Arkistojen aarre: ”Me kaikki ollaan ihan pihalla!”

Pelko. Epävarmuus. Menettäminen. Jatkuvaa ongelmanratkaisua. Supervoimat? Luottamus. Kesätävyys. Vahvin usko itseen. Tunteiden vuoristorata. Turvattomuus. Pihalla. Dingdong.

Sekin on ihan ok. Vahvin usko. Uudet reitit. Ihmiset. Kaikki kulkee oikein. Luottamus. Usko. Minä olen tässä.

* * *

Nämä sanat olen saanut tänään paperille. En mitään muuta. On vaikeaa blogata. Epävarmuus, elämän ydin on taas kiinni pinnassa, ja silloin nousee eteen muureja. Siksi kaivauduin blogissani puolen vuoden taakse, ja löysin tärkeän ajatuksen.

Mitä enemmän on pihalla, sitä vähemmän käpertyy itsensä erinomaisuuteen. Mitä vähemmän on varma, sitä enemmän kuulee toisia ihmisiä. Mitä vähemmän voi kontrolloida, sitä enemmän saa mahdollisuuksia. Mitä enemmän varmistelee, sitä vähemmän kykenee heittäytymään.

Mitä enemmän on pihalla, sitä enemmän keskittyy etsimään oikeita ovia sisään. Mitä enemmän on pihalla, sitä rehellisempi saa olla.

IMG_5041

Taisteletko sinä juuri nyt epävarmuuden kanssa? Ei tietoa tulevasta tai vaikea päättää uskaltaako ottaa jonkin askeleen? Pelottaa, on turvaton olo? Ehkä sinun kannattaa lukea tämä blogini viime syksyltä. Itse sain taas oman perspektiivini takaisin.

Me kaikki ollaan ihan pihalla!

Uskoa viikkoosi, ystäväni!

/Äm

Mainokset

Mitä vähemmän, sitä enemmän

Helmikuun viimeinen. Karkauspäivä. Sain äidiltäni tekstiviestin

kohde

 

Jostain syystä minulle ei kuitenkaan tullut mieleen tänään kosia jotain kohdetta hametta saadakseni, vaan muistin tämän, viime syksynä sinulle tekemäni kuva.

IMG_5041

En oikein tiedä mistä tuo mieleen putkahti, mutta joka päivä niin merkityksellinen ja tärkeä ajatus. Ehkä sinullekin tänään?

Ja jos olet sinkkusnainen, muista, tänään on karkauspäivä, ja voit kosia jotain kohdetta. Tai sitten mennä kauppaan ostamaan mekkosi itse. Your choise 😀

/Ämmä

 

Mitä tekisit jos ei olisi oikeita kysymyksiä, ei vääriä vastauksia?

”Trööt. Väärä vastaus.

Näitä minä olen pelännyt. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun siksi, että en itse uskalla. En uskalla siksi, että olen saanu koko Tinder-touhuun minut usuttaneelta ystävältä kirjan ”Tinder Nightmares”, jossa kuvataan ihmiskunnan historian järkyttävimmät keskustelunavaukset Tinderissä. Ja jos minä aloittaisin keskustelun, saattaisin juuri tehdä jonkin tuollaisen tuhoontuomitun feministishenkisen avauksen. Jonka olen juuri tehnyt…

Ei. Minä en aloita keskustelua. Sen sijaan googlaan nyt netissä tunteja onko olemassa jotain ohjelmaa, jolla voi kuvasta tunnistaa ihmisen kasvojen perusteella hänen nimensä. Kun en löydä vastausta, käytän lisää tunteja ihmisen etsimiseen Facebookista hänen hyvin perinteisen suomalaisen etunimensä perusteella.

Minä haluan tietää kuka hän on.

Mutta ei. Minä en aloita keskustelua ja kysy mieheltä suoraan. Mikä sinun nimesi on ja kuka sinä olet?

Ei. En.”

Näin minä kirjoitin eilen blogiini kokemuksestani Tinderissä ja jatkoin antamalla miehelle vinkin:

”Ei ole vääriä kysymyksiä tai oikeita vastauksia. Jos olet minusta kiinnostunut, niin ole sitä rohkeasti ja anna sen näkyä.”

Vaadin äksöniä, niinku!

* * *

Blogin julkaistuani jäin tankkaamaan ääneen tuota ajatustani. Miksi ihmeessä annan Tinderpainajaisten tulla uniini? Miksi annan niiden estää minua kenties löytämästä elämäni rakkautta? Miksi minä kaipaan ohjekirjaa ja etsin oikeita kysymyksiä? Mikä väärissä vastauksissa on väärin?

Ilmoniemi_Maija_DSC1612_2048px

Tämä menee nyt wayyyy beyond Tinder, olkoon eilinen kirjoitukseni vain konkreettinen ja viihdyttävä esimerkki jollekin suuremmalle, kenties koko ihmiskuntaa koskevalle teemalle.

Oikeat vastaukset. Väärät kysymykset.

Väärät vastaukset. Oikeat kysymykset.

Oikea ja väärä. Yksi kiehtova äärilaita, niistähän olen sinulle paljon kirjoittanut.

Varmuus, sitä minä jäin miettimään. Estääkö se, että minun on aina oltava varma minua toimimasta? Että täytyy tietää? Onko meidät kasvatettu siihen, että uskaltaakseen viitata koulutunnilla on ensin oltava täysin varma oikeasta vastauksesta? Tai että voidakseen yrittää on viilattava insinöörikaaviot loppuun asti ja todistetusti tietää mikä on tulevaisuus?

Mutta toimiiko elämä niin?

Toimimmeko me jos ajattelemme näin? Tartummeko toimeen, kysymmekö selvittääksemme, kohtaammeko toisiamme?

Kuinka kukaan voi olla varma vastauksista jos kaikki odottavat oikeaa kysymystä; jos kukaan ei ehdota vaihtoehtoja, joista etsiä vastausta?

Pelkäänkö minä kysyä kysymyksiä, sillä epäilen niiden olevan vääriä? Mitä tapahtuu jos vastaan väärin, paljastunko?

Mitä minä pelkään?

HERRANJUMALAMITENPALJONKYSYMYKSIÄ!

Ilmoniemi_Maija_DSC1713_2048px

Varmuus ja epävarmuus.

Kysymykset ja vastaukset.

Oikea ja väärä.

Pelko ja vapaus.

* * *

Tiedätkö mitä minä tajusin eilen julkaistuani blogini? Taidan ottaa kysymykset ja vastaukset liian vakavasti.

Otanko siis elämän liian vakavasti? TUO onkin hyvä kysymys!

Sillä sitähän elämä on lopulta vain on: sarja kysymyksiä ja vastauksia – toinen toistaan parempia ja huonompia, oikeampia ja väärempiä – sekä niiden lomassa tapahtuvaa toimintaa.

Äksöniä, niinku!

* * *

Mitä sinä tekisit juuri nyt jos ei olisi vääriä vastauksia tai oikeita kysymyksiä?

Sinun,
Maija

 

Kuvat: Mirkku Merimaa

Blogi Englaniksi täällä.

Miten vähän kontrollia on riittävästi?

Kaaos.

Se on elämän logiikka.

Epävarmuus. Hallitsemattomuus.

Joskus kaaosta on enemmän, joskus vähemmän. Mutta pohjimmiltaan mikään ei ole varmaa.

Niinku jos todella syvimmiltään ajattelet.

* * *

Kaaos. Minulla henkilökohtaisesti sitä on paljon.

Nyt. Tällä hetkellä.

Tai oikeastaan aika usein.

No okei. Aina.

Elämäni logiikka.

Mutta nyt minä olen stressaantunut. Niinku jos todella syvimmiltäni ajattelen. Nyt. Tänään tosin vähän vähemmän kuin toissapäivänä. Mutta todennäköisesti taas huomenna paljon enemmän.

* * *

Muistatko, kun kirjoitin keväällä tämän: ”Stressiä ei aiheuta epävarmuus, vaan älytön tarve kontrolloida”?

