Keskustelin muutama päivä sitten erään ystäväni kanssa. ”En voi ymmärtää, miten olet selvinnyt kaikesta tästä, ja vielä yksin”, hän sanoi kertoessani viime vuosina kokemastani ja ajatuksistani nyt.

Pysähdyin moneksi päiväksi tuohon kysymykseen. En löytänyt vastausta.

KYLLÄHÄN SE ON TUNNUSTETTAVA: en minä itsekään tiedä miten ja millä voimalla olen selvinnyt viimeiset vuodet ja kuukaudet elämässä näinkin selväjärkisenä.

Matkani varrella olen menettänyt rahani, kotini, rakkauteni, terveyteni – itsenikin läpikotaisin. Olen käynyt läpi sellaisia hetkiä, joista kukaan muu ei tiedä mitään, enkä minä itse ymmärrä, kuinka olen voinut ne hetket voimattomana voittaa. Joistakin päivistä on vain täytynyt tunkea läpi.

Vammautumiseni viisi kuukautta sitten oli vain kirsikka kakkuni päällä. Jumalan keskisormeksikin minä olen sitä heikkoina hetkinäni kutsunut, sillä luulin positiivisemman käänteen jo saaneen alkunsa. Mutta vielä oli koettava yksi äärilaita: ennen niin vahva kehoni petti minut ja minusta tuli fyysisesti heikko. Kun vammani laatu ja sen vaikutukset elämään alkoivat vähitellen syksyllä selvitä, minä ymmärsin, että tämänkin oli vielä tapahduttava osana prosessia, jonka olen viimeisten vuosien aikana kulkenut. Vaikka vastustin, oli lopulta helppo hyväksyä. Minun oli myös mukisematta koettava tämä äärilaita, vaikka se sysäsi minut taas uuteen taisteluun selviytymisestä.

Selviytymistaistelu on meinannut musertaa minut alleen monesti, mutta jotain kummallista tämän kaiken keskellä on. Jostain syystä minusta tulee koko ajan vain onnellisempi.

Tiedätkö, mikä tässä kaikessa on ollut hienointa?

Mahdollisuus.

Se, että vaikka kaikki muu menisi, mahdollisuutta ei voi koskaan menettää.

VAIKKA MINULLA EI OLEKAAN edelleenkään maallisilla mittareilla juuri mitään, ja käynnistän elämääni vammani aiheuttaman pitkän alamäen jälkeen taas uudelleen, on minulla yhtäkkiä koko maailma vieläkin kirkkaampana ja värikkäämpänä kuin ennen vammautumistani. Edessäni on joukko mahdollisuuksia, joihin voin tarttua ja katsoa mitä syntyy. Ei tarvitse pelätä valitseeko väärin tai saako sitä mitä nyt luulee haluavansa, sillä ilmankin pärjää.

Miksi ihmeessä sen, ettei ole mitään menetettävää, ymmärtää vasta silloin, kun menettää kaiken?

En ikinä halua kahdottaa tätä, vaikka elämäni saisikin pian toivomani (ja kenties jopa ansaitsemani) positiivisemman käänteen. Siksi kirjoitan sinullekin niin avoimesti polustani. Haluan, että ymmärrät sen, ettei kenelläkään meistä lopulta ole mitään menetettävää. Elämän on tarkoitus muuttaa muotoaan jatkuvasti, emmekä me sen kulkua voi kontrolloida, vaikka kuinka haluaisimme sitä yrittää.

Mutta juuri tuolla tuntemattomalla tiellä mikä tahansa on mahdollista. Jos vain antaa itselleen siihen luvan. Kun ymmärtää voivansa vain voittaa.

EN YLEENSÄ TEE TÄTÄ, mutta tänään, miettiessäni mitä haluan sinulle sanoa juuri nyt, on pakko. Alleviivata. Selitää syitä. Avata sinulle, mitä toivon sinulta tulevina aikoina – ja olen jo pitkään toivonut tähän mennessä.

Kun seuraat elämääni, kiinnitä erityinen huomio siihen, millaisia asioita tekee ihminen, jolla ei ole mitään menetettävää.

Kun luet tarinoitani, pysähdy pohtimaan millainen voima ihmisestä löytyy, jos niin vain haluaa.

Kun tapaat minut, katso miten minä hymyilen ja millaista iloa levitän ympärilleni.

Kun tarkastelet valintojani, ajattele: sinä voit toimia aivan samoin!

Tähän viime kesänä otettuun kuvaan liittyy suuri mahdollisuus minun elämässäni. Toivottavasti pääsen siitä vielä sinulle joskus kertomaan. Ja jos en, en ole silti menettänyt mitään, vaan saanut paljon asioita, jotka ovat johtaneet minut eteenpäin kohti jotain, mitä en vielä edes tiedä. Kuulostaa ihan – anteeksi kielenkäyttöni – helvetilliseltä höpöhöpöltä, mutta niin minä nykyisin osaan ajatella.

Jos jokin asia ei mene kuten juuri nyt toivon tai suunnittelen, on se antanut minulle jonkin toisen mahdollisuuden. Tärkeintä on, että edessään oleviin mahdollisuuksiin tarttuu ja katsoo mihin ne vievät. Sen kai oppii silloin, kun ei ole mitään menetettävää.

/Ämmäsi