Oma kohtaloni ja oikeus tähän suruun; nuo asiat pyörivät juuri nyt mielessäni. Kuluneet päivät ovat pysäyttäneet. Läheiseni nukkui pois, ja suruprosessi käynnisti minussa kummallisia kysymyksiä…

JOTENKIN SITÄ AJATTELEE, että surun kuuluisi olla vain kaipuuta menetetystä ihmisestä, muistelua yhteisistä hetkistä – kyyneleitä ja hetkittäin mieleen pilkahtavia iloisia hetkiä, jotka nostavat hymyn suupieliin.

Mutta ei. Miksi menetys nostaakin yhtäkkiä pintaan niin monta tunnetta itsestä, synnyttää monta ajatusta omasta elämästä?

SE OLI ÄKILLINEN ja nopea lähtö, emmekä sitä vielä odottaneet tapahtuvaksi; olimmehan ajatelleet, että tämä aina niin terve ja elämänmyönteinen rautanainen eläisi satavuotiaaksi. Mutta perjantaiaamuna sain kuulla mummoni nukkuneen pois.

”Mitä tapahtuu nyt?”, kysyn hiljaa itseltäni.

Viimeinenkin suhde historiaan katkesi, nyt minulla ei ole jäljellä enää yhtään isovanhempaa, joka kertoisi tarinoita menneestä, kytkisi kaiken johonkin isompaan kuvaan.

Miten perheeni käy, miten sukuni nyt käy? Enää ei ole sidettä, joka sitoo meidät yhteen, jonka luona vierailla joulut ja juhannukset – koko suku yhdessä.

”MITEN MINUN NYT KÄY?”, pohdin yllättäen mielessäni.

Näin kuvan, jossa isäni sisaruksineen seisoo sairaalassa mummin vierellä. Se pysäytti. Heitä on monta, toisilleen tärkeää sisarusta. Tuo ihminen on tarjonnut heille elämän ja nyt he ovat vierellä sen viime hetkillä.

Itku puski silmiin tästä kauniista näystä. Mutta sitten hätkähdin. Huomasinkin yhtäkkiä surevani itseäni. Mitä minulle käy, kun kuolen? Onko minua kukaan katsomassa, hoitamassa, suremassa? Minulla ei ole lapsia, ei puolisoa. Millaisen tulevaisuuden itse haluan?

Miksi elämä on mennyt näin ja voiko sen kulkua vielä muuttaa? Pitäisikö? Pystyisinkö edes?

Tätä kysymystä olen pohtinut nyt pitkään. Tunne on kivulias.

Onko minulla oikeus surra näin itsekkäästi?

”ONKO MINULLA OIKEUS SURRA?”, kuiskaan ääneen hämmentyneenä.

Lauantaina satuin saamaan puhelun. Sen soitti vanha tuttu vuosien takaa, josta en ole aikoihin kuullut. Nytkin puhelu oli vahinko, tarkoitettu toiselle Maijalle, mutta näppäilyvirhe johti sen minun luokseni.

Sysäydyimme vaihtamaan vuosien kuulumiset. Hän kertoi vaikeista vuosistaan, monista menetyksistä, sairauksista, koetuista hankaluuksista.

Puhelun jälkeen minä jäin pohtimaan; onko minulla oikeutta surra näin, kun jollain toisella on vielä paljon vaikeampaa?

Ja sitten, ovikello soi. Ovella seisoo lähetti kukkakimpun kanssa. Kukat ovat ystävältäni ja kauniita, mutta en voi olla ajattelematta: Miksi minulle, eiväthän nämä kukat minulle kuulu? Enhän ollut edes päivittäin tekemisissä mummini kanssa. Jonkun muunhan nämä kuuluisi saada.

”MITÄ SURU ON?”

En minä siihen vastausta tiedä.

Mutta sen tiedän, että suru pistää elämän mittakaavaan. Se laittaa punnitsemaan mentyä matkaa ja taivalta tästä tulevaisuuteen. Se pysäyttää ja saa sydämen sykkimään; hajottaa ja laittaa kokoontumaan uudelleen. Siksi suru on kaikessa lohduttomuudessaan elämän voimavara – kuolema kaiken kantaja.

Suru ei voi olla muuta kuin aina jossain määrin itsekäs prosessi; me koemme kaiken itsestämme käsin. Eikä se, että ajattelee menetystä omasta kulmastaan tee surusta poismennyttä kohtaan yhtään vähättelevää. Se tarkoittaa vain, että pois lähteneellä on ollut iselle tärkeä rooli; hän on saanut minut pysähtymään elämän äärellä.

Se on tärkeintä, mitä voimme toisillemme tehdä.

/Äm, isojen äärellä ja lämpimästi mummia muistaen