassa, hän kirjoitti. Kertoi, ettei ollut tarkoituksella seurannut minua netissä tai fyysisesti (ei siis ollut tietoinen loukaantumisestanikaan), sillä haluaa tutustua ihmisiin ilman ennakko-oletuksia. Hän myös kertoi, ettei vuosisadan suurinta rakkaustarinaa syntyisi, sillä hänellä on edelleen sama upea vaimo ja ihanat lapset kuin  kirjeeni saadessaan.

”Mutta tavataanko, sillä kaikkea muuta tästä voi kyllä syntyä”, hän kysyi.

?????????????????????????????????

Ni, sä arvaat. Yllä oleva kysymysmerkkirivistö kuvaa suoraa reaktiotani viestin luettuani.

Kuka? Miksi juuri nyt? Mitä? Onko tämä totta?

”Tilanne on sen verran omituinen, että tietysti tapaan sinut! Etpä olisi parempaan aikaan tätä piristävää viestiäsi kirjoittaa, sillä olen juuri ollut onnettomuudessa. Ja juuri siitä syystä, että et ehdota romanttisviritteisiä treffejä, olen sinut vieläkin innokkaampi tapaamaan. Vaikka sinkku olenkin, elämäntilanteeni kaikesta sekasorroista johtuen on sellainen, että romanttiseen suhteeseen minusta ei ehkä nyt olisikaan.

Haluan selvittää, miksi sinulle on juuri nyt oikea aika kirjoittaa”, minä vastasin.

 

JA TÄNÄÄN ME TAPASIMME. Takki auki molemmat. Itsekään en edes googlannut tätä tyyppiä. Niin minäkin toimin; en halua selvittää ihmisistä etukäteen, vaan luotan kohtaamisen hetkeen. Luotan ihmiseen ja kykyymme löytää oikeat sävelet keskusteltaessa, aivan kuten hänkin oli minulle viestissään kirjoittanut.

Pari tuntia istuimme ja juttelimme. Kaikki kysymykseni saivat vastaukset sillä sekunnilla, kun istuimme alas. Asiat ovat yksityisiä, ja kummatkin jakavat tapaamisemme tuottamia oivalluksiaan haluamalla tavalla läheisilleen. Tämän blogin sisältöön ne eivät kuulu, mutta en ihmettelisi, vaikka joskus esittelisin sinulle tämän uuden ystäväni.

Nyt hänellä on nimikin. Myös sen minä kuitenkin pidän nyt yksityisyyssyistä itselläni.

Mutta sen minä voin kertoa, että tapasin tänään huipputyypin, johon en olisi välttämättä ikinä tutustunut, elleivät asiat olisi menneet juuri kuten ne menivät ja juuri tällä aikataululla. Sain kohtaamisestamme paljon, ehkä enemmän kuin osaan vielä tänään kiteyttää. Luulen, että palaan niihin vielä myöhemmin.

 

NO OKEI. On vielä toinenkin asia, jonka haluan jakaa keskustelustamme.

”No mitä sä aiot kirjoittaa tästä blogiisi?”, Se Komea, jolla on nyt nimikin, kysyi minulta tehdessämme lähtöä.”En mä… ollut ajatellut… Saanko, onko se sulle ok?” ihmettelin ja suorastaan takeltelin, sillä en ollut ajatellut kertovani tästä julkisesti mitään.

”No kyllähän tämä tarina nyt täytyy loppuun kertoa ja aloittaa sitten aivan uusi”, hän vastasi.

Niin, tämä tarina täytyy kertoa viimeiseen pisteeseen asti, sillä sen loppu on kovin tärkeä.

