Miksi alastomuus hävettää tai panettaa? Tässä kuvassa minä olen alasti – ja toivon, että katsoisit paljasta kehoa neutraalisti

“NO, milloin ne sun Playboy-kuvat julkaistaan”, kyseli eräs tuttavani, joka tiesi, että olin käynyt juuri alastonkuvauksessa.

Aloin ensin nauraa hänen hyvähenkiselle heitolleen ja veistellä siihen jotain nasevaa takaisin, mutta hetkeä myöhemmin pysähdyin. Tajusin, että nyt ollaan asian ytimessä – juuri tästä syystä minun piti lähteä kuvaamaan itseni alasti, julkaista kuvani kaikkien edessä ja pohtia ajatuksia, joita tämä prosessi synnyttää.

Miksi katsomme alastonta kehoa niin latautuneesti? Miksi alamme automaattisesti joko hävetä tai vitsailla? Onko aina tarve virittää keskustelu alastomasta kehosta seksuaaliseksi tai kehopositiivisuuden julistukseksi? Miksi on niin vaikeaa katsoa alastonta neutraalisti ja objektiivisesti? 

Ei, en mennyt ottamaan Playboy-kuvaa. Tuloksena syntyi henkilökuva, jossa nyt vaan satun olemaan alasti. Syntyi kuvia, jotka haluan jakaa kaikille meille katsottavaksi, jotta kukin voisimme pohtia omaa suhdettamme alastomuuteen.


ALASTONKUVAUS on ollut mielessäni jo pidemmän aikaa, ja odottanut vain oikeaa hetkeä toteutumiselleen. Ehkä kävi sitten niin, että piti täyttää 38 vuotta (tämä kuvaus tehtiin kaksi päivää syntymäpäiväni jäkeen lokakun alussa), että uskalsin heittäytyä.

Minulla on aina ollut aika etäinen suhde omaan kehooni. Urheilun ja liikunnan myötä se on kyllä vahva työväline, mutta koska elän suurimmaksi osaksi pääni sisällä tehden luovaa työtä, keho unohtuu usein kokonaan, eikä siihen ole liikuntahetkien ulkopuolella välttämättä edes kunnollista tuntumaa.

Alastomuus puolestaan on ollut elämässäni piilotettu ja salainen asia. Olen kasvanut siihen, ettei alastomuutta ole näytetty. On vaikeaa riisua itsensä paljaaksi toisten edessä, jopa ihan lähimpien, enkä oikeastaan edes tiedä miksi näin on. Alastomuus on vain jotenkin epäluonnollista ja pelottavaa. Oma keho hävettää, samoin toisen näkeminen alasti ujostuttaa. Erityisesti intiimi kohtaaminen alasti toisen ihmisen kanssa on ollut minulle haasteellista ja pelottavaakin.

Tähän projektiin minut ajoi se oivallus, etten oikeastaan edes tiennyt miksi häpeän alastomuutta ja miksi asia on niin vaikea.

Tuo oli iso oivallus, jonka tein pohtiessani kuvattavaksi lähtemistä: jokin pelottaa, hävettää ja herättää sekalaisen joukon isoja tunteita, mutten todella tiennyt (enkä tiedä vieläkään) mistä tämä johtuu. En ole pysähtynyt pohtimaan asiaa aiemmin, ja silti se on monesti painanut mieltäni. Siksi halusin nyt kohdata omat rajani, pelkoni ja epävarmuuteni kokeillen miltä tuntuu tulla alastonkuvatuksi ja nähdä oma alaston kehonsa kuvassa. Tämä ei ole millään tasolla helppo projekti, sillä tämän myötä saatan joutua pilkatuksi tai lähestytyksi epätoivottavalla tavalla.

Vaikka suomalaisten sanotaan olevan saunakansaa ja muka alasti aina kun mahdollista, olen varma, ettei moni meistäkään osaa suhtautua alastomuuteen luonnollisena asiana tai neutraalisti. Siksi halusin herättää itseni lisäksi muutkin pohtimaan sitä, ehkä itseni lailla ensimmäistä kertaa kunnolla ikinä, miksi alastomuus on vaikea asia ja tabu.

Miksi itsensä tai toisen näkeminen alastomana on kiusallista? 


TOIVON, että virittyneen keskustelun sijaan pohtisimme voisiko alastomuutta lähestyä objektiivisesti. Voisiko keskustelu olla neutraalia, jotta se helpottaisi myös yksilötasolla meitä kohtaamaan helpommin oman alastomuutemme sekä toisen kehon?

Alastomuuteen liittyvän häpeän ja seksuaalisen katseen lisäksi nimittäin myös niin kutsuttu kehopositiivisuus mietityttää minua. En ole itse mikään erityinen tuon näinä aikoina trendikkäänkin kehopositiivisuuden sanoman julistaja, enkä ylipäänsäkään halua huutaa mitään suuria sanomia. Oma tapani on enemmänkin olla tekemättä asiasta isoa numeroa ja hulabaloota – sillä eikö juuri sen voisi olettaa olevan tapa, jolla normalisoimme keskustelua alastomuuteen ja erilaisiin kehoihin liittyen?

Kehopositiivisuuden sanoma on tärkeä, mutta valitettavan usein se kärjistyy äärilaitojen keskusteluksi. Mutta vaikken itse haluakaan nyt suunnata huomiota kehopositiivisuuteen, tämä ei tarkoita, ettenkö antaisi muiden ajaa tätä asiaa jos se heille on merkityksellistä ja tarpeellista. On vain mielenkiintoista pohtia miksi tässä ajassa kehosta on tullut niin iso numero ja asiaan liittyviä kampanjoita kehitellään jatkuvasti? Miksi emme voisi vain antaa oman ja muiden kehon olla sellaisia kuin ne ovat ja lähestyä asiaa myös ilman suuria julistuksia?

Omassa kehosuhteessani on paljonkin asioita ja kokemuksia, joita olen yksityisesti pohtinut, enkä suinkaan ole minäkään mitenkään erityisen sinut. Tämän projektin yhtenä seurauksina syntyy myös juttu Kauneus ja terveys -lehteen, ja tuossa myöhemmin julkaistavassa jutussa pohdin kehosuhteeseen liittyviä juttuja sitten tuoden niitä varmasti myös blogiini. Jää siis odottelemaan tuotakin juttua mielenkiinnolla!


TÄMÄN projektin lopputulos on kuva minusta ilman vaatteita. Kuva on ollut minulle aina tärkeä työkalu saada perspektiiviä itseeni. Kun oman kehonsa ja päänsä sisällä elää päivästä toiseen, kyky hahmottaa kokonaisuus ja suhteuttaa itsensä osaksi sitä häviää helposti. Kuvan avulla kykenen ulkoistamaan itseni itsestäni; siis erottamaan tunteeni ja ajatukseni todellisuudesta.

Olen esimerkiksi lapsena ollut paljon ikätovereitani pidempi ja kookkaampi ja tästä mieleen on kaivautunut myös myöhemmällä iällä se outo ajatus, että olisin jotenkin iso tai muita suurempi. Ja kun näen itseni kuvassa toisten seurassa, on paljon helpompi hahmottaa itseni suhteessa muihin; se on yksi kuvan parhaista puolista.

Itsensä peilistä katsominen on sitten taas aivan eri asia. Silloin on liian lähellä ja kiinnittää huomionsa helposti turhiin yksityiskohtiin. Kuvassa sen sijaan voi tarkastella itseään enemmän ulkopuolisena. Minut alastomana kuvannut valokuvaaja Heidi Strengell sanoi, että vaikkeivät kaikki voikaan tulla ammattimaiseen alastonkuvaukseen – eikä se ole tarpeellistakaan – olisi usein hyvä pyrkiä enemmän pois peilin edestä, ja hakea ennemmin perspektiiviä kuvasta. Kenties itse voisi ottaa kuvan omasta alastomasta kehostaan tai pyytää vaikka puolisoaan tekemään niin?

Kuvassa on sellaista voimaa, jota todella suosittelen pohtimaan ja kokeilemaan myös muissakin asioissa. Itselleni esimerkiksi tämä projekti on paljon helpompi siksi, että olen tottunut näkemään itseni kuvasta jo aiemmin, ja se ei tunnu niin intiimiltä, sillä voin myös ottaa etäisyyttä kuvaan. Esimerkiksi nyt katsoessani alastonkuvaani minua helpottaa se, että vaikka siinä todella olenkin minä, tavallaan tuntuu, että se on joku muu – se on kuvaus minusta tuolla kyseisellä hetkellä.


SITÄ tekee usein hirveän ison asian itselleen jostain vaikeasta jutusta. Ja kun pelkää, ajautuu asiasta vain koko ajan kauemmaksi, peittelee ja pakenee – ja samalla asian vaikeus kasvaa ja sen kohtaamisesta tulee koko ajan hankalampaa. Mutta kun tarttuu toimeen ja menee kohti pelkoaan, uteliaana tutkien, huomaa sen, miten mieli rakentaa aivan turhan ison kuorrutuksen asian päälle. Kohdatessaan pelkonsa tai häpeänsä reippaasti, saattaakin hyvin nopeasti huomata, miten paljon helpompaa se on, ja miten pienempi häpeä siihen lopulta liittyy.

Avain on siinä, ettei odota mitään. Heittäytyy vaan uskaliaasti tunnustelemaan ja tutkimaan eikä odota erityisiä vapautumisia tai järistyksiä, ei onnistumisia tai epäonnistumisia.

Näin kävi, JÄLLEEN KERRAN, tässäkin kokeilussani ylittää omat rajani. Kun riisuin nyt itseni alasti kameran edessä, huomasin, että ei se ihan niin hirveän massiivinen asia ollutkaan, eikä herättänyt itsessäni sellaista valtavaa tunnemyrskyä, johon olin etukäteen varautunut.

Koko jutun suurin asia itselleni olikin se, miten lempeästi ja tyytyväisenä nyt katson omaa alastonkuvaani. En suinkaan kiinnitä huomiota kehoni virheisiin tai häpeillen pelkää mitä nyt seuraa kun sinäkin näet minut nyt tuossa alasti. En koe kuvaani lainkaan vaivaannuttavana tai nolona, vaan kauniina henkilökuvana – kehokuvana, kuten Heidi Strengell alastonkuvaa kutsuu.

Huomioni kiinnittyy kuvan kauneuteen, sen tunnelmaan sekä persoonaani, jotka loistavat siitä läpi. Kuva antaa itselleni vahvistusta niistä parhaimmista puolistani, joita olen, ja joita toivottavasti voin olemuksellani ja persoonana sinullekin välittää – vaatteet päällä tai ilman. Olen kuvassa ihan oma itseni! Ihaninta on katsoa kokonaisuutta ja ymmärtää, että onpa päällä vaatteet tai ei, olen silti sama minä; sama ihana minä, jolla on valloittava hymy ja jonka heittäytyminen ja elämänilo pursuavat tästäkin kuvasta.

Yksi asia on kuitenkin edelleen hankalaa, ja se on suurin syy miksi jännitän kuvan julkaisua: nänni. Muuten alastomuuteni tässä tuntuu luonnolliselta, mutta silti on jännä, miten paljon jännitystä ja häpeää herättää se, että valmiissa kuvassani näkyy nänni. On mielenkiintoista, miksi naisen nänni on niin häpeällinen asia.

Olisi valtavan tärkeä, että tänä päivänä esillä olisi tarjolla perspektiiviksi mahdollisimman suuri kirjo erilaisten alastomien vartaloitten kuvia (siis niitä, jotka eivät ole sitä nykyistä somen vihjailevaan peruskuvastoa, jolla kerätään valtavia määriä tykkäyksiä). Mutta sellaisia ei pääse esiin, kun niiden näkymistä rajoitetaan. On hurjaa, että isot mediayhtiöt sensuroivat neutraalia kuvastoa siten, että sometilit estetään kokonaan, jos siellä alastomuutta näkyy. Ymmärrän tämän toki monen arveluttavan kuvan osalta, mutta esimerkiksi nämä minun kuvani: Onko niissä jotain sellaista, jota ei saisi näyttää, vai voisivatko ne turmelemisen sijaan tuottaakin jotain hyvää? En tiedä, pohdin vaan. Toivon kuitenkin, että tässä blogissa kuvani saan kuitenkin julkaista, ja ollakseni rehellinen juuri tällä julkaisun hetkellä jännitän eniten sitä, että tämän tekstin ja kuvan saan julkaista, sillä tämän sanoma on tärkeä, enkä tarkoita sillä mitään pahaa tai perverssiä.


TÄSSÄ yhden naisen kokeilussa sain sen, mitä kenties tavoittelinkin: yhden, siis oman, katseen itseeni, joka tuntuu neutraalilta, arvostelemattomalta ja sen suurempaa numeroa tekemättömältä. Ja se on suuri juttu.

Meidän pitäisi tuoda esiin enemmän tällaista neutraalia alastonkuvitusta ja erilaisia kehoja sekä virittää oma katseemme kohtaamaan alastomuus vailla sen turhaa mystifioimista.

Tässä on nyt ainakin yksi kuva, ja nänni (tai kaksi), tuohon kuvastoon! Suurta vapautumista ei tapahtunut tämän kuvauksen myötä, enkä tule jatkossa sen enempää alastomana heilumaan kuin nytkään – tai ehkä seuraava haasteeni on lähteä nudistirannalle, kuka tietää!

Olen edelleen sitä mieltä, että ihmisen kehon tulisikin olla intiimi ja yksityinen asia. Mutta sen rajoja on hyvä tutkia, ja tiedän tämän olevan itselleni jonkin prosessin alku, joka auttaa minua kenties olemaan enemmän sinut alastomuuden kanssa tulevaisuudessa. Tai sitten ei – ja sekin on ihan ok. Tärkein tässä kokeilussa oli laittaa itsensä alttiiksi.

Kuvani on nyt myös teidän edessänne, ja kuten sanottu, se ei ole ihan helpoin askel. Toivon, että näiden julkaiseminen herättää oikeanlaista keskustelua edellä asettamistani kysymyksistä, ja että se voisi auttaa jotain toistakin kohtaamaan omaa häpeäänsä sekä meitä jokaista pysähtymään tämän asian äärellä.

Pyydän teiltä, että kuvani julkaisemien ei johda puoleltanne asiattomuuksiin. Asiallista ja tätä aihetta eteenpäin vievän keskustelun sen sijaan toivotan tervetulleeksi!

Millainen sinun suhteesi alastomuuteen on? Onko minun kuvaani vaivaannuttava katsoa, vai millaisia ajatuksia sinussa herää kun katsot toista ihmistä alasti? Kerro!

 

Kiitos kuvaaja Heidi Strengell unohtumattomasta kokemuksesta ja upeasta työstä! Heidin ja Katarina Meskasen tuoreessa Rakas keho -kirjassa on lisää näitä kehokuvia ja -tarinoita!

 

Kuva copyright: Heidi Strengell

Oli myös tehtävä kuvasta peitetty versio, sillä sosiaalisessa mediassa ei saa näkyä kuvissa naisen nännejä. Kuva copyright: Heidi Strengell

 

Tässä video, jonka teimme kuvauksesta

 

Ja tässä vielä linkki Yle Areenasta löytyvään juttuun, jossa pääsee kuulemaan Heidi Strengellin ajatuksia aiheesta http://link.yle.fi/DoB

 

Mainokset

Tätä lisää, elämä!

