”En oo ihan täysin ymmärtänyt, että mitä sieltä Norjasta lähdit hakemaan. Jos siellä on paska olla ja sitä ei löytynyt, niin lähde pois”, totesi nimimerkki Timo kommentissaan eiliseen blogiini luovuttamisesta.

Niin. Enhän minä ole sitä teille oikeastaan kiteyttänyt. En ole halunnut, sillä olen hävennyt. Pelännyt paljastaa unelmani. Jos se ei toteutuisikaan. Ja sitten te nauraisitte. Timon kommentin luettuani jäin pohtimaan. Miksi olen täällä?

Miksi en kertoisi sitä?

* * *

Minä lähdin Norjaan, sillä uskon. Uskon, että on jotain, mikä ei ole vielä paljastunut. Jotain, joka on kytenyt pinnan alla niin pitkään, että sen on aika nousta.

On jotain suurempaa.

Voimia, tietoa, tunnetta, taitoa, kokemuksia – jotain sellaista, joka ei olisi päässyt tulemaan esiin ilman, että teen jotain ennalta-arvaamatonta, yllättävää itsellenikin. Sellaista, joka ei olisi noussut pintaan, jos olisin pistänyt itseni muottiin. Minä en kai ole muotti-ihminen. Minä en syty muotissa, en kukoista kaavoissa enkä muodostu määritelmissä.

Minä lähdin tänne luomaan tarinaani uudelleen, kasaamaan sen palaset uuteen muotoon. Lähdin tekemään jotain ihan muuta, sillä tiesin että minulla on jotain aivan muuta annettavaa kuin mitä silmä Suomessa näkee.

Jotain suurempaa kuin se minkä silmä näkee.

Minä lähdin ottamaan vastuun itsestäni. Lähdin kirjoittamaan, löytämään uusia aiheita ja säveliä – kulkemaan kohti unelmaani. Että voisin tarjota sinulle tarinan, johon samaistua, josta erottautua, jota rakastaa, jota vihata. Jonka avulla tuntea.

Minä lähdin tutkimaan kuinka sielunmaisema muuttuu kun vuodenajat vaihtuvat. Asettamaan itseni alttiiksi. Haastamaan. Olisin voinut päättää kirjoittaa vain kauniista asioista ja onnistumisista täällä. Ottaa kauniita kuvia ja hymyillä. Mutta sen sijaan valitsin, että päästän sinut pelkäämättä mukaan prosessiin; näkemään ne äärilaidat, joiden välissä kuljen, sillä luulen, että ne ovat sinullekin tuttuja. Sillä minä tiedän, että jonkun on niistä puhuttava. Sillä tämä on aitoa, rehellistä elämää. Arvaan, että moni muukin miettii luovuttamista. Miettii väsymystä. Miettii rakkautta. Miettii eksymistä. 

Löytämistä!

Haluan altistaa oman tarinani teille nostaakseni esiin tavallisen ihmisen tavalliseen elämään kuuluvia kysymyksiä. Sen on parasta mitä osaan. Se on se mitä haluan. Se on se, joka pinnan alla kytee. Se, johon minä uskon.  

Se jokin suurempi, jonka on tultava ulos.

Ja se on kaiken tämän arvoista. En minä koe kärsiväni, sillä tiedän, että tälläisiin pohjoisiin myrskyihin minut on tehty. Ei täällä ole paska olla, ja siksi minä en tule täältä pois. Minä tiedän, että olen aivan oikeassa paikassa juuri nyt. Olen turvassa. Minulla on voimia, sellaisia jotka eivät aina pinnalle näy.

Lähdin Norjaan löytämään. Löytämään oman parhaan versioni, sen, jolla voin palvella parhaiten. Lähdin nousemaan kirjoittajana ja toimittajana uudelle tasolle – jotta saisin Suomeen palatessani tehdä työtä, jota rakastan. Vaikka hoisontti välillä heiluu, tuo usko pysyy horjumattomana.

Tiesin, että Suomessa en saa sitä voimaa itsestäni vapautettua. Nyt täällä vain kolme kuukautta oltuani, se on jo päässyt irti. Se on nyt tässä blogissa ja myöhemmin toivon sen voivan kukoistaa myös muissa kanavissa – paras osaamiseni.

Intohimo.

Älkää huoliko, minä kyllä pärjään! Kunhan vain saan jatkaa näin.

/Ämmä, lojuen sohvalla makuuasennossa katsoen Titanic-elokuvaa rakkaiden uusien ystävien seurassa suojassa myrskytuulelta ja nauttien kotitekoista perunarieskaa suoraan uunista.