Sen loppu on uusi alku. Ei maailmanhistorian suurimman romattisen rakkaustarinan, mutta jonkin toisen. Millaisen, silläkään ei oikeastaan ole nyt merkitystä. Tärkeintä on se, mitä haluan sinulta tämän tarinan siivittämänä kysyä ja käskeä heti perään:

Mitä itsellesikin yllätyksellistä sinä haluat juuri nyt tehdä? Tee se kummempia kelailematta heti – se näet saattaa olla jonkin jännittävän ja yllätyksiä täynnä olevan tarinan alku!

img_4258

Tämä on ollut kummallinen päivä monella tapaa. Tämä on ollut erikoinen syksy kaikenlaisista vinkkeleistä. Mutta juuri tänään minä kiitän itseäni siitä, että jaoin kirjeessäni kiitoksen Sille Komealle, jolla on nyt nimikin. Etten pitänyt pyytentötä palautetta peloissani itselläni, vaan annoin sen sille ihmiselle, jolle se kuuluikin.

Ystäväni, ole rohkea! Tämä sateentuhruinen tiistai on täydellistä toivoa täynnä!

/Äm, joka nyt miettii minkä yllättävän liikkeen itse tekee seuraavaksi

Ps. Siniset linkit johdattavat sinut tarinoihin tämän takana

Näin teet täydellisen videotyöhakemuksen, osa 2: Napapiirin somesankaritar

Olen hakemassa kesäksi työpaikkaa. Muutama päivä sitten kerroin olevani haasteen edessä. Löysin täydellisen tehtävän, jonka päätin saada. Yksi haaste asiassa on; kuinka erottautua minuutin mittaisella videohakemuksella muiden hakijoiden joukosta sekä tuoda esiin oma osaamisensa ja soveltuvuutensa.

Sharing is caring”. Tuskin olen ainoa, joka pohtii kuinka rakentaa täydellinen videotyöhakemus. Siksi haastattelin paria ammattilaista, kysyin heidän vinkkejään ja kokosin noista ohjeista tämän ensimmäisen vinkkivideon: ”Näin teet täydellisen videotyöhakemuksen, osa 1”.

Ja nyt on videosarjani osa numero 2 aika!

Tässä se nyt on! Valmis videotyöhakemukseni.

Kääk.

Nyt on sitten kaksi vaihtoehtoa: joko nolaan itseni täydellisesti, tai sitten minä todella osoitan sinulle somekuningattaruuteni.

Mutta kävi miten kävi, sen sanon, että tämä video yhdistettynä tässä alla tekemääni analyysiin hakemuksen viestinnällisistä ratkaisuista on ehkä elämäni paras työnäyte ja konsultointini kenellekään – nämä asiat kun pätevät ihan mihin tahansa tarinankerrontaan. Onnellinen olenkin siis, että levität eteenpäin tätä blogitekstiä videoineen, jotta muutkin erilaisia myyviä tarinoita rakentavat saavat siitä parhaan hyödyn.

NYT! Katso ensin tämä videoni se on MINUUTIN mittainen, ja sitten pistetään sitä tässä tekstissä yhdessä palasiksi.

 

 

TYÖNHAKUVIDEONI TEKEMISESTÄ JA VALINNOISTA:

Pyrin tässä purkamaan keskeisiä valintoja kokonaisuuksiin, jotka numeroin teeman mukaisesti. Koetan siis avata sinulle sanoin sitä, millä tavoin lähdin ratkaisemaan videon tekemistä ja millaisia valintoja tein. Toivon, että tällä tavoin voisin antaa sinulle oivalluksia oman videosi tekemiseen.

1) Kohderyhmä. Koko videon yksi tärkein määrittävä tekijä on se, kenelle tämä lopputuotos on tarkoitettu. Se määrittää kaikki valinnat ja tuon kohderyhmän mielenkiinto videolla tulisi voida herättää. Tämä hakemus on suunnattu viihteen ja elokuvan maailmaan ja luovalle alalle, joten tarinassa olen revitellyt rohkeasti. Tällaista ei tietenkään voi minne tahansa lähettää (tai no, miksi ei…!), ja korostan, että tämä on esimerkki. Koetan tämän avulla auttaa sinua oivaltamaan kuinka tarinaa voi rakentaa.

