Tänään on kaikkien isien päivä. Minä olen nyt 35-vuotias lapsi. Kun olin vain vuoden ikäinen, biologinen isäni lähti pois äitini ja minun luota. Sen koomin en ole miestä tavannut eikä minulla ole hänestä muistikuvia.

Muutaman vuoden vanhana, hetken isättömänä lapsuutta elettyäni, maailmaani astui uusi mies. Hän otti minut elämäänsä ja kasvoi isäkseni. Minä juurruin hänen lapsekseen mutkattomasti. Koen, että olemme aina muodostaneet yhteisen perheen ja hän on ollut ainoa isäni; mikään asetelmassa ei ole tuntunut väärältä tai kyseenalaiselta. Edes murrosiän kiukkujen keskellä en ikinä joutunut käyttämään sitä klassista korttia, jossa olisin riidan viimeisenä tikkinä huutanut että ”ethän sä edes ole mun oikea isä”.

OLEN ELÄNYT ELÄMÄNI VAILLA puolikasta biologiaa. Enhän olisi ihminen ellen olisi silloin tällöin pysähtynyt pohtimaan miltä tuntuisi tavata tuo toinen puoli. Mutta sille en ole kokenut tarvetta. Liiemmin ei ole ollut aihetta (eikä tule tämän jälkeenkään olemaan) avata asiaa enempää julkisesti. Kerron blogissani vain omista kokemuksistani toisten yksityisyyteen koskematta.

Mutta koska aika harvoin näitä asioita tulee ajateltua saati sanottua tai kuultua ääneen, tänä isänpäivänä haluan omalla tarinallani muistuttaa kaikkia uusioperheitä tai kenties kaltaistani lasta juuri kasvattavaa: joskus uusi isä on hienoin lahja, jonka lapsi voi saada. Vaikka ei ole biologinen, voi silti olla maailman paras ja ihan oikea isä, lapsen rakkauden ja kiitoksen arvoinen!

Minulla on sellainen, enkä ole mistään vajaa.

MONESTI VUOSIEN VARRELLA OLEN ihmetellyt sitä kuinka vähän biologialla lopulta on merkitystä. Joskus aivan naurattaa, kuinka paljon muistutan ihmistä, jonka kanssa minulla ei ole yhteistä perimää. Isäni on antanut mallin moneen ja valanut minuun valtavan rohkeuden; sen, joka täällä blogissanikin sinun edessäsi näyttäytyy. Hän on edelleen minulle se henkilö, jolle soitan kaikista suurimmissa vaikeuksissani tai hurjimmissa iloissani.

Side lapsen ja aikuisen – isän ja tyttären – välillä voi rakentua niin vahvaksi, että perimä ei ole merkityksellinen. Tiedän, ettei tällainen isäksi tuleminen tai isäpuolen rooli ole helppo, mutta täältä aikuiseksi kasvaneen lapsen maailmasta voin sanoa: ei varmasti ole oikeaa tietä, vaan vain kaksi ihmistä, jotka yhdessä muodostavat yksilöllisen ja merkityksellisen suhteen. Ehkä hyväksyminen ja yhteinen kasvaminen ovatkin kaiken avain?

Olen oman kasvatukseni kautta kokenut, että vanhemmuudessa biologiaa tärkeämpää lapselle on ehdoton rakkaus. Tuon tunteen voi hänelle tarjota moni aikuinen ja elämässä vahvasti vaikuttava ihminen.

ISYYS, ÄITIYS, VANHEMMUUS, PERHE; ehkä ne ovatkin ennemmin mielentila?

Halu, tahto ja sitoutuminen.

Rakkaus, ohjaus ja lämpö.

Erehdykset, oppiminen ja anteeksiantaminen.

Elämän koko inhimillinen kirjo!

Nämä kaikki voi saada vaikka on vailla puolikasta biologiaa. Minä olen ollut etuoikeutettu ja nyt kovin kiitollinen, että olen saanut elämääni juuri tällaisen isän!

Jos sinä olet isäpuoli, kasvatti-isä tai muutoin hetken lainassa lapsen elämässä, muistathan, että me rakastamme sinua!

Ja te loput: annattehan tänään(kin) ekstrakiitoksen kaikille isillenne ja isähahmoillenne!

Sillaiki merkityksellinen on ollut minun isäni, että hän on vaikka pysäyttänyt auton keskellä matkaa tien poskeen, kun tyttären leikkinuken on täytynyt päästä potalle… Siinä olen minä ja Mauno-nukke joskus kasikytluvulla.

/Äm