Rakas päiväkirja,

tiedän jo nyt, etten pysty kuvaamaan tätä päivää tai tämänhetkisiä ajatuksiani nyt kunnolla sanoiksi, sen verran inspiroitunut, innostunut ja ihan hemmetin herkillä olen (itkettää ihan oikeasti, mutta enemmänkin onnesta ja kiitollisuudesta (hemmetin ällöä ja klisheistä, mutta niin nyt vaan perhana on!)) ja kykenemätön kiteyttämään kaikkea. Mutta kirjoitan nyt tajunnanvirralla vaan kaiken mitä mieleen juolahtaa, ehkä sekin auttaa purkamaan kaikkea mitä halusisin sanoa. (Muistiin itselle: tästä aiheesta täytyy kirjoittaa blogiteksti myöhemmin kun ajatukset ovat kiteytyneet!)

Tämän päivän kulku:

Herätys klo 2.30, töihin vähän jälkeen klo 3, radiolähetys klo 4-6, kotiin klo 8, nukkumaan klo 8.30, eka herääminen klo 10 (miksi aina aamuvuorojen jälkeen käy niin, että asetan kellon soimaan klo 11, mutta AINA herään joskus 10 aikaan ensimmäisen kerran, mikä ihmeen juttu siinä on, etten saa nukuttua niitä kahta ja puolta tuntia putkeen!), ja sitten ylös vähän ennen kellon soittoa vähän vaille 11, sitten lounasta, sitten muutama työmeili, hah ja Big Brotherin eilinen reality netistä (kyllä, en edes häpeile, sillä BB on parasta, ja edelleen myös elämäni paras ja hulluin kokemus oli paastä aikoinaan viettämään pari päivää BB-talossa ihan oikeasti! Ja tämä on muuten oikeasti aika hyvä kausi, kun ei ole mitään kännäämisia, vaan oikeasti mielenkiintoisia keskusteluja käyvät talossa), sitten tunnin juoksulenkki (hitto, miten hyvin juoksu kulki, tuli ihan sairaan energinen fiilis!), suihkuun ja meikki ja hiukset ja taas vähän ruokaa ja sitten Rakas keho -kirjan julkkareihin työhommia varten.

Kaiken kaikkiaan sulava ja ihana alkupäivä mutta kaiken kruunu olivat nuo julkkarit. Tai siis, ollakseni rehellinen, menin vähän vaan katselemaan keissiä tulevaa juttuani varten, mutta sitten kolme tuntia ja pari skumppalasia myöhemmin havahdun siihen, etten oikeastaan haluaisi lähteä kotiin ollenkaan.

Syy olivat Kaarina ja Aili. Rakas keho -kirja koostuu erilaisten naisten alastonkuvista ja tarinoista ja Kaarina 73 ja Aili ovat sen vanhimmat (siis upeimmat!) mallit. Kaarina asuu Oulussa, tutustuin häneen Norjan reissuni yhteydessä, sillä Kaarina on ollut myös Støssä, eri aikaan vaan kun minä. Mutta kun tulin silloin kalarekalla takaisin Suomeen, vaihdoin Oulussa junaan ja vietin muutaman tunnin Kaarinan luona junaa odottaessa. Hän laittoi ruokaa ja tuo hetki on jäänyt ihanana mieleeni. No nyt Kaarina oli lähtenyt Oulusta Helsinkiin, ajanut ensin Oulusta Kontiolahdelle Pohjois-Karjalaan hakemaan mukaansa Ailin, 93 vuotta! Sitten he puksuttivat junalla Helsinkiin kirjan julkkareihin.

Ja nyt tullaan siihen osuuteen, jota en osaa mitenkään nyt kuvailla tai analysoida. Mutta koin jonkun sellaisen elämän merkityksellisyys-hetken, kun juttelimme näiden naisten kanssa monta tuntia. Siis sellaisen, että tässä se koko elämän tarkoitus on: päästä kokemaan tällaisia hetkiä, juttelemaan erilaisten ja eri ikäisten ihmisten kanssa ja oppia heiltä. En voi ymmärtää miten upeita naisia Kaarina ja Aili ovat. Aili, tuon ikäisenä, on ihan järjettömän skarppi (voiko olla ”järjettömän” ja ”skarppi” yhtäaikaa?), aivan valloittavan upea. Miten ikinä kukaan tuon ikäisenä voi asua itsekseen ja lähteä monen tunnin matkan takaa Helsinkiin ja istua tuollaisessa tilaisuudessa monta tuntia juoden skumppaa!?!

Aili kertoi, että hänellä on samppanjakerho kotiseudullaan ystäviensä kanssa! Siis mikä inspiraatio! Onneks tää on päiväkirja, eikä kukaan ehkä tätä lue, koska just nyt tunnen niin suurta kyvyttömyyttä, kun haluaisin kertoa, mitä heiltä tänään sain (ja toivottavasti myös pystyin antamaan heille!). Ystävyys ei katso ikää! Pitäisi enemmän kurottautua ulos muihin ja ihan erilaisiin kupliin kuin missä itse elää. Ja päästä käymään tällaisia eri sukupolven ihmisten välisiä keskusteluja, meillä oli aivan ihana ilta.

Olen suunnitellut reissua Kuopioon tänä syksynä ja tänään totesin että nyt sen järjestän ja samalla menen käymään Kontiolahdella Ailin luona. Hän sanoi, että olisi todella onnellinen jos saisi sinne vieraita ja monta kertaa toisti minulle erotessamme, että ”tulethan, oikeasti!”. Nyt on minun näytön paikkani, että todella sen teen. Tämä viikko pyörii selvästi kaiken kaikkiaan sellaisen viitsimisen ja vaivautumisen ympärillä (case paritanssikurssi, jolle en sitten lopulta päässytkään vielä tällä viikolla itsestäni johtumattomista syistä).

Ja sitten toinen viitsimisen aihe, joka pyörii päässäni lähes päivittäin kun astun kotiovestani sisään tai ulos on naapurini vanharouva. Hänen kanssaan on ollut puhetta että menisin joskus käymään hänen luonaan, sillä hän on varmaan aika yksinäinen. Nyt se on tehtävä. Yksinkertaisesti. Tämän illan kokemus osoitti, että juuri näissä asioissa on se kaikki mikä elämässä on tärkeintä ja merkityksellisintä.

Nyt jos tää olis blogi, niin kirjoittaisin loppuun vielä kysymyksen lukijoille:

Tiedätkö, mistä puhun?

Voi hitto, olen kiitollinen tästä päivästä. Tämän takia on kannattanut viime aikoina viettää aika monta yksinäistä tuntia tässä sohvalla (jossa muuten just nyt katson tämän päivän BB-realitya…), tämän illan kokemus pyyhki just kaikki vähän ikävämmät muistot pois mielestä ja auttoi keskittymään olennaiseen. Tätä lisää, kiitos! Jos elämältä jotain voin pyytää, niin juuri tällaisia kohtaamisia, keskusteluja ja hetkiä, jotka muistuttavat, mikä elämässä on tärkeintä.

/Äm

Minä, Aili ja Kaarina.

 

* * *

Kirjoitatko sinä päiväkirjaa? Ottaisitko haasteen vastaan ja tallentaisit ensi viikkosi päiväkirjan kansiin muistoksi itsellesi?

Minä kirjoitan tämän viikon ajan noloimmatkin ajatukseni päivittäin päiväkirjaan, jonka teen (tietty!) julkisesti tänne blogiini. Kokeilen kirjoittaa arjen tapahtumista ja suodattamattomista ajatuksistani päiväkirjalle, mitä en ole tehnyt vuosikausiin – bloginikin kun on viime vuosina keskittynyt enemmän niihin hieman tarkemmin harkittuihin teksteihin ja näkökulmiin elämästä sekä kokemuksistani.

Tämä siksi(kin), että sitten lauantaina radiolähetyksessäni järjestetään Päiväkirjaklubi ja puhutaan päiväkirjan kirjoittamisesta jakaen tietysti kaikki kamalimmatkin päiväkirjasalaisuudet.