Huomaathan myös, että tätä videon ideaa ei kannata suoraan kopioida (varsinkaan jos haet tätä samaa paikkaa); minulla on oma tarinani ja sinulla omasi. Mutta teet varmasti tästä oivalluksia omiin tuotoksiisi.

Kehotan sinua miettimään, mikä sinussa on kaikista mielenkiintoisinta. Vaikket ehkä olisi seikkaillutkaan yhtä paljon kuin minä, löydät varmasti itsestäsi jotain hienoa ja yllättävää – voit vaikka kysyä kaveriltasi, kollegaltasi tai puolisoltasi mitä hän ajattelee. Ja kuten tälläkin videolla huomaat, voit myös rakentaa mielenkiintoa monella erilaisella valinalla, vaikkapa juuri ristiriidalla.

* * *

2) Työpaikkailmoitus. Sitä on tutkittava tarkkaan. Luettava kiinnostuneesti, mitä siinä sanotaan ja pyydetään. Minun tapauksessani videolle annettiin lähtökohdiksi kertoa miksi olisin tehtävään paras ja ohjeistettiin, että minun pitäisi saada vastaanottaja nauramaan. Nuo kaksi lähtökohtaa mielessä pitäen lähdin liikkeelle.

* * *

3) Tyylilaji. Työppaikkailmoitus ohjasi minut valitsemaan videon tyylilajin, se on tietysti humoristinen. Kuten TÄLLÄ ”Näin teet täydellisen työhakemusvideon, osa 1” – videollanikin totean, huumori on haasteellinen laji. Siksi lähtökohdissa pohdin myös tarkkaan miten huumori  kannattaa rakentaa, ettei se mene typeräksi tai ylinäytellyksi.

Ylilyöntien lisäksi koetin välttää tässä videossa alleviivauksia, siis sitä, että osoittaisin suoraan sormella siihen mitä osaan tai tekisin listauksia taustastani. Rohkenin luottaa siihen, että tarinani puhuu puolestaan. Loppuun tein myös linkkauksia nettisivuilleni ja blogiini, josta katsoja voi halutessaan katsoa lisätietoja ja pureutua tarinaani tarkemmin. Halusin myös korostaa omien valttieni tämän ”sekoilun” ja heittäytymisen lisäksi olevan se, että olen jo aikuinen ja kokenut ihminen. Kun kyseessä on elokuva, ja työkavereina Suomen parhaat koomikot, voi olla, että joku hakijoista hakee tehtävää myös julkisuuden tai hauskanpitomahdollisuuden takia. Alleviivaamatta sitä sen enempää, halusin kertoa, että minä olen menossa töihin ja vastuullisena kantamaan tarjotun työkokonaisuuden.

Tältä osin siis pohdin valinnoissani sitä, millaista ”kilpailijoita” tässä haussa kohtaan. On kuitenkin tärkeää keskittyä vain ja ainoastaan puhumaan itsestään, ei haukkumaan muita.

Alleviivaukset olivat yksi haasteellisin asia videota rakentaessa. Jouduin pohtimaan paljon, mitkä asiat tulisi avata tarkemmin ja mitkä taas voisi jättää vähän hämäriksi, jotta ne tehokeinona tuottaisivat lisää mielenkiintoa.

Siksi jätin tarkoituksella myös jotain asioita selittämättä, kuten tuon ”kamerat seurasivat kaikkialle” -kohdan, jättääkseni katsojalle jotain kysyttävää. Mihin olin tuossa menossa?

Ja mielenkiinnosta puheenollen! Pylly, se myy aina!

IMG_1120

4) Tavoite. Niin. Ei siitä mielenkiinnosta nyt pääse mihinkään; tämän videon ensisijainen tavoite on tietysti herättää rekrytoijan mielenkiinto. Siksi videoon ei tarvitsekaan yrittää tunkea kaikkea (luojan kiitos vielä hakemuksen lisäksi voi lähettää cv:nsä), vaan kuten Kari Nurmikin edellisessä vinkkivideossani toteaa, tarina on aina tärkein.