”Miten hallita epävarmuutta”, kysyi toimittaja Taina Haahti silloin Helsingin Sanomissa ja minä jatkoin tuota pohdintaa blogissani todeten:

”Minusta tuo kysymys on aivan väärä. Siinä piilee koko epävarmuuden ja sen aiheuttaman stressin paradoksi. Hallinta ja kontrolli. Olen sitä mieltä, että stressiä ei aiheuta kiire tai hallinnan menettäminen, vaan ihmisen älytön pyrkimys kontrolloida elämää. Epävarmuutta on mahdoton hallita. Mutta sitä voi oppia sietämään – ainoastaan hyväksymällä sen että elämää ei voi hallita.

 

Ja lopulta tekstissäni tulin hienoon lopputulokseen:

”Asiat voivat muuttua hetkessä, missä tahansa ja kenelle tahansa – se on epävarmuuden syvin ydin. Ehkäpä epävarmuus onkin elämän ydin? Se muuttumaton, varmin asia elämässä? Siinä taas, yksi kuuluisa äärilaita: varmuus on epävarmuudessa. Epävarmuudessa on varmuus.”

* * *

Onpa hienosti kirjoitettu minulta! Hyvä minä!

Mutta ei ole perkele helppoa käytännössä!

Helppoa sen sijaan on kyllä unohtaa elämän melskeessä, että suurin osa stressistä on itse aiheutettua ja aivan tarpeetonta. Helppoa on stressata. Kyllä, edelleen olen sitä mieltä, että on paljon älytöntä kontrollin illuusiota, jota yritämme itsellemme rakentaa ja joka on syypää stressiin – minunkin tällä hetkellä. Kontrolloimattomuus aiheuttaa stressiä ja stressi tunteen turvattomuudesta. Enkä edelleenkään näe olennaisena kysymyksenä sitä, miten epävarmuutta voisi hallita. Mutta kuten minä juuri nyt, kyllähän ihminen aina jollain tavalla tarvitsee aina tunteen kontrollista, siitä että elämän langat ovat jollain tavoilla omissa käsissä. Minulla itsellä on tällä hetkellä monta uutta ja hienoa palloa ilmassa ja asioita tapahtumassa, mutta koska kaikki on vielä niin epävarmaa ja alussa, tuntuu, ettei voi ohjata tai kontrolloida mitään. Ja sitten stressaa. Eikä sitä tunnetta loputtomiin jaksa.

Siksi tänään mietin, mitä oikeastaan ihmisen täytyy kokea voivansa hallita, jotta voi tuntea itsensä turvalliseksi? Mitkä asiat luovat meille, epävarmoissakin tilanteissa, riittävän tunteen kontrollista ja turvallisuudesta? Sitähän se kontrolli meille kuitenkin on;  tunnetta turvallisuudesta.

Oletko sinä miettinyt tätä: Missä asioissa sinun täytyy tuntea vähintään olevasi kontrollissa, jotta mielesi on tyyni ja luottavainen? Mikä on kontrollin vähimmäismäärä, hallinnan tunteen minimi, jota ilman ihminen ei voi järjissäpäin elää – olipa hallinta sitten illuusiota tai ei?

Mitä sinä olet mieltä? Miten vähän kontrollia on riittävästi?

IMG_4736-0
/Ämmä, tällai tänää(ki) kuva ja viisas ajatus jostain parin kuukauden takaa
Ps. Nyt just olen myös tosi onnellinen, etten saanut sitä jutun työpaikkaa… Ai mitä; lue keväinen blogitekstini ”Stressiä ei aiheuta epävarmuus, vaan älytön tarve kontrolloida” kokonaisuudessaan tästä

Stressiä ei aiheuta epävarmuus, vaan älytön tarve kontrolloida

Luin tänään Helsingin Sanomista oivallisen kolumnin stressistä ja elämän epävarmuudesta. Kirjoittaja Taina Haahti pohtii, ettei stressi syntyisikään kiireestä, vaan epävarmuudesta; siitä, kun ihminen menettää hallinnan tunteen.

