Ei, tämä ei ole uusi kotini (yritän välttäää ainakin vielä toistaiseksi joutumasta muuttamaan roskikseen ja olenkin käynnistänyt aika hurjan työkeikkojen löytämisrumban). Tämä roskis on symboli yhden aikakauden päättymiselle ja suurelle edistysaskeleelle!

Juhlan paikka on se, että ensimmäistä kertaa lähes viiteen kuukauteen pystyin viemään tänään itsenäisesti hissittömän kerrostalomme toisessa kerroksessa sijaitsevasta asunnostani roskapussin roskakatokseen! Tähän mennessä homma on keppien takia ollut mahdotonta; painava roskapussi on vaikea kuljettaa, sillä se haastaa keppeihin varautuvan tasapainoa. Joku toinen on vienyt roskat puolestani tähän mennessä. Eipä voisi normaalissa, vammattomassa arjessa osata tällaistakaan haastetta ajatella kohtaavansa.

Mutta tänään minä mestarin elkein köpöttelin yhdellä kepillä roskapussi kädessä rappuset alas! Huutomerkki! Jopa ne talon ulkona olevat kaksi rappusta, joissa ei ole kaidetta lainkaan. Niitä minä olen pelännyt kovasti tähän asti, sillä tukeminen kaiteesta on tarpeellista alas päästäkseni.

HUUTOMERKKI!

Siinä on nimittäin tämän päivän toinen suuri edistysaskel: opettelin nimittäin tänään kulkemaan rappuset ilman kahden kepin tukea. Ehkä olisin pystynyt tähän jo hieman aiemminkin, mutta kun on lähes viisi kuukautta joutunut elämään kyynärsauvojen tukemana, on niistä poisoppiminen ja jalkaan luottaminen vienyt aikansa. Sitähän tämä nyt näinä päivinä on. Että uskaltaa alkaa luottaa vammautuneeseen jalkaan, että se kantaa. Nyt se on tapahtunut, ja pakotan itseni uskaliaasti ottamaan askeleita luottamuksessa. Se vaatii vähän töitä myös pään sisällä.

Siksi huomenna edessä on uusi jännittävä asia. Aion jättää toisen kepin kokonaan kotiin ja kulkea bussilla fysioterapiaan. Busseissa kulkemisenhan minä aloitin viime viikolla ja se jännitti kovasti, nämä Helsingin bussikuskit kun ovat aika arvaamattomia. Nyt jännitän, miten pääsen sukkelasti bussiin ja sieltä ulos vain yhden kepin varassa. Onneksi bussit täällä ovat sellaisia matalalttiaisia, jotta ei tarvitse astua usealle portaalle.

Niin. Tällaisia ovat minun onnistumiseni, haasteeni ja pelkoni tänään. Toivottavasti en ikinä unohda, kuinka pienet askeleet ja voitot saavat minut näin onnelliseksi. Matkalla ollaan, slogankin on jo valmiina – Make Maija Great again!

/Äm, joka tuntee itsensä kyllä tällä kirjoittamisen hetkellä aika pieneksi – nimittäin voimiltaan. Viime viikon isot ponnistukset työssä ja menneiden päivien edistysaskeleet ovat vieneet voimat täysin. Se on myös asia, jota ei ole voinut ennalta ymmärtää. Kunto on todella laskenut, ja vie aikansa ennen kuin jaksaa yhtä teräksisesti kuin ennen. Se on iso asia hyväksyttäväksikin – etten olekaan se pirteä pupu, joka jaksaa mitä vaan.

Ja Ps.  Ei, naapurini eivät enää yhtään ihmettele mitä minun toimestani tässä taloyhtiössä tapahtuu, onhan täällä pyörinyt jos jonkinlaista sakkia minua hakemassa autoineen ja tukemassa minua keppeineni, joten ihan rauhassa ilman suurempia kummasteluja antavat minun kuvata roskistakin pihalla pitkään ja hartaasti…