Mitä rakkaus on?

Klonk. Klon. Klonk. Nitinatinitinatiniti. Makaan jumppamaton päällä vatsallani laiturilla, joka valittaa laineiden keikuttaessa sitä. ”Klonk. Klon. Klonk. Nitinatinitinatiniti”, se sanoo. Tuulee kevyesti, mutta juuri sopivasti niin, että pilvettömältä taivaalta porottavan auringon polte ei tunnu iholla. Kun suljen silmäni ja työnnän laiturin kovaäänisen valituksen pois mielessäni, tuntuu aivan kuin leijuisin ilmassa. Tuntuu kuin olisin vapaa.

* * *

Avaan silmät ja siirrän ne takaisin kirjaan. Haluan viimeistellä sen nyt, sillä odotan tarinan päätöstä. Voi miten minä rakastankaan tarinoita. Kuinka olen koskaan voinut jättää kirjojen maailman!

Oli vain niin kiire olla vakavastiotettava ja tärkeä. Jos kirjallisuutta luinkin, sen oli aina oltava ammatillista jotta voisin osoittaa muille lukevani ja tietäväni. Jos totta puhutaan, nyt minua ei voisi vähempää kiinnostaa bisneskirjallisuus ja ne kaiken maailman seitsemään askeleen opit milloin mihinkin: menestykseen, rahaan, muutokseen kiltistä tytöstä johtajaksi. Minä haluan vain lukea tarinoita erilaisten ihmisten elämästä ja kertoa niitä itse.

* * *

Nousen istumaan. Tuossa me yhdessä pesimme perunoita juhannuksena vain vuosi takaperin, minä ja hän, muistelen.

Olen oikeastaan ihmettynyt miten vähän olen häntä mökillä ollessani muistellut, vaikka edellisen kerran täällä oleillessani hänkin on ollut mukana. Ensimmäisenä iltana käydessäni nukkumaan, nyt yksin, muistin hänen vartalonsa läheisyyden pienessä mökkisängyssä. Eilen illalla rakensin mielikuvituksissani pientä tarinaa, jossa hän kaahaisikin yhtäkkiä autolla mökin pihaan pyytämään anteeksi. Mutta sen tarinan lopussa emme olisi päätyneet takaisin yhteen; se olisi vain aikuismainen anteeksipyyntö, se mitä enää häneltä voisin kaivata. Mutta sen enempää hän ei ole täällä ajatuksiini tullut. Olen tyytyväinen.

* * *

Tullessani ryminällä takaisin Ruotsista Helsinkiin kaikki paikat, johon menin muistuttivat hänestä ja yhteisestä huumakesästämme ennen Svea mamman syliin muuttoa. Nyt kuvat tuostakin ajasta ovat jo haalistuneet, enkä koe niitä enää niin voimakkaan upeina ja ihanina. Keväällä hän on ollut mielessäni jatkuvasti, mutta nyt huomaan hänen kuvansa haihtuvan ja haihtuvan. Olen tyytyväinen.

Meillä oli outo suhde. Vaikka haluaisin kovasti sanoa sen olevan suurta rakkautta, en ehkä voikaan. En ole varma oliko se oikeasti rakkautta.

* *

”Rakastatko minua”, kysyin häneltä maatessamme kerran sängyssä jo vuoden yhdessä elämisen jälkeen.

”En tiedä”, hän vastasi, ”Minä en tiedä mitä rakkaus on.”

Silloin sydämeeni sattui. Minä rakastin häntä, olinhan antanut osan elämääni hänelle. Mutta tänään minä tajuan, etten ehkä itsekään vielä tiedä mitä rakkaus on.

* * *

Klonk. Klonk. Klonk. Nitinatinitinati. Painan kirjan sivuun, suljen silmät, ja kokeilen taas miltä vapaus tuntuu tässä laiturilla.