”Linjani on olla ottamatta kantaa isoihin kriiseihin ja poliittisiin tapahtumiin. Mutta nyt kaksi sanaa koskien Pariisia. Netissä leviää käsittämätön määrä rakkautta ja myötätuntoa tapahtuneesta mielettömyydestä. Mutta samalla myös valtava määrä vihaa ja äkkipikaisuuksissaan sekä pelon ohjautumina tehtyjä kannanottoja – vihapuheita ihan järkeviltäkin tahoilta. Olen ollut melko järkyttynyt niitä lukiessani. Rakkaat ystävät: Vihaa ei nujerreta vihalla! Muistattehan maltin kirjoituksissanne. Hengitetään hetki ja otetaan pieni etäisyys ennen kuin ruokitaan vääriä asenteita roiskimalla ajattelemattomia kommentteja. Somen voima olkoon nyt rakkaudessa. On meidän käsissämme miten tätä maailmaa muutetaan.” 

Näin kirjoitin sanasta sanaa aamulla Facebook-sivuilleni.

Ja laitoin sydämen perään.

Sitten lähdin ulos kävelylle kauniiseen marraskuun auringonpaisteeseen, ja jokin ajatus alkoi purkautua minusta ulos.

Niin, minä en edelleenkään ota kantaa terrori-iskuihin tai maailman kriiseihin, en edes vaihtamalla Facebookiin profiilikuvaani rauhanmerkikisi. Minun tapani on ottaa kantaa… niin, ehkä juuri sillä tavoin, kuin toivoisin sinunkin ottavan. Astumalla askeleen taaksepäin, piirun verran kohti isompaa kuvaa. Siitä kuvasta syntyi tämä pieni ajatus.

* * *

Tämä ei ole kannanotto vain Pariisin tapahtumiin, jos ollenkaan. Tämä on kannanotto johonkin paljon suurempaan; ihmisyyteen, asenteisiin ja erityisesti vastuuseen. Siihen miten muuttunut maailma pakottaa meidät ihmiset muuttumaan ja tarkastelemaan toimintaamme. Niihin asioihin, jotka ovat mietityttäneet minua paljon viime aikoina.

Olen lukenut tänään(kin) eteeni piirtyviä sanoja sosiaalisessa mediassa ja ollut hyvin huolestunut siitä tajunnanvirrasta, jota olen monelta niin kutstusti järkeväksi katsoneeltani taholta lukenut.

Turhautuminen, viha ja pelko purkautuvat nyt hurjalla tavalla. Sanomme äkkipikaistuksissamme asioita, joita saatamme myöhemmin jopa katua. Suomessa, näinä aikoina, isossa kuvassa, ei pitäisi olla varaa tällaiseen. Siksi minä olen huolissani siitä, muistammeko me hengittää. Muistammeko me, että tarvitsemme nyt, ehkä enemmän kuin koskaan, malttia ja tarkkaa harkintaa siitä kuinka sanojamme käytämme? Sanoissa on valtava voima.

* * *

Sosiaalinen aika ja sosiaalinen media mahdollistavat sananvapautemme mahtavalla tavalla. Mutta samallla ne alleviivaavat jokaisen omaa vastuuta – asiaa, jossa meillä myös Suomessa olisi nyt paljon tekemistä. Muistammeko, että olemme jokainen itse vastuussa siitä millainen oma elämämme on ja millainen tästä maailmasta rakentuu? Muistammeko, että jokainen meistä vastaa ensin itsestään, eikä vastuuta voi siirtää kenellekään toiselle, vaikka se välillä helpottavaa olisikin?

Me järkevät ihmiset olemme vastuussa myös siitä millaisia asenteita netissä toisinnamme ja millä tavoin sosiaalisessa mediassa reagoimme. Sosiaalinen aika muuttaa ensisijaisesti yksilöiden ja organisaatioiden toimintalogiikkaa – kyse ei ole vain erilaisista hauskoista sosiaalisen median kanavista, joissa voimme nopeasti jakaa elämäämme ja ajatuksiamme. Kun minun, pienen ihmisen, sanani voikin olla yhtäkkiä miljoonien edessä, minulle asettuu valtava vastuu siitä, millaista ajattelua ja toimintaa heijastan maailmaan, millaisen jäljen jätän. Haluanko sen olevan äkkipikaisen tuhoavaa vai harkitun rakastavaa?

En sano, että kaikesta pitäisi olla samaa mieltä eikä kaikkea hyväksyä, mutta minä sanon, että malttia me tarvitsemme juuri nyt! Tarvitsemme oman toiminnan krittistä tarkastelua, sillä jokainen pienikin teko jää tänä päivänä niin helposti elämään.

Toivon sinun, rakas ystäväni, miettivän hetken. Miettivän aina vähän isompaa kuvaa, kuin vain sitä pientä värityskirjan kulmaa, jota värität ja josta käsin sitten äkkipikaistuksissasi roiskaiset. Yksi askel taaksepäin, pieni piiru isompaan kuvaan. Sillä kaiken tämän me voimme nytkin kääntää positiiviseksi energiaksi. Vihan kääntöpuolella on rakkaus, joka on vihaakin valtavampi voima. Siitä kiitän tänäänkin.

Tämä mielessä pitäen; hengitä, ystäväni, hengitä, ennen kuin ilmaiset mielesi, sillä äkkipikainen pelko tuhoaa maailman. Äkkipikainen pelko muuttuu tarpeettomaksi vihaksi ja tarpeeton viha muuttuu tuhoavaksi todellisudeksi.

Rakkautta ja malttia, ystävät!

Tämän joutsenen aamupesua seurasin kävelylläni ja pohdin sanoja, jotka nyt piirtyivät täksi pieneksi ilmaisuksi, yhdeksi palaