Unelma

Minulla on unelma: Kirjoitettuani MaiLife-blogiani nyt viisi vuotta ja ennen sitä pari vuotta Hidasta elämää -sivustolle, toivoisin, että nämä tarinat tavoittaisivat ihmiset vieläkin laajemmin. Ehkä, seurattuasi tätä tarinaa ymmärrät miksi näin ja mistä tässä kaikessa on kyse.

Se oli sellainen viaton ja utelias kokeilu alkaa rehellisesti ja avoimesti kertoa omaa tarinaa vaiheessa, jossa jätin entisen ja hyppäsin tuntemattomaan tyhjän päälle. Matkasta alkoi syntyä tarina, joka kertoo ihmiselämän peruskysymyksistä, menestyksistä ja menetyksistä, hurjimmista seikkailuista, joihin kuka tahansa voi päästä mukaan, kun vain lähtee!

Nämä seitsemän vuotta ovat muuttaneet tämän yhden ihmisen elämän (ja monta kertaa…), mutta kuulemani mukaan myös monen muun. Itselleni on vähitellen alkanut kolahtaa tajuntaan se, miten upeita ja ensisijaisesti (näin toivon) muille ajatuksia tuovia kertomuksia olen osannut kiteyttää – tästä on pirskattivie tullut elämäntehtäväni, ja olen kehittynyt niin ihmisenä kuin kirjailijana valtavasti! Ja nyt uskallan sen jo sanoa ääneen, vaikka edelleenkin joka toinen kerta tekstejäni julkaistessa pelottaa ja joka toinen kerta hävettää; ja ovatpa jotkut uskoani kovasti koettaneet horjuttaa. Mutta näinkin saa tehdä, ehkä jopa pitää!

Haaste tällaisessa kirjoittamisessa on se, että vaikka lukijoita riittää paljon, moni ei teksteistäni somessa julkisesti tykkää, sillä ne saattavat kolahtaa niin kovaa, että lukukokemus halutaan pitää henkilökohtaisena. Ja niin se saa ollakin! Saan valtavan määrän henkilökohtaista palautetta, ja se yllättää aina; näinkö moni tarinaani seuraa!? KIITOS SIITÄ! En teekään tätä tykkäyksien takia, mutta saamani palaute huomioiden ja ne monet sadat tunnit sekä eletty elämä, jonka tähän tekemiseen olen laittanut, tarkoittavat, että nyt on aika viedä tätä hommaa uudelle tasolle.

KUN tykkäät, niin tykkää rohkeasti! Ja tykkää blogini Facebook-sivusta, suosittele sitä kenties ystävillesi.

Ja sitten se toinen unelma: Nyt on aika kirjata tämä matka ja MaiLifen tarinat sekä niiden takana olevat kertomukset kirjan kansiin. Otan vastaan yhteydenottoja kustantajilta, erityisen suuri tarve käsikirjoitusvaiheessa olisi kustannustoimittajalle! Että tykkää tästä erityisesti KUN haluat kuulla koko tarinan kirjana 😀

(Niin ja se kolmas unelma; että saisin laulaa enemmän! Tämä video siksi, että tämä on tasan kaksi vuotta sitten ystävieni häissä esitetty, ja vaikka vähän rosoinen ääneltään, just nyt ja tähän kohtaan, enemmän kuin täydellinen.)
Mainokset

Turskaa ja tunteita – uusi videoblogini nyt Hidasta elämää -sivustolla!

No nyt olen ylpeä! Ensimmäinen videoreportaasini Norjasta on nyt julkaistu Hidasta elämää -sivustolla. Linkkaan sen sinulle tänne heti, niin voit lounastaukosi kunniaksi käydä sen katsomassa.

Nainen, luonto ja seikkailu. Miten ihmisen sielunmaisema muuttuu kun vuodenajat vaihtuvat pienessä Støn kalastajakylässä Pohjois-Norjassa? Tämä on Turskaa ja tunteita! 

 

Söin, rukoilin ja rakastin Härmän tyyliin – ja nyt maijailmoniemi.fi on valmis!

Huomenta rakkaat blogiystäväni! Sallittehan, että olen hieman nostalginen tänään?