Appropoo 5) tarina. Minun etumatkani on tietysti vahva tarina, jota olen jo monta vuotta kertonut blogissani. Sieltä tiesin löytäväni elementit videoon. Olen seikkaillut paljon ja ollut vahvasti mukana somessa. Siksi nostin nämä asiat keskiöön. Olisin voinut tehnyt videon näkökulmaan monta muutakin valintaa, mutta päätin luottaa siihen, että oma tarinani on mielenkiintoisin. Minuutti on lyhyt aika (joskin yllätyin videota tehdessäni positiivisesti siitä kuinka paljon asiaa siihen mahtuu!), joten selkeä ja rajattu 6) näkökulma on tärkein! Sen valintaan kannattaa käyttää aikaa.

Halusin tarinassa myös tuoda esiin rosoisuutta.  Aivan kuten Kirsi Laine ensimmäisellä vinkkivideolla toteaa; tarinan on oltava aito ja rehellinen. Kaikki asiat, jotka kerron, ovat totta ja siksi myös kerron kipeästä kohdasta elämässäni, joka muutti (kuten tätä blogia lukeneena tiedät) koko elämäni suunnan. Tarinallisesti tuossa kohdassa piilee videon ensimmäinen käännekohta.

* * *

7) Käsikirjoitus. Siitä lähdin liikkeelle. Otin kynän käteen ja aloin miettiä miten käytössä olevaa minuuttia ja tarinaani lähestyisin. Pohdin aloitusta tarkkaan, käännekohtia, ristiriitaa ja lopetusta. Tein käsikirjoituksen ja viilasin tekstin niin minimiin kuin pystyin, mutta improvisoin myös matkan varrella, kun aloin tekemisen kautta päästä kiinni siihen, mistä videossa lopulta olisi kyse.

Teknisesti rakensin käsikirjoituksen lähestyen sitä 10 sekunnin kokonaisuuksissa. Minuuttiin niitä mahtuu 6 kappaletta, ja jaottelin asioita näihin aikaslotteihin: 10 sekuntia yksi teema, 10 sekuntia toinen teema ja niin edelleen.

Koska olen sanataituri, halusin tuoda vahvasti myös sanat esiin, mutta päädyin heti siihen, etten kuvaa yhtään puhuva pää -pätkää, vaan käytän kuvia, joiden päälle puhun voice overina tekstini. Aloin pohtia tarinaa ristiriidan kautta. Saisinko huumorin synnytettyä ristiriidalla ja mikä se voisi olla? Päätin löytää ristiriidan sanojen ja kuvien kautta. Siis niin, että sanat olisivat ristiriidassa kuvien kanssa. Sanoilla päädyin tuomaan esiin mielen sisäisen maailman ja kuvilla todellisuuden. Lisäksi sanoilla kiteytin kaksi kuvaa, joissa kerroin hakemuksen pääpointit ja soveltuvuuteni tehtävään. Rakensin myös sloganin työnhakukampanjalleni ”#napapiirinsomesankaritar sytyttää somen sykkimään ja sankarit suosioon”

Slogan

8) Rytmi ja leikkaukset ovat tärkeitä. Sanojen ja kuvien leikkaukset toisiinsa sopivaksi vaativat rytmitajua ja tarkkaa silmää. Niitä olisin voinut hioa loputtomiin ja tiedän että ammattilainen olisi tehnyt huumorin vielä tiukemmin juuri leikkausten kautta. On korostettava että olen täysi amatööri videon teon kanssa – katso nyt vaikka videot Youtube-kanavallani.

* * *

9) Tekniikka. Minulla ei liioin ole kummallisia teknisiä apuvälineitä. Kuvat on otettu muutamaa ammattikuvaajan otosta lukuunottamatta kännykällä ja editoinnin tein Mac Bookin iMovie-ohjelmalla. Sieltä löytyivät myös äänitehosteet.

Tekstiä puhuin nappikuulokkeiden mikrofoniin. Harjoittelin sitä ensin nauhoitusta ääneen lukemalla. Sitten tein erilaisia versioita. Puhuin nauhalle tekstin joitakin kertoja yhteen putkeen ja tein sitä pätkissä. Lopulta koostin omaan korvaani parhaiten sopivat palat yhteen.

Suurin jännityshetki oli se, kun puhuin tekstin ensimmäistä kertaa putkeen – jännitin sen pituutta, mutta yllätyin iloisesti kun se olikin vain reilun 30 sekuntia pitkä. Tämän jälkeen saatoin tehdä muutamia hitaampia pätkiä ja keskittyä puhe-ilmaisuun, se kun on tarinan kannalta myös tärkeää. Minun onneni on Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön sivuaineopinnnot, työt spiikkaajana sekä musiikkiopintoni. Niissä korva on harjaantunut kuulemaan äänen ja käyttämään sitä (minä muuten rakastan äänitöitä, siksi tämä oli sairaan hauskaa hommaa!). Äänellä on valtava voima.

* * *

10) Tehokeinot. Teknisinä tehokeinoina käytin ääntä, musiikia (helposti poimittavissa editointiohjelmasta), kuvaa ja tekstiä. Päävalintana omassa tarinassani käytin still-kuvaa, mutta muutaman elävän kuvankin halusin nostaa muutaman videopätkän kuten mäkihyppyni ja suosittelijani, sillä ne kytkeytyivät tarinaan ja toisiinsa täydellisesti.

Appropoo mäkihyppy, käytin tehokeinona videon sisäisiä viittauksia: ”Kyllä! Se on Mertaranta” ja ”Kyllä! Se on @pesojoonas” tarinan yhdessä pysymisen takia. Nostin tarkoituksella Antero Mertarannan nimen (mutta toin sen tekstissä vasta, kun ääni oli jo hetken kuulunut, sillä haluain saada katsojan ihmettelemään oliko ääni todella Mertarannan). Ja kyllä, kyseessä oli mäkihyppyhaasteeni, tämä juttu! Veikkaan että mielenkiintoisuuttani lisää vähän se, että itse Mertaranta on selostanut urheilusuoritukseni – sellaista ei ihan jokaisella meistä ole. Mertaranta-pätkän nostin tähän myös siksi, että puhe johdatteli niin oivallisesti seuraavaan kohtaukseen, jossa esittelen Joonas Pesosen.

Joonas Pesosen suosittelupätkän taas pyysin siksi, että, tähän Snapchatissa suosittuun hahmoon viitattiin työpaikkahakemuksessa, mikäli tämän kaltainen intertekstuaalisuus on mahdollista, sitä kannattaa hyödyntää. Hänen pyysin viittaamaan tähän asiaan ja suosittelemaan (suosittelijat voisikin olla kohta 11) minua ja näin saimme aikaan taas uuden hienon ristiriidan.

susitus

Ristiriitoja ja oman tekstini ulkoisia viittauksia loin myös muilla ulkopuolisilla hahmoilla. ”Jalkapallovaimo” Carolinen Berg Eriksen on vilahtanut blogissani jo aiemmin, tässä urheiluvaimoaikoina kirjoittamassani tarinassa, supersankarit, joiden joukossa tarkoituksella somen kuningas Sampo Kaulanen, seikkailivat tarinassani vuosi taaksepäin. Viittauksia tein siis muihin ihmisiin ja omassa blogissani kertomiin tarinoihin.

Ja viittaukset muuten! Jos käytät toisten ottamia kuvia tai viittaat heidän tuotoksiinsa, muista mainita heidän nimensä ja lähde!

* * *

Minun onneni on hyvä 12) mielikuvitus ja rohkeus sekä kyky improvisoida, niiden tuotetta tuotetta tämä video on. Anna sinäkin mielikuvituksesi lentää, katso asioita niiden äärilaidalta ja kääntöpuolelta. Mitä uutta ja yllättävää voisit löytää? Ja 10) luota siihen, että oma intosi ja energiasi kyllä välittyy tuotoksestasi sen katsojalle tai lukijalle.

Ja onnesta puheenollen, minun onneni on myös vuosia työssäni yrittäjänä tekemä myyntityö. Muista sinäkin, että työhakemus on aina myös myyntiesite ja siksi on tärkeää että se on 13) myyvä ja toimintaan ohjaava. Huomasitko, miten minä en antanut rekrytoijalle vaihtoehtoja, vaan päätin hakemuksen sanoihin ”Millos mä tuun haastatteluun?” olettaen että he ilman muuta ottavat minut haastatteluun. Sitten viimeisimpänä annoin ohjeen soittaa minulle ”NYT”. Viestinnällinen keino on jättää vastaanottaja vaille vaihtoehtoa sanoa ”ei”. Siksi en suosittele käyttämään esimerkiksi ilmaisua ”voisinko tulla haastatteluun”, se kun antaa vastaanottajalle mahdollisuuden vastata myös kieltävästi. Vastaanottojalle voi myös antaa ohjeita ja tietoisesti jopa hoputtaa sanomalla ”Soita NYT”.

soitanyt

Huomaatko, miten suuri valta sanoilla on, kun niitä osaa käyttää?

Hemmetti soikoon, mikä määrä 14) karsintaa, piti tehdä. Oli uskallettava karsia paljon pois, ja uskoa että tarina tulee näiden valintojen kautta oikein ulos.

* * *

Huh. Varmaan vielä joku kulma jäi analysoimatta, joten jos sinä keksit videosta vielä jonkun merkittävän tekemäni ratkaisun, jaa se kommenteissa yhteisen hyödyn nimissä.

Sharing is caring, rakkaat blogiystäväni!

Näillä resurssein ja tällä aikataululla olen todella tyytyväinen lopputulokseen. Hienoa on, jos sinä löydät hakemuksestani jotain valintojani, joita olisit itse ratkaissut toisin. Se tarkoittaa, että olet saanut ideasta kiinni. Ja se tarkoittaa, että hyödynnä sinä juuri sitä omissa videoissasi! Ja minkä lahjan annatkaan minulle, jos sen lisäksi että kehut tätä hakemusta nyt vuolaasti ja jaat blogiani innokkaasti ( 😀 ), annat kommenttejasi myös siitä miten itse olisit ratkaisut tehnyt. Se kiinnostaa minua todella oppiakseni itsekin lisää. Jokaisen hakemuksen teko on oma oppimisprosessinsa.

Dumauksia en jaksa kuunnella, sillä olen tähän aikamoisen sydänveren vuodattanut ja aika alttiiksi itseni pistänyt, kun sinun kanssasi tämän kaiken jaan. Jos tämä on mielestäsi maailman paskin video, saat sen toki ilmaista, mutta minä en jaksa siitä provosoitua. Olen itse tästä jo tällaisenaan valtavan ylpeä.

Minulle tämä oli valtavan hauska itseni ylittämisen kokemus, joka nyt tietysti jatkuu vielä jännityksellä siitä mitä sinä tästä ajattelet. Mutta ympyrä sulkeutuu: kuten alussa, kohtana 1 totesin, tärkein kaiken näkökulmien, tarinan jne. määrittävä tekijä on se, kenelle ja mihin tarkoitukseen hakemusta tehdään. Näkijöitä ja mielipiteitä voi olla aina monta, mutta muista sinäkin, että se mikä kaikessa viestinnässä ratkaisee on kuinka tavoitteleemaasi kohderyhmää onnistut koskettamaan ja miten sitä liikuttamaan kohti toimintaa.

Tällä postauksella minä toivon voivani liikuttaa sinua kohti rohkeita viestinnällisiä kokeiluja mitä tahansa sisältöä oletkaan luomassa. Toivon, että saat näistä ajatuksistani ja tästä esimerkistä paljon hyötyä irti itsellesi.

