Minä olen ollut yksin. Jo vuosia olen kurvaillut maailman äärilaitoja irtaalla, viettänyt lukemattomia tunteja vain omia ajatuksiani kuunnellen, vailla turvallista seuraa. Vaikka välistä kaksin, silti koko ajan yksin. Se on yksinäisyyden kurjin muoto. Yksin kun kaksin.
Ja nyt ypöyksin, irtaalla.
Minun onneni on meri. Sen ääreen ovat saapuneet joutsenet. Kymmenet ja taas kymmenet joutsenet. Aamuisin pesevät rantavedessä itsensä päivään ja illalla lipuvat kohti auringon unta. Meren rantaan olen kulkenut minä. Sen ääreen hakeutunut turvaan kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja ystäviäni tervehtimään.
Jos ei olisi merta, ei olisi minuakaan. Sen turvassa kaikki saa paikkansa. Iso asettuu uomiinsa, pieni paikoilleen. Paikoillani olen minäkin, pieni. Jos ei olisi joutsenia, en tulisi minäkään tähän.
Jos ei olisi merta, olisiko joutsenta? Jos ei olisi minua, olisiko joutsenta?
Onko joutsen koskaan yksin? Vailla seuraa? Ilman toisen turvaa?
Joutsen. Se on saapunut taas rannalle, ja sitä minä olen seurannut. Lukemattomia tunteja tuijottanut joutsenta.
Ei. Ei joutsenesta puhuta yksikössä. Se on aina kaksin. Ei koskaan yksin. Oletko huomannut?
Joutsenet.
Joutsenia! Niitä minä olen seurannut. Lukemattomia tunteja olen tuijotanut niitä rannalla hiljaa ja hartaasti. Hengittämättä. Ihaillut ja ihmetellyt. Joutsenista minä olen ottanut lukemattomia valokuvia puhelimeni kuvarullalle. Vaivihkaa napannut hetken muistiin ohi kulkiessani ja kotiin tullessani suurentanut ruutua sormin, palannut joutsenten pikseliseen pintaan.
Pikselinen on minun pintani. Epäselvä ja ja tarkkuus miten sattuu. Suurennettu ruutu. Olen vähän väsynyt. Yksinäisyyteen. Hiljaisuuteen. Tärkeinta maailmassa on uskaltaa viettää välin kivuliaitakin tunteja vain minä seuranaan. Mutta varjo seuraa kulkijaa ja liian paljon on… liian paljon.
On aivan liian paljon aikaan tunnustella. Penkoa omia ajatuksiaan ja saada ne vielä enemmän solmuun. Toiminta on suoraviivaista. Ei liikaa aikaa turhalle. Hiljaisuus on joskus tappavaa. Kun on liian hiljaista ja liian paljon hiljaisuutta on liikaa aikaa kuunnella.
Onko joutsenilla liikaa hiljaisuutta? Mitä ne kuuntelevat silloin?
Minä voisin kuunnella joutsenia iäisyyden. Kun ne nokkivat itseään aamupesunpuhtaaksi. Kun ne maiskuttavat mutaisen kevätmeren antimia.
Onko joutsen yksin kun kaksin? Eikö se uskalla olla yksin. Vai onko sen tarinaan kirjoitettu ikiajoiksi ainainen yhteys? Niin kuin meilläkin pitäisi olla. Ihmisillä. Mutta me olemme niin usein yksin. Miksi?
Ei. Joutsen on aina kaksin.
Joutsen ei ole koskaan yksin.
Voi sinä! Voi te! Ihanat ihmiset, jotka olette olleet minuun yhteydessä eilisillan ja tämän päivän aikana. Moni paikka trampoliinilla on jo täyttynyt, mutta vielä on tilaa. Tule sinä? Toivoisin erityisesti, että myös eri ikäiset miehet uskaltautuisivat mukaan; monta upeaa leidiä on jo tulossa. Minä toivon mukaani monipuolista porukkaa, eikä iällä, sukupuolella, kansallisuudella tai edes hyppytaidoilla ole mitään väliä.
Arvaa mitä. Vaikka eilen sanoin, etten ole nähnyt joutsenia pitkään aikaan tajusin tänään, että olenhan minä nähnyt lintuja viime aikoina. Itseasiassa ihan valtavasti.
Joutsenia! Niitä on täällä Rakkauden Saaren rannalla valtavat määrät. Löysin tämän pari viikkoa sitten pöytäläätikkoon kirjoittamani tekstinkin äsken. En minä taida koskaan olla ilman lintuja. Enkä yksin.
Kaunista viikonloppua, ystäväni!
/Äm
MaiLife 