Kello 14.40. Juhannusaatto kaupungissa. Olen arponut ja arponut: lähdenkö ystäväni luokse juhannuksen viettoon? On ruokaa, juomaa, ihanaa seuraa ja hauskanpitoa minulle, joka en ole voinut reissata sukulaisteni perinteiseen juhannusjuhlaan Keski-Suomeen. Matkustaminen maksaa, eikä minulla ole siihen rahaa. Suunitelmana on ollut kaivautua yksin kotiin, valitella viimeaikaisia kiireitä ja väsymystä sekä tarvetta levätä. Ja sitten syödä riisiä ja jauhelihaa suolalla maustettuna pyjamassa keittiönpöydän ääressä nököttäen. Yksin. Turvassa. Nauttia yksi Lidlin olut. Euro ja neljä senttiä.

Mutta sitten rakkain ystäväni soittaa ja pyytää tulemaan.

Ei minulla olisi rahaa. Yhteiset eväät ystävällä, niihin menee parikymmentä euroa. Se vielä menettelisi, mutta sitten iskee pelko: entäpä jos he haluavat, että lähden heidän kanssaan kaupungille? Baariin? Olen laskenut ja laskenut, miettinyt. Uskallanko lähteä? En halua sanoa ei. Mutta pitäisi sanoa ei, sillä rahaa ei ole. Kahvittelut, lounaat, illalliset, matkat, kaikki sellainen, jonka moni tuttavistani katsoo olevan aivan normaalia elämää, on minulle utopiaa. Siksi minä istun kotonani ja kirjoitan blogiani. Onneksi on mielikuvitus, se on minun arkeni selviytymiskeino.

Vedän päälle verkkarit ja lenkkarit. Päätän kävellä tunnin lenkin ystäväni luokse. Ehkä siinä matkalla hikoaa riittävästi ja voi sanoa, että ihan vaan käymään tulin, en minä baariin voi lähteä kun on vaan hikiset verkkarit.

Päättelyketju. Täydellinen! Näin voin välttyä nolaamasta itseni. Sillä sitä tämä elämä on päivästä toiseen. Kun ei kukaan oikeasti voi ymmärtää. Kukaan ei tajua, millaista on, kun ei ole rahaa.

* * *

Kello 03.10. Nojaan helsinkiläisen nakkikioskin seinään ja syön kanahampurilaista. Jokainen puraisu sattuu, ja voin tuntea, miten lompakko laukussani hehkuu tulikuumana. Tuijotan taksijonon keltaisena hohkaavia hattuja. On kaksi vaihtoehtoa. Vaihtoehto on kävellä kotiin. Monta kilometriä. Tähän aikaan? Onko se turvallista? Pari viikkoa sitten oltuani eräässä asiakastilaisuudessa ja jouduttuani edustamaan vielä jatkoille kaupunkiin, valitsin kävellä. Taksi maksaa aivan liikaa. Se on sellaista ylellisyyttä, jota en voi kuvitellakaan tällä hetkellä.

Alkaa sataa. Tuijotan taksia. On mentävä.

Jututan taksissa kuljettajaa yrittäen unohtaa mitä on meneillään. Budjettini totaalinen romahdus – se tässä on meneillään. Budjettiin ei ole laskettu tätä kyytiä saati niitä paria juomaa, jotka olen kaupungilla nauttinut.

Kello 9.55. Morkkis. Ei krapula alkoholijuomista, vaan rahasta. Tiedän, etten uskalla viikkoon mennä katsomaan pankkitiliäni. Tiedän, että nyt syödään kaurapuuroa. Se on valinta, jonka olen joutunut tekemään, jotta saatan viettää hetken ystävieni kanssa ihan normaalilla tavalla. Normaalia elämää.

Sillä minussa ei ole mitään normaalia. Ainakaan jos rahasta on puhe.

* * *

Minulla on yksi unelma. Ne ovat aika pieniä nykyisin. Unelmani on se, että vielä jonain päivänä voisin tilata paperisen Helsingin Sanomat -lehden aamukahvipöytääni – olen sen verran perinteinen, vaikka ”Somekuningatar”. Haluan hypistellä paperia käsissäni ja lukea uutiset kääntämällä lehden kulmaa sormillani. Mutta koska siihen ei ole varaa, avasin taas tänään aamulla Helsingin Sanomien nettilehden. Siitä voi lukea maksutta vain viisi juttua viikossa, joten on oltava tarkka mitkä jutut valitsee.

Mutta nyt on hyvin selvää mitä luen. ”Hyvinvoivat eivät ymmärrä Anun ja Tuomaksen arkea” otsikko julistaa. Puhutaan köyhyydestä ja siitä kuinka köyhän arki on jatkuvaa sinnittelyä ja sumplimista, mikä taas on hyvätuloisille aivan vierasta. Köyhiä arvostellaan. Ei voi olla köyhä jos on varaa ostaa tupakkaa kuten lehtijutun perheellä. Kuka arvottaa sen, mitä köyhyys on?

Mitä köyhyys sitten oikeasti on, kuka sen sanoo? Mitä me siitä tiedämme ja ymmärrämme? Miten hyvinvoivat ihmiset suhtautuvat köyhiin?, Helsingin Sanomat kysyy.

Luettuani jutun twiittasin

Minähän olen kirjoittanut tästä aiheesta jo pariin otteeseen aiemminkin. Viime syksynä kerroin sinulle köyhyyden myöntämisen häpeällisyydestä kirjoittaen ”Kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä – tällaista on köyhyys”  tai nyt keväälllä työttömyydestäni ja siitä kuinka tuosta samaisesta Samppanjapissiksestä tuli perustulon kannattaja. Toivoin, että mikäli et ole niitä aiemmin lukenut, tartut myös niihin, sillä ne taustoittavat tätä tarinaa ja minun köyhyyttäni.

Tilanne ei ota minun kohdallani vieläkään täysin suuntaa parempaan, vaikka olosuhteet ovatkin vaihtuneet – olen nyt palkkatöissä, mutta edelleen tulorankkauksessa minut luetellaan yhteiskunnan köyhimpien joukkoon. Pinta saattaa näyttää paremmalta, mutta edelleen sama rahapeikko haastaa elämääni. Mutta koska johonkin korkeampaan johdatukseen uskova hörhö kun olen, luulen, että tämä polku on asetettu kohdalleni juuri siitä syystä, että voin valottaa omani tarinani kautta sitä, millaisin eri muodoin köyhyys voi ilmetä kun niitä eri muotoja nyt näytän tässä pääsevän kokemaan.

Sitä kuinka paljon tililleni virtaa kuussa rahaa, ei ole tarpeen tässä avata. Minulle työn arvo on muutakin kuin pelkkä rahapalkka: se on ammatillista kehittymistä, tarpeellisia suhteita sekä muita aineettomia hyötyjä. Ja ylipäänsä arvostan, että saan tehdä työtä – vaihtoehtona kun olisi edelleen maata sohvalla odottamassa.

Raha ei itsessään ole minulle motivaattori tai itseisarvo. Minulle tärkeämpää on toteuttaa intohimojani ja kehittyä jatkuvasti työssäni. Ja niitä todella saan nyt tehdä päivittäin.

Mutta intohimolla ja kehittymishalulla ei laskuja makseta. Tosiasia on, että olen köyhä. Ja tosiasia on, että en enää haluaisi olla köyhä. Kyllä minä haluaisin tulla hyvin toimeen.

Ylimääräistä, ”vapaasti käytettävää rahaa” ei ole. Kaikki menee mikä tulee. Minun kunnia-asiani ja onneni on, ettei minulla ole yhtään velkaa!

Mutta virheisiin ei ole varaa. Ei pienimpäänkään. Valitettavasti nyt minulle esimerkiksi aika ystävieni kanssa kulutushyödykkeita nauttien on virhe. Jos sairastuisin pahasti tai jokin keskeinen laite menisi rikki, siinähän olisin. Muutin uuteen asuntooni Norjasta paluun jälkeen neljä kuukautta sitten, eikä minulla edelleenkään ole huonekaluja, sillä niiden ostaminen (edes kirpputorilta) on mahdottomuus.

En kuluta. En osta vaatteita, en viihde-elektroniikkaa, en ylellisyyksiä. En osta aina ruokaakaan. Lidlin kassalla itken välillä verta. En minä osaa tätä tämän paremmin selittää. Mutta en myöskään valita. Kerron vain arjestani.

”Köyhän elämä on kovaa. Eikä sitä yhtään helpota, että ihmiset ympärillä kiistelevät siitä, kenen pitäisi saada yhteiskunnan tukea ja ovatko köyhät vain laiskoja.”, Hesarin jutussa sanotaan.

”Yhteiskunnallisen keskustelun, poliittisten päätösten ja myös arkielämämme kannalta on olennaista ymmärtää, miten suuri on etäisyys valtaväestön ja sivuun joutuneiden välillä”, se jatkuu.

En oikeastaan tiedä miksi aloin tätä tarinaa tänään kirjoittaa, teksti vain alkoi soljua ulos hs.fi:n avattuani. Ehkä koin, että minulla on velvollisuus osallistua keskusteluun ja antaa esimerkki niille, jotka eivät voi omasta arjestaan käsin ymmärtää. Kenties haluan kertoa myös, että kaikki köyhät eivät todellakaan ole välttämättä laiskoja. Että köyhiä voi olla monenlaisia ja erilaisista syistä. Ehkä voin tuoda näkökulmaa yhteiskunnalliseen keskusteluun?

Monesta Hesarin jutun väitteestä en tunnista itseäni. Minä yritän taistella sitä vastaan, että niukkuudessa eläminen veisi kykyni toimia tai satsata koulutukseen ja työhön. En halua tulla katkeraksi tai vihaiseksi vaikka katson vierelläni olevia ihmisiä, jotka ostavat uuden Louis Vuittonin viikottain. Arvostan ja rakastan työtä ja haluan tehdä sitä, vaikka hetkellisesti minä, korkeasti koulutettu Valtiotieteiden maisteri, joutuisinkin joustamaan jostain. Kyse on siitä mitä arvostaa. Mutta myös itseään ja osaamistaan on arvostettava, siksi minunkin tilanteeni on oltava vain hetkellinen ja meneekin koko ajan kohti parempaa. Minun voimani on yrittäjähenkisyyteni ja täysi usko itseeni. Jos jotain, tuon jälkimmäisen koko tämä prosessi on minussa herättänyt henkiin. Siksi olen kiitollinen jokaisesta kärsimyksen päivästä, jonka ehkä olen joutunut kokemaan.

Mutta tällaistakin on. Tällaisiakin kuplia on.

Köyhä joutuu menemään niillä raamein, jotka yhteiskunta asettaa. Kiitän luojaa, että olen tilanteessani yksin, eikä minulla ole perhettä tai lapsia elätettävänä. Sillä minun juttunihan on ihan ”peanuts” verrattuna moneen. Minä selviän, vaikka kitkutellen. Joka kuukausi maksan vuokrani ja laskuni. Sitten syön mitä syön ja harrastan mitä ilmaiseksi voin. Onneksi tämä on vain ohikiitävää!

Mutta esimerkiksi pienyritysten tuki ja perustulo – ne voisivat jo tehdä minun tilanteestani helpomman. Jälleen kerran tajuan, miten paljon kannatan perustulon testaamista.

Heinäkuussa budjettini menee sekaisin. Sitä minä jännitän. Olen lähdössä puolentoista viikon päästä Lappiin ja sieltä polkemaan polkupyörällä Norjaan. Sain haasteen, jossa minun pitää polkea 345 kilometriä Hullun Polkasu -tapahtumassa. Jos olen aivan rehellinen, minulle hulluinta tässä ei ole se polkeminen. Hulluinta on, että olen valmis laittamaan viimeiset rahani (ja vähän ylikin) siihen, että voin lähteä. Että voin matkustaa ja majoittua tuolla reissulla. Siihen minulla oikeasti ei olisi varaa. Mutta tiedätkö mitä; uskon juttuuni (siis tähän blogiini ja näihin minulle tuleviin haasteisiin) niin paljon, että tiedän tämän olevan oikea sijoitus. Ihanilta yhteistyökumppaneilta saan onneksi matkalle tarvittavat varusteet, joten niihin ei ole tarpeen sijoittaa. Jos olisi, en voisi edes lähteä.

Ehkä minä omistankin oman Hullun Polkasuni, sen Ämmän Polkasun, meille köyhille. Kiitos Helsingin Sanomille, että kirjoititte köyhyydestä. Kiitos sinulle, joka luit tämän jutun ja ehkä sait jotain ajateltavaa, oletpa sitten hyvätuloinen tai köyhä. En osoita sormella, vaan haluan vain näyttää maailmaa sen eri kulmista, ihan pienen ihmisen tasolta, sillä joskus se on juuri se, mitä tarvitaan.

Mitä sinä ajattelet köyhyydestä? Ymmärrätkö sitä? Onko köyhyys itse valittua vai olostuhteiden pakko? Miten sinä suhtaudut köyhiin? Oletko koskaan ajatellut, että voisit itse joskus olla rahaton? Miltä se tuntuisi?

/Äm, at your service

(Tämä kirjoitus kertoo vain minun henkilökohtaisesta tilanteestani ja koskee vain minua, ei muita osapuolia.)