No, mutta NYT: mitä mieltä sinä olet? Voiko tämän lähettää? 

/Äm, jota nyt kyllä jännittää…

 

EDIT 1.6.2016: Kiitos palautteestanne, muokkasin ajatustenne mukaan videota vielä vähän: tässä lopullinen versio

Millainen tarina tästä hetkestä syntyy?

12047714_10153391306374457_1457812865_n

Oi muistoja. Eilen lisäsin Instagramiini tuon kuvan. Se käveli minua päin aamulla. Tai oikeastaan minä kai kävelin sitä päin (ihan kirjaimellisesti). Kävelin mietteissäni ja meinasin törmätä erään kaupan näyteikkunaan. Ja siinä se sitten oli. Tämä osuva ajatus.

Kenties muistutus?

”Nämä hetket ovat tarinoita jonain päivänä.”

No sitten tänään. Tyhjensin vanhaa käsilaukkuani sinne jääneestä rojusta ja löysin laukun taskusta pinon vanhoja käyntikorttejani. Ja jotenkin sitten taas pysähdyin miettimään. Tuo entisen yritykseni Paraplyn slogan, ”pouring stories” (sataa tarinoita) se kai oli

12047639_10153391306249457_719734202_n

Tuo eilen kohtaamani miete, se, että nämä hetket, juuri tämä hetki, on jonain päivänä tarina, on jotenkin niin kaunis ajatus. Ajattele, että tämäkin hetki, jolla tätä kirjoitusta kenties luet, on tulevaisuudessa osa tarinaasi, jota kannat aina mukanasi, muistelet ja kerrot eteenpäin.

Millaisena tarinana kannat tätä päivää mukanasi tulevaisuudessa?

/Äm, mietteliäänä

Sä et tunne mua kokonaan jos et tapaa kasvotusten

Aah. Tänään olen vihdoinkin saanut tehdyksi pari rästiin jäänyttä asiaa: nukkua pitkään ja siivota. Päätä on särkenyt koko aamun ja jotenkin tämä raivokas siivousliikunta on nostanut taas aika vahvoja tunteita.

Olen ajatellut tätä bloggaamista tänään aika paljon. Jotenkin tuntuu kauhean tärkeältä korostaa yhtä asiaa juuri nyt: vaikka kirjoitan tällaista todella avointa blogia ja jaan paljon elämästäni, ette te tiedä minun kaikkia syvimpiä ajatuksiani. Varsinkin suhteessa sellaisiin ihmisiin, jotka ovat tunteneet minut ennen MaiLifea, tämä tuntuu tärkeältä nostaa esiin. Huomaan, että aika usein minusta tehdään vähän liian pitkälle meneviä päätelmiä tämän blogin perusteella. Ehkä jotkut vanhat tuttuni eivät ole enää yhteydessä minuun, koska ajattelevat tietävänsä kaiken mitä elämässäni tapahtuu. Ehkä kertovat muille totuuksina niitä tulkintoja, joita kirjoitusteni perusteella ovat tehneet.

Nämä kaikki ajatukseni ovat totuuksia, todellista elämääni, mutta vain kurkistuksia siihen tietystä näkökulmasta. Asioissa, joista kirjoitan on aina monta muutakin puolta, mutta valitsen jakaa niistä yhden. Minut voi tuntea täysin vain jos keskustelee kanssani kasvotusten. En tiedä saatko yhtään kiinni siitä mitä tarkoitan, mutta tuntuu vaan tärkeältä jakaa tämä ajatus kanssasi juuri tänään.

Kirjoitin aikaisemmin ajatuksiani siitä kuinka ystävät jättävät usein hädän hetkellä, mutta samalla kurkistelevat blogista turvallisesti kuulumisiani. Olen jotenkin surullinen tästä ilmiöstä.

20140420-135326.jpg