Minun pakko jatkaa Haahtin ajatusta hieman eteenpäin – minua kun voi kaiketi tituleerata epävarmuuden ammattilaiseksi. Jos olet kulkenut matkassani pidempään, tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Jos et, kurkista nämä tämän tekstin sekaan linkkaamani blogikirjoitukset, niin ehkä ymmärrät! Ajattelepa tämä keissi: Elän epävarminta aikaa elämässäni, kaikki on avoinna. Minunhan kuuluu olla valtavan stressaantunut kaikein tämän epävarmuuden keskellä! Mutta, tiedätkö, en ole ikinä eläessäni ollut näin stressitön.

Ja minun salaisuuteni?

* * *

”Miten hallita epävarmuutta?”, Haahti kysyy.

Minusta tuo kysymys on aivan väärä. Siinä piilee koko epävarmuuden ja sen aiheuttaman stressin paradoksi. Hallinta ja kontrolli. Olen sitä mieltä, että stressiä ei aiheuta kiire tai hallinnan menettäminen, vaan ihmisen älytön pyrkimys kontrolloida elämää. Epävarmuutta on mahdoton hallita. Mutta sitä voi oppia sietämään – ainoastaan hyväksymällä sen että elämää ei voi hallita.

* * *

Minä olen ollut kova kontrollifriikki. Välttääkseni epäonnistumiset ja yllätykset olen yrittänyt hallita kaikkea: Samppanjapissis vaali kynsin hampain menestyjän leimaa ulkokuorellaan, kunnes epäonnistui, Urheiluvaimo kontrolloi kotiaan ja toista ihmistä tämän menettämisen pelossa, kunnes romahti, Rampe Jenta, seikkailujen kuningatar, piti kiinni itsenäisyydestään ja vapaudestaan kunnes huomasi, että ihminen onkin vain pieni nappula kaikkivaltiaan luonnon mahdin alla.

Kontrollintarpeeni keskeisin ongelma on ollut se, että se on tehnyt elämästäni ehdotonta. Oli vain yksi suunta, johon mennä, yksi ainoa tapa olla ja toimia. En nähnyt vaihtoehtoja, koska ei ollut vaihtoehtoja. Oli vain se joku ajatus, josta halusin pitää kovasti kiinni säilyttääkseni tunteen elämän hallittavuudesta.

Siinä se paradoksi on; mitä enemmän kontrolloin ja vahdin jonkin tietyn asian toteutumista, sitä vähemmän pystyin näkemään maailmaa ympärilläni. Ja mitä kapeamman palan maailmaa hahmotin, sitä suuremman stressin sain aikaan ihan pikkuruisistakin muutoksista odotettuun. Kontrolloimalla tukeuduin vain yhteen tukipilariin ja kun se romahti alta, lähti koko elämäni. Ehkä, jos en olisi kiinnittänyt huomiotani vain siihen yhteen asiaan, olisin voinut rakentaa elämääni laaja-alaisemmin ja sillä hetkellä, kun elämän yllätyksellisyys astui kehiin, minulla olisi ollut muita pintoja, joihin tarttua?

Sitä ajattelee, että kontrolloimalla, tartautumalla ja hallitsemalla poistaa epävarmuuden, vaikka oikeastaan tekeekin aivan päinvastoin: tunkee itsensä yhä syvemmälle siihen illuusioon, että elää varmuudessa. Ja sitten jos se päivä koittaa, että kontrolli pettää, seuraukset voivat olla tuhoisia.

Tai sitten aivan parasta mitä elämässä voi tapahtua!

sp

Näissä kuvissa on Samppanjapissis vuonna 2009. Voi miten minä rakastankaan tuota tyyppiä, se on kulkenut pitkän matkan tähän päivään!

Asiat voivat muuttua hetkessä, missä tahansa ja kenelle tahansa – se on epävarmuuden syvin ydin. Ehkäpä epävarmuus onkin elämän ydin? Se muuttumaton, varmin asia elämässä? Siinä taas, yksi kuuluisa äärilaita, joita hahmottelin jo tämän linkin takaisessa, joulukuisessa blogissani: varmuus on epävarmuudessa. Epävarmuudessa on varmuus.