Maaliskuussa 2012 aloitin elämäni ensimmäisen blogin Hidasta Elämää -sivustolla. Sen nimeksi tuli Sarastus, sillä aurinko oli elämässäni laskenut ensimmäistä kertaa ja nyt oltiin uuden sarastuksen äärellä. Ensimmäinen blogini oli nimeltään Kaurismäkeläinen Eat, Pray, Love – tarinani kun muistutti sitä Julia Robertsin Hollywood -elokuvaa, mutta sen sijaan oli kovin suomalaispateettinen. Ei lähdetty Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan elämäntarkoitusta tutkimaan, vaan minun versiossani itseä etsittiin kotitorpassa härmässä ja ne kolme ”iitä”, joihin päähenkilö lähti matkalle olivat ilo, innostus ja intohimo. Myöhemmin toki löysin itseni Ruotsista ja kyllähän siinä yksi ”Felipekin” tarinassa lopulta vilahti, mutta niinhän ne elokuvat menevät; aina tulee se yksi ennalta-arvaamaton käänne. Tai, no, minun keississäni pari…

Kaksi ja puoli vuotta ja jos jonkinlaista seikkailua siihen väliin mahtui ennen kuin tiesin ja uskalsin sanoa ääneen missä iloni,  innostukseni ja intohimoni on. Nyt se on koottu näille sivuille: maijailmoniemi.fi on nyt avattu. Se on työhakemukseni sinulle. Etsin siis toimittajan ja sisällöntuottajan töitä elokuusta lähtien. Kiitos, rakas Mirkku, kiitos veljeni Mikko ja VP! Ja kiitos TE rakkaat blogiystäväni, yleisöni, te, joiden äänen olen saanut päästää kuuluviin näillä sivuilla! Teitä vartenhan tätä hommaa teen.

Tässä se on: http://www.maijailmoniemi.fi

* * *

Ja tässä on se ensimmäinen Sarastus-blogini. Ilman tätä kirjoitusta en olisi tässä. Oikeasti. Ihan oikeasti!

 

 

Kaurismäkeläinen Eat, Pray, Love

Jos tämä olisi elokuva, se alkaisi näin: Päähenkilö, siis minä, makaa polvillaan maassa, otsa kiinni lattiassa, tärisee. On pimeää, tammikuun ilta. Itkunsekainen huuto. Sellainen, jossa sekoittuvat yhtä aikaa kaikki mahdolliset tunteet ja samanaikaisesti ei mitään.

Seuraava kohtaus, kylpyhuone: Tuijotan itseäni suoraan verenpunaisiin, itkuisiin silmiini peilistä, johon on roiskunut hammastahnaa. Elokuvan käsikirjoittaja on riisunut minut alasti alleviivatakseen sisäistä tilaani; olen ilkosillani itseni edessä, riisuttuna harteilleni asetetuista kantamuksista ja kasvoilleni maalaamistani maskeista. Olen turta, en enää edes osaa pelätä. Kuiskaan vain ääneen: ”Anna minulle merkki, en löydä ratkaisua.”

Myönnetään. Tämä on se oksettavan klisheinen ”ja sitten yhtenä aamuna sitten vaan heräsin eikä mikään ollut kuin ennen” -tarina. Sellainen kaurismäkeläinen Eat, pray, love: Hollywoodin elokuvaversio miinus päähenkilön matkat Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Ja miinus se tulisenkiihkeä rakkaus, huh, Javier Bardemin Felipeen. Tässä versiossa itseä etsitään kotitorpassa härmässä ja ne kolme ”iitä”, joihin päähenkilö lähtee matkalle ovat ilo, innostus ja intohimo. Ja koska pääosaan ei saatu ketään Bardemin kaltaista, rakkaus tässä elokuvassa on löydettävä itsestä.

Olen kai ajautunut niin kauas aidosta, todellisesta itsestäni, että minunkin piti sortua tähän tarinaan, jolle – jos se valkokankaalle käännettäisiin – elokuvateatterista jo puolessa välissä näytöstä näyttävästi poistuneet kriitikot antaisivat sanomalehdessä kaksi tähteä ja syyttäisivät tarinaa yllätyksettömästä juonesta, ennalta-arvattavasta tarinan kehittelystä ja ”näitä on nähty tukku jo aiemmin”.

Ja nyt jo arvaat, hemmetti! Aivan kuten Julia Robertsin hahmo, minäkin kuulen kylpyhuoneessani äänen, joka käskee minut nukkumaan.

Mutta tämä ei ole elokuva, vaan blogi, kertomus muutoksesta tosielämässä. On kai sitten vain niin, että joskus ihmisen täytyy herätä yhtenä aamuna yllättäen, havahtua ja pysähtyä totuuden äärelle. Aloitan tämän blogin uskoen, että tuo alkukohtaus on tuttu meistä monelle omassa elämässä. Kirjoitan kertoakseni ihmeistä, joita tapahtuu kun uskaltaa päästää irti; luopua asioista, jotka eivät tee onnelliseksi, hypätä tuntemattomaan ja aloittaa alusta. Pistän itseni likoon ja jaan kanssasi rehellisen tarinani siitä kuinka löydän elämääni uuden merkityksen, ilon ja innostuksen (tämä siis sillä optimistisella uskolla, että näin väistämättä käy). Ehkä opimme jotain yhdessä?

Jos kriitikot parjaavat, että tämä stoori on nähty kyllästymiseen asti, miksi näitä sitten vielä kirjoitetaan koko ajan kiihtyvässä määrin? Miksi me saamme lukea naistenlehtien juttuja it-bisneksen luomuviljelyyn vaihtaneesta, uupuneesta ex-uratykistä tai kolmenkympin kriisin kourissa guruaan kaukomaille seuranneesta tytöstä tai mammoista, jotka downshiftaavat niin että takamus rutkuu? Täytyykö muutoksen olla aina näin totaalinen? Vaiko onko nyt vain muotia tehdä täyskäännös? Ja onko niin, että löytääkseen itsensä on aina käytävä pohjan kautta?

Haluan selvittää, miksi ja miten ihmiset muuttuvat sekä mihin kaikkeen vaikuttaa se, että ihminen kokee olevansa oikeassa paikassa, onnellinen. Tähän tarvitsen myös sinua: Toivon, että olet rohkeasti minuun yhteydessä, kommentoit ja kerrot myös oman tarinasi!

Elokuvan kolmas kohtaus: Päähenkilö, siis minä, herää aamulla retkottavaan, puolitangossa olevaan auringon sarastukseen, parhaimpaan mahdolliseen, jonka tammikuu voi antaa. Tästä alkaa matka, tästä alkaa sarastus!

maijanyrkki

/Ämmä, syöden, rukoillen ja rakastaen iloisena, innostuneena ja intohimoisena!

Minä olen tässä!

Voisko joku teistä läpsäistä mua turpaan siksi, että olen koskaan ikinä kehdannut kyseenalaistaa sitä että tässä elämässä ei olisi jotain johdatusta! Olen niin monesti aikaisemminkin kertonut näistä hörhöjohdatuskokemuksistani, etten häpeile tänäänkään kertoa mitä tapahtui juuri äsken.

Tämän johdatuksen seurauksena syntyi tämä kirjoitukseni, joka on valehtelematta viisainta mitä voin ja osaan koskaan kirjoittaa. Siksi suosittelen lukemaan tämän, vaikka et ikinä lukisi blogiani tai vihaisit minua sielusi syövereihin. Mikään tässä tapahtumakulkujen kuvauksessa ei ole keksittyä, vaan kaikki tapahtui juuri näin.

* * *

Lähdin äsken päämäärättömälle kävelylle yksin. Poikkeuksellisesti jopa ilman koiraa, sillä se ei ole nyt viikkoon luonani. Tuntui, että on pakko mennä ulos, kävely saa aina pääni ja ajatukseni selkiytymään. Kävelin Töölönrantaan kun tuli vahva tunne lähteä kulkemaan kohti vanhoja kotikulmiani taka-Töölöön, sinne missä vielä kaksi vuotta sitten asuin. Tuli itku, sehän ei nyt varmaan ole sinullekaan enää mikään yllätys. Sibeliuspuiston kohdalla vanhat muistot vaan heräsivät ohittaessa vanhan kotini, jota rakastin. Siellä oli ihana olla. Sinne minulla on nyt ikävä.

Kävelin rantaan kuunnellen musiikkia. Tämä kappale alkoi soida Spotify-listaltani

 

Katsoin tuttua maisemaa ja jokin pakotti minut istumaan alas puiston penkille. Havahduin. Tällä tasan tarkalleen samalla penkillä istuin kaksi vuotta sitten samoissa fiiliksissä kuin nyt, epävarmana ja epätietoisena tulevaisuudesta. ”Minähän kirjoitin siitä blogin”, muistin. Taas tuo sama pakottava tarve. Kaivoin Sarastus-blogin esiin kännykälläni. Hätkähdin, taas: se on kirjoitettu tasan kaksi vuotta sitten. Päivälleen, sillä muistan pohtineeni sen julkaisua kaksi päivää, kunnes 17.6.2012 rohkaistuin jakamaan tekstini.

Se maisema on tämä

sibeliusranta

ja kirjoitus tämä:

* * *

Tämä päivä kiittää

Vuoristorata. Ylös, alas. Ylös. Alas. Ylösalasylösalas.

Huh.

Olen väsynyt. Olen väsynyt ja hermostunut. Väsynyt, hermostunut ja malttamaton. Puoli vuotta on kulunut. Piti hidastaa, rauhoittua, selkiyttää elämää. Piti.

Olen ajatellut pääni puhki, tutkinut maailmaa hengästymiseen asti. Olen vaahdonnut töiden ristipaineessa, luovinut vaatimusten ja vapauden meressä. Moneen viikkoon minulla ei ole ollut yhden ainutta vapaapäivää, sillä uuden elämän himo silmissäni kiiluen olen täyttänyt kalenterini töillä ja opiskeluilla. Olen tutkinut, kokenut ja hakenut.

Ylös, alas.

Paljon tapahtumia. Silti tuntuu, ettei mitään tapahdu. Ja kuitenkin tapahtuu, ja mitä tapahtuu on, että minä muutun, mutta maailma ympärilläni ei muutu tahdissani. Ja minä olen siitä aivan irrallani, kuin juureni olisi kiskottu irti. En pysty kiinnittymään mihinkään! En vieläkään, vaikka puoli vuotta on mennyt. Vaikka piti uudistua ja löytää, hidastaa.

Tapasin vanhaa, rakasta ystäväporukkaani, jota en ollut nähnyt kuukausiin. Vaikka minulla oli hauskaa kuten aina, kaikki ei ollut ennallaan. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, etääntyneeksi ajoista ja asioista, joita ystäväni minulle merkitsivät. Katsoin kaikkea uusin silmin. Säikähdin. Huomasin kuinka pitkän matkan olen kulkenut ja kasvanut sitten viime tapaamisemme.

En minä halua muuttua! Haluan takaisin entiseen, turvalliseen maailmaani!

Olen kärsimätön. Jalkani naputtaa lattiaan ja katse harhailee siellä täällä. Ajatus harhailee siellä täällä.

Minä harhailen siellä täällä!

Elämä pyörii ympyrää, toistaa itseään. Kohta kaikki taas pysähtyy. Kesä tarkoittaa minulle taas uutta sokeaa pistettä sitten tammikuun irtipäästämiskokemukseni: ei ole yhden ainutta suunnitelmaa koko kesälomaksi, ei tietoa töistä sen jälkeen.

Mitä minun pitäisi ajatella? Vai pitäisikö ajatella mitään? Ahdistaa. Miksi? Miksi viime viikolla ei tuntunut tältä?

Löysin itseni taas peilin edestä, tuijottamassa tiukasti omiin silmiini. Niin. Taas totesin tarvitsevani merkin. Tuijotin ja tuijotin – ja tuijotin. En kuullut mitään. Odotin ja odotin. Lopulta en enää jaksanut. Menin ulos ja istahdin puiston penkille.

Istuin ajatuksissani, kunnes huomasin tuijottavani maailman kauneinta merimaisemaa, kuuntelevani kuinka aurinko laski hiljaa horisonttiin. Juuri sillä hetkellä kaikki oli hyvin. Ymmärsin, että on aika levätä; nukkua kesä koivun varjossa, kastella varpaat veteen, kuunneltava lasten riemukasta naurua, heittäytyä hetkeen. Ottaa kesä vastaan!

* * *

Alle olin kirjoittanut tämän runoni:

On aika luopumisen, aika muutoksen. On päästettävä irti, lähdettävä. On jatkettava matkaa, mentävä.

Eteenpäin!

Heittäydyn tuulen vietäväksi, annan sydämeni näyttää tien. En tiedä mihin se vie, mutta elämä kantaa. Antaa siivet. Ja minähän lennän! Uusiin seikkailuihin.

Mihin?

Kevät on tehnyt minusta sen, elämänhaluisen naisen, joka näkee horisontissa sarastuksen. Vaikka harhailen, olen onnellinen.

Se riittää. Tämä päivä kiittää.

-M.I.-

* * *

NYT TULEE SE VIISAUS: Jo vajaa kaksi kuukautta myöhemmin tästä hetkestä ja tuosta blogikirjoituksestani asuin Ruotsissa tuoreessa parisuhteessa, jonka tuolla kirjoitushetkellä uskoin kuihtuvan etäsuhteen mahdottomuuteen (ja josta en sinulle vielä tuolloin ollut kertonut, ehkä tämä tieto nyt avaa tuonhetkistä epävarmuuttani vieläkin paremmin.).

Tyypit, KAIKKI on mahdollista vaikka nyt tuntuisi kuinka epävarmalta. On vain heittäydyttävä tuulen vietäväksi ja annettava sydämen näyttää tie. On uskottava! Niin minä tein. Tuo hetki oli minulle kuin eräänlainen synninpäästö. Sen jälkeen päästin itseni vapaaksi. Ja sain heti kaiken mitä juuri sillä hetkellä tarvitsin. Ja paljon enemmän!

puistonpenkki2

Ja vaikka tuo suhde sittemmin kuihtui mihin ikinä se nyt sitten kuihtuikaan, niin yksi on varmaa: I WILL BE HERE! Minä olen tässä! Tässä minä nökötän tasan kaksi vuotta myöhemmin tasan samalla penkillä katsomassa tasan samaa maisemaa tasan samassa tilanteessa. Minä! Muuttuneena, kokeneena, kasvaneena, mutta minuna. Parempana, uudempana versiona itsestäni. Ja minä tulen aina olemaan tässä.

Nyt teen saman kuin kaksi vuotta sitten: päästän itseni vapaaksi. Kahden vuoden päästä istun tällä tai jollain toisella penkillä ja luen tämän kirjoituksen. Ja minä olen edelleen siinä. Vaikka elämä olisi tuonut eteen mitä tahansa.

/Maija, et varmaan ihmettele, itkien taas

Hidasta elämää – juoksujalalla

Minun elämäni ei ole ollut viime päivinä kovin hidasta, vaan aikamoista ryntäilyä paikasta ja asiasta toiseen. Mutta vaikka juoksujalalla mennään, onneksi sain juuri nauttia hitaasta elämästä Hidasta Elämää -kirjoittajajoukon kanssa. Syömme Suvituuli Siikasaaren tekemää käsittämättömän hyvää raakaruokaa ja kuuntelemme Sanna Wikströmin tuoreita ajatuksia tiedostavasta kirjoittamisesta.
.

20140412-183756.jpg

20140412-183825.jpg

20140412-191224.jpg

20140412-191738.jpg
;

20140412-205000.jpg
Ja sitten seuraavaan paikkaan, lauantaiskumpalle ystäväni Hannan kanssa.>

Suomalainen mies puhuu rakkaudesta!

Se on kuulkaa nyt todistettu! Mieskin osaa puhua rakkaudesta! Ja niin kauniisti, etten aiemmin ole sellaista kuullutkaan.

aarojuha

Tämän maanantaiaamuni ehdoton kohokohta oli saada aika hurja ja poikkeuksellinen kunnia: puhuin rakkaudesta kahde supisuomalaisen miehen, Aaro Löfin ja Juha Häkkisen, kanssa! Juhahan sinulle on jo tuttu muun muassa tästä vierasvlogista, mutta jos et ole vielä tutustunut Aaroon, niin teepä se samantien. Mikä valloittava ihminen! Olen mykistynyt hänen läsnäolostaan ja kaiken vastustuksen poistavasta tavasta kohdata ihmiset. Meitä Aaron kanssa yhdistää bloggaaminen Hidasta elämää -sivustolla.

Keskustelumme rakkaudesta oli niin upea, että yhden jos toisen meistä silmäkulma kostui. Minä liikutuin valtavasti siitä kauneudesta ja hartaudesta, joka keskustelumme sävytti – siitä, millä tavalla mies voi ja osaa puhua rakkaudesta ja rakastamisesta. Nehän ovat kaksi eri asiaa, tämän keskustelun jälkeen ymmärrän sen.

No. Mistä nyt on kyse? Sitä en ihan vielä voi paljastaa, mutta malta hetki, niin kuulet lisää! Ehkäpä jo aika pian…

aarojuha2

/Maija, rakkaudesta sekaisin

NOT-videoblogi: Kirjoittamisesta

Iso lehti elämässäni kääntyi reilu pari vuotta sitten kun luovuin yrityksestäni. Siitähän olen kertonut. Nyt kuljettuani tätä matkaa tuon tapahtuman jälkeen, tärkein asia, joka on muuttunut, on ehdottomasti se, miten luovuuteni on vapautunut. Että kun olen päästänyt irti sellaisista isoista taakoista elämässäni, luovuus on puhjennut ihan uuteen kukkaan. Tämä kirjoittaminen on hyvä esimerkki. Minä rakastan kirjoittaa. Ja olen tajunnut olevani aika hyvä siinä.

Kirjoittaminen on mielestäni hyvin tärkeä ”menetelmä” ajatusten, kokemusten ja tunteiden käsittelemiseen. Sitähän minäkin teen jatkuvasti. Enkä tarkoita nyt mitään hienoja proosatekstejä, vaan ihan vaikka tajunnan virtaa, joka purkautuu paperille. Tässä uusimmassa Naisena olemisen taito -videoblogissani juttelen kirjoittamisesta. Katso se ja innostu kokeilemaan mitä kirjoittaminen voisi sinulle tarkoittaa!

 

Arkistojen aarteita: Vahvasti heikko

Hassua. Satuin käymään muissa merkeissä tutkimassa Hidasta elämää -sivustoa, kun tulin ajatelleeksi vanhaa Sarastus-blogiani. Mieleeni tuli ajatus: olenko kirjoittanut jotain blogiini tällä samalla päivämäärällä? Usko, kun sanon, etten todellakaan muistanut tätä – tasan kaksi vuotta sitten olin kirjoittanut blogin otsikolla ”Vahavasti heikko”. Tuli kieltämättä vähän outo olo. Samat teemat näyttävät pyörivän mielessäni edelleenkin. Paljon vaan on välissä ehtinyt tapahtua. Heikkoiudesta, roolien taakse piiloutumisesta ja pinnan kiillottamisesta puhuimme viimeksi eilen Mili Kaikkosen kanssa Elävä Henkisyys -kurssilla.

Näin kirjoitin maaliskuun 20. päivänä vuonna 2012:

* * *

Vahvasti heikko

”Jos olisin sinä, en alkaisi kirjoittaa tuota; sinähän julistat kaikille olevasi heikko!”, kommentoi eräs henkilö työympyröistäni kertoessani hänelle aloittavani omaa eksymistarinaani kuvaavan blogin. Hän sanoi pelkäävänsä puolestani kuinka julkinen avautuminen vaikuttaisi bisneksiini – olinhan juuri perustanut uuden toiminimiyrityksen, jolla töitäni nyt jatkossa teen.

Häkellyin, ja vastasin hänelle ripeästi: ”No, eikö olekin hienoa, ettet ole, eikä sinun tarvitse huolehtia ratkaisustani, vaan voit keskittyä omiisi.” Keskustelu siirtyi nopeasti toiseen aiheeseen.

Tuo kommentti jäi vaivaamaan mieltäni. Ei siksi, että se olisi saanut minut perääntymään kirjoittamisaikeessani, vaan, koska ahdistuin ajatuksesta suunnattomasti: Juuri kun olin rohkeasti ja intoa puhkuen tehnyt päätöksen kirjoittamisesta, minut muserrettiin. Enkö saisi olla heikko muiden silmissä?

Kommentaattorini uskoi maineeni menevän tunnustaessani olevani väsynyt ja eksynyt. Onko todella niin, että aitous ja rehellisyys ovat menestymisen este? Täytyykö meidän esittää jotain roolia ollaksemme uskottavia ja tullaksemme hyväksytyiksi?

Ja kumpi oikeastaan on vahvempi, se joka sellaista ulkoisesti esittää, vai se, jolla on munaa sanoa ääneen olevansa heikko?

Sori äiti ja isä, että jo toisessa blogissani tulen tähän psykologien rakastamaan koko maailman pahuuden selittävään vanhempi-lapsi-suhteeseen: Huomaan, että olen jo pienestä pitäen tottunut vetämään niskaani joka aamu vahvan vastuunkantajan suojakuoren. Olen sisarusparveni vanhin, oppinut kantamaan vastuuta. Olen ollut se, joka selviää kaikesta itsenäisesti ja jota ei ole tarvinnut opastaa oikeaan suuntaan – ”Kaikkihan sen tietävät, että Maija kyllä pärjää ja selvittää tilanteen kuin tilanteen”. Suojakuoressani olen kokenut tulleeni hyväksytyksi. Mitä heikompi olen sisälläni ollut, sitä tiukempaan kuoren olen päälleni kiinnittänyt.

Kunnes sitten tuli se yksi aamu, jolloin sisimpäni oli kai lihonnut niin valtavaksi, ettei kuori enää mahtunut päälleni.  En enää jaksanut esittää, vaan annoin itselleni luvan tunnustaa heikkouteni. Enää en suostunut ottamaan vastuulleni koko maailman ongelmia. Tämä on minulle suuri läpimurto; olen niin onnellinen, että voisin ratketa liitoksistani! Ja jos en tällä tavoin kelpaa, sitten on kai parempi olla ilman ulkopuolista hyväksyntää. Vahvasta vastuunkantajasta on tullut vahvasti heikko.

Ps. Suojakuoret: Mielenkiintoinen aihe! Sellaisia voivat olla myös ulkonäkö, varallisuus, ylimielisyys tai vaikka ylitsevuotava aktiivisuus. Millainen suojakuori sinulla on? Vai kuinka olet onnistunut olemaan rehellisesti oma itsesi?

* * *

Minä pienenä

/Maija, joka on tänään ihan hirveän heikko

Häpeätkö?

Näin minulta on kysytty muutamaan otteeseen viime aikoina. Että häpeänkö elämääni viimeisten vuosien aikana, hävettävätkö tekemäni valinnat ja epäonnistumiset minua? Häpeänkö sitä että minä, ennen niin itsenäinen nainen, jätin kaiken, muutin miehen perässä Ruotsiin ja tulin ”maitojunalla” takaisin. Tällä videolla vastaan tähän kysymykseen. Ja kerron sen, mikä viimeisinä kuukausina on vetänyt minut nöyrimmäksi. Häpeilemättä.

Riisiproteiinijuoma kovan treenin palautukseksi

Voi mitä kaikkia ihania juttuja me saatiinkaan taannoisessa Hidasta elämää -tiimin tapaamisessa!

20140219-183000.jpg
Oli Reilun kaupan puuvillaista kassia, kaunista musiikkia, vatsan hyvinvointiopasta, Carolus mixtura -yrittivalmistetta, viherkapseleita, Kati Somerjoen suunnittelemat ihanat Hidasta Elämää -kortit…

Ja Plantforce riisiproteiinijauhetta, jonka korkkasin tänään kovan juoksulenkin ja kotona tekemäni lihaskuntotreenin päätteeksi.

20140219-183541.jpg

20140219-183550.jpg
Sekoitin suklaan makuisen jauheen veteen shakerissa. Ensimaku oli vähän karvas (niinhän nämä kasvipohjaiset vegaaniset tuotteet yleensä tuppaavat olemaan) ja jauheinen, mutta uskon, että siihen tottuu. Vetelenhän minä nykyään ihan raakana veteen sekoitettuna vehnänorasjuomani joka ainoa aamu! Alun irvistelyn jälkeen loppujuoma menikin jo helpommin alas. Ensi kerralla voisin kokeilla sekoittaa tämän smoothieen tai sitten lisätä vaikka tipan steviaa makeutykseksi. Suosittelen kokeilemaan tätä terveellistä ja lisäaineetonta proteiinivalmistetta!

/Maija, jolla on niiiiiiin hyvä olo kunnon lenkin ja palautusjuoman jälkeen