Epävarmuus on asia, joka ei koskaan poistu ihmiselämästä. On opittava antamaan löysää. On opittava näkemään vaihtoehtoja.

* * *

Minulla on alkavalla viikolla tuhannen taalan paikka: työhaastattelu, joka voi muuttaa elämäni suunnan. Olen pohtinut paljon sen saamista; kuinka upeaa elämäni olisi sitten, kuinka kaikki tämän hetkiset ongelmani saisivat siinä ratkaisun. Paikan saaminen on kuitenkin epävarmaa. Siitä kilpailevat kanssani pari muuta työnhakijaa. Ja vielä tänä aamuna minä ajattelin, että minun on pakko, pakko, pakko saada se paikka, ja kuinka ihmeessä minä voin varmistaa sen saavani ja kuinka stressaantunut nyt olen kun en voi vielä tietää miten haastattelu menee ja halutaanko minuta ja entä jos minua ei valitakaan.

Ja sitten luin tuon Hesarin tekstin, joka avasi tämän päättelyketjuni. Tajusin, että tämä epävarmuus on suurin mahdollisuuteni. Mitä enemmän minä stressaan, sen huonommat mahdollisuuteni ovat paikan saamiseen. En minä voi hallita tätä tilannetta muulla tavoin kuin olemalla oma itseni, valmistautumalla hyvin ja antamalla palaa haastattelussa. Se riittää, jos niin on. Jos ei riitä, uusia ovia avautuu. Mikään ei ole lopullista saati ainoa oikea ratkaisu.

Miksi epävarmuuteen liittyy aina negatiivinen sävy? Asiathan voivat muuttua myös parempaan suuntaan, kun niiden kulkua ei pyri liikaa kontrolloimaan. Ehkä joskus epävarmuus, epäonnistuminen ja isot nopeat kontrollin menetykset asetetaankin meille jotta näkisimme tämän. Epävarmuudessa eläminen voi olla paras henkinen koulu, jossa kaikki arvot ja asenteet myllätään uuteen uskoon. Näin on käynyt minulle.

Minun salaisuuteni?

Minä näen vaihtoehtoja. Minulla ei ole tarvetta kontrolloida ja stressata, sillä tiedän, että aina löytyy uusi polku.

sp2

Jos minulla olisi taikasauva, kävisin heilauttamassa sitä monessa paikassa ja monelle ihmiselle, taikoen heille uuden näkökulman. Minä haluaisin sanoa: päästä irti, anna mennä, katso mitä tapahtuu. Tee epävarmuudesta paras kavererisi ja elämäsi suurin mahdollisuus! Sillä epävarmuudessa orastaa ihmeen siemen. Ei stressi.

/Ämmä, joka painuu nyt takaisin työhaastattelun ennakkotehtävien kimppuun. Wish me luck!

Taas lennetään – miten jatkuvan epävarmuuden kanssa voi elää?

Huomenna on juhlapäivä. Blogini täyttää vuoden. Hip hurraa! Kolmen päivän päästä hyppään taas. Tietämättömään. Tuntemattomaan. Viisi kuukautta on kulunut, ja minun Ruotsista palattuani aloittamani työprojekti loppumassa. Eikä vielä ole mitään näköpiirissä. Pää on ollut tyhjä enkä ole kyennyt kirjoittamaan päiviin.

En suoraan sanottuna tiedä mitä sanoisin. Olisi kai jonkinlaisen nostalgishenkisen välitilinpäätöksen aika, kun nyt kerran on blogini vuosipäivä.

* * *

”Kuinka sinä selviät tuosta jatkuvasta epätietoisuudesta; ettet tiedä missä huomenna olet?”, minulta kysyttiin kerran.

Niin. Onhan tätä epätietoisuutta riittänyt. Kunpa tietäisin vastauksen tuohon kysymykseen. On kai vain niin että ihminen kehittää erilaisia selviytymismekanismeja noustakseen vaikeista tilanteista. Minä olen kirjoitanut – niin paljon, että käydessäni läpi blogitekstejäni en voi kuin huoahtaa ihmetyksestä. Näissä teksteissä on yksi pieni elämä, ihan tavallinen sellainen, vaikka on siihen kyllä mahtunut jos jonkinlaista käännettä. Sinä, joka olet kulkenut mukanani kulkenut koko tämän vuoden olet välillä päässyt todistamaan varsinaista saippuaoopperaa.

Tämän vuoden aikana olen käynyt alempana kuin koskaan. Itkenyt miljoonia kyyneliä. Iloinnut pienistä askeleista. Epäillyt kaiken järkevyyttä. Ollut epävarmempi kuin koskaan. Matkustanut Ruotsinlaivalla niin monta kertaa, että ei enää lopulta tuntenut tarvetta poistua hytistä lainkaan. Ja se on paljon se. Yrittänyt rakastaa. Toivonut, että joku tulisi ja pelastaisi. Ostanut ruusupitsiverhot makuuhuoneeseen. Tuntenut. Pelännyt bloggaamista. Nauraa räkättänyt vatsa kippurassa. Asunut Ruotsissa. Laskenut longboardilla alamäkeä ilman kypärää, marrymedingdong-tutu päällä. Pyytänyt anteeksi. Ottanut aurinkoa laiturilla. Kysynyt ”miksi”. Paljastunut. Jakanut elämän kymmenien tuhansien ihmisten kanssa. Maalannut kundien kanssa graffitteja. Vihannut bloggaamista. Ollut täysin tunteeton. Viettänyt miljoonia tunteja verkareissa kotisohvalla. Tutkinut lintuperheen elämää ikkunan takaa. Käynyt golfmatkalla Portugalissa. Saanut valtavasti uusi ystäviä. Rakastanut bloggaamista. Ottanut selfieitä. Liikaa. Tullut Suomeen. Antanut anteeksi. Käynyt satamiljoonaa kertaa pissattamassa koiraa. Ollut heikko. Helvetin heikko. Tuijotellut salaa kuntosalilla sitä ihanaa personal traineria. Kirjoittanut 796 blogipostausta. Laulanut. Pelännyt. Ihan vaan yleisellä tasolla kaikkea. Rakastanut. Odottanut. Vihannut. Rukoillut.

Elänyt.

Se tarina joka bittiavaruuteen on tämän vuoden aikana piirtynyt on kai kertomus siitä kuinka siivet kantavat kun vain yksinkertaisesti ottaa ja hyppää. Että elämä kantaa vaikka mitä tapahtuisi ja kuinka epävarmalta maailma näyttäisi. Että tärkeintä on olla aito ja rehellinen – tuntea ja näyttää tunteensa.

* * *

Kiitos sinulle, että olet kulkenut kanssani tämän matkan!

* * *

Tiedätkö mikä tyhjän päälle hyppäämisessä on hienointa? Se, että on se on tila ja hetki jolloin kaikki on mahdollista. Olen miettinyt paljon sitä miksi minun elämäni on muodostunut tällaisista tasaisin väliajoin tapahtuvista tyhjän päälle joutumisen hetkistä. Ja nyt yhtäkkiä sen tajuan. Voisin pelätä – ja pelkäänkin – mutta samalla voisin olla ihan hirveän onnellinen.

Minulla on maailman hienoin ja jännittävin elämä, koska se tarjoaa minulle jatkuvasti näitä tilanteita, joissa kaikki on mahdollista. Nyt taas koko maailma on avoin. Ja minä ajattelin hyödyntää tämän mahdollisuuden nyt kunnolla!

* * *

Kyllä minä vielä joskus asetun aloilleni. Mutta sen aika ei välttämättä ole vielä. Pidä peukkuja, että kaikki menee kuten suunnittelen sillä kohta minulla voi olla jotain kerrottavaa sinulle. Mutta ennen sitä, saattaa olla että bloggailen edelleen vähän totuttua harvemmin. 

laiturilla

/Ämmä ja yet another selfie… Kyllä, tarkoituksella vähän kesäistä paljasta pintaa!

Minä olen tässä!

Voisko joku teistä läpsäistä mua turpaan siksi, että olen koskaan ikinä kehdannut kyseenalaistaa sitä että tässä elämässä ei olisi jotain johdatusta! Olen niin monesti aikaisemminkin kertonut näistä hörhöjohdatuskokemuksistani, etten häpeile tänäänkään kertoa mitä tapahtui juuri äsken.

Tämän johdatuksen seurauksena syntyi tämä kirjoitukseni, joka on valehtelematta viisainta mitä voin ja osaan koskaan kirjoittaa. Siksi suosittelen lukemaan tämän, vaikka et ikinä lukisi blogiani tai vihaisit minua sielusi syövereihin. Mikään tässä tapahtumakulkujen kuvauksessa ei ole keksittyä, vaan kaikki tapahtui juuri näin.

* * *

Lähdin äsken päämäärättömälle kävelylle yksin. Poikkeuksellisesti jopa ilman koiraa, sillä se ei ole nyt viikkoon luonani. Tuntui, että on pakko mennä ulos, kävely saa aina pääni ja ajatukseni selkiytymään. Kävelin Töölönrantaan kun tuli vahva tunne lähteä kulkemaan kohti vanhoja kotikulmiani taka-Töölöön, sinne missä vielä kaksi vuotta sitten asuin. Tuli itku, sehän ei nyt varmaan ole sinullekaan enää mikään yllätys. Sibeliuspuiston kohdalla vanhat muistot vaan heräsivät ohittaessa vanhan kotini, jota rakastin. Siellä oli ihana olla. Sinne minulla on nyt ikävä.

Kävelin rantaan kuunnellen musiikkia. Tämä kappale alkoi soida Spotify-listaltani

 

Katsoin tuttua maisemaa ja jokin pakotti minut istumaan alas puiston penkille. Havahduin. Tällä tasan tarkalleen samalla penkillä istuin kaksi vuotta sitten samoissa fiiliksissä kuin nyt, epävarmana ja epätietoisena tulevaisuudesta. ”Minähän kirjoitin siitä blogin”, muistin. Taas tuo sama pakottava tarve. Kaivoin Sarastus-blogin esiin kännykälläni. Hätkähdin, taas: se on kirjoitettu tasan kaksi vuotta sitten. Päivälleen, sillä muistan pohtineeni sen julkaisua kaksi päivää, kunnes 17.6.2012 rohkaistuin jakamaan tekstini.

Se maisema on tämä

sibeliusranta

ja kirjoitus tämä:

* * *

Tämä päivä kiittää

Vuoristorata. Ylös, alas. Ylös. Alas. Ylösalasylösalas.

Huh.

Olen väsynyt. Olen väsynyt ja hermostunut. Väsynyt, hermostunut ja malttamaton. Puoli vuotta on kulunut. Piti hidastaa, rauhoittua, selkiyttää elämää. Piti.

Olen ajatellut pääni puhki, tutkinut maailmaa hengästymiseen asti. Olen vaahdonnut töiden ristipaineessa, luovinut vaatimusten ja vapauden meressä. Moneen viikkoon minulla ei ole ollut yhden ainutta vapaapäivää, sillä uuden elämän himo silmissäni kiiluen olen täyttänyt kalenterini töillä ja opiskeluilla. Olen tutkinut, kokenut ja hakenut.

Ylös, alas.

Paljon tapahtumia. Silti tuntuu, ettei mitään tapahdu. Ja kuitenkin tapahtuu, ja mitä tapahtuu on, että minä muutun, mutta maailma ympärilläni ei muutu tahdissani. Ja minä olen siitä aivan irrallani, kuin juureni olisi kiskottu irti. En pysty kiinnittymään mihinkään! En vieläkään, vaikka puoli vuotta on mennyt. Vaikka piti uudistua ja löytää, hidastaa.

Tapasin vanhaa, rakasta ystäväporukkaani, jota en ollut nähnyt kuukausiin. Vaikka minulla oli hauskaa kuten aina, kaikki ei ollut ennallaan. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, etääntyneeksi ajoista ja asioista, joita ystäväni minulle merkitsivät. Katsoin kaikkea uusin silmin. Säikähdin. Huomasin kuinka pitkän matkan olen kulkenut ja kasvanut sitten viime tapaamisemme.

En minä halua muuttua! Haluan takaisin entiseen, turvalliseen maailmaani!

Olen kärsimätön. Jalkani naputtaa lattiaan ja katse harhailee siellä täällä. Ajatus harhailee siellä täällä.

Minä harhailen siellä täällä!

Elämä pyörii ympyrää, toistaa itseään. Kohta kaikki taas pysähtyy. Kesä tarkoittaa minulle taas uutta sokeaa pistettä sitten tammikuun irtipäästämiskokemukseni: ei ole yhden ainutta suunnitelmaa koko kesälomaksi, ei tietoa töistä sen jälkeen.

Mitä minun pitäisi ajatella? Vai pitäisikö ajatella mitään? Ahdistaa. Miksi? Miksi viime viikolla ei tuntunut tältä?

Löysin itseni taas peilin edestä, tuijottamassa tiukasti omiin silmiini. Niin. Taas totesin tarvitsevani merkin. Tuijotin ja tuijotin – ja tuijotin. En kuullut mitään. Odotin ja odotin. Lopulta en enää jaksanut. Menin ulos ja istahdin puiston penkille.

Istuin ajatuksissani, kunnes huomasin tuijottavani maailman kauneinta merimaisemaa, kuuntelevani kuinka aurinko laski hiljaa horisonttiin. Juuri sillä hetkellä kaikki oli hyvin. Ymmärsin, että on aika levätä; nukkua kesä koivun varjossa, kastella varpaat veteen, kuunneltava lasten riemukasta naurua, heittäytyä hetkeen. Ottaa kesä vastaan!

* * *

Alle olin kirjoittanut tämän runoni:

On aika luopumisen, aika muutoksen. On päästettävä irti, lähdettävä. On jatkettava matkaa, mentävä.

Eteenpäin!

Heittäydyn tuulen vietäväksi, annan sydämeni näyttää tien. En tiedä mihin se vie, mutta elämä kantaa. Antaa siivet. Ja minähän lennän! Uusiin seikkailuihin.

Mihin?

Kevät on tehnyt minusta sen, elämänhaluisen naisen, joka näkee horisontissa sarastuksen. Vaikka harhailen, olen onnellinen.

Se riittää. Tämä päivä kiittää.

-M.I.-

* * *

NYT TULEE SE VIISAUS: Jo vajaa kaksi kuukautta myöhemmin tästä hetkestä ja tuosta blogikirjoituksestani asuin Ruotsissa tuoreessa parisuhteessa, jonka tuolla kirjoitushetkellä uskoin kuihtuvan etäsuhteen mahdottomuuteen (ja josta en sinulle vielä tuolloin ollut kertonut, ehkä tämä tieto nyt avaa tuonhetkistä epävarmuuttani vieläkin paremmin.).

Tyypit, KAIKKI on mahdollista vaikka nyt tuntuisi kuinka epävarmalta. On vain heittäydyttävä tuulen vietäväksi ja annettava sydämen näyttää tie. On uskottava! Niin minä tein. Tuo hetki oli minulle kuin eräänlainen synninpäästö. Sen jälkeen päästin itseni vapaaksi. Ja sain heti kaiken mitä juuri sillä hetkellä tarvitsin. Ja paljon enemmän!

puistonpenkki2

Ja vaikka tuo suhde sittemmin kuihtui mihin ikinä se nyt sitten kuihtuikaan, niin yksi on varmaa: I WILL BE HERE! Minä olen tässä! Tässä minä nökötän tasan kaksi vuotta myöhemmin tasan samalla penkillä katsomassa tasan samaa maisemaa tasan samassa tilanteessa. Minä! Muuttuneena, kokeneena, kasvaneena, mutta minuna. Parempana, uudempana versiona itsestäni. Ja minä tulen aina olemaan tässä.

Nyt teen saman kuin kaksi vuotta sitten: päästän itseni vapaaksi. Kahden vuoden päästä istun tällä tai jollain toisella penkillä ja luen tämän kirjoituksen. Ja minä olen edelleen siinä. Vaikka elämä olisi tuonut eteen mitä tahansa.

/Maija, et varmaan ihmettele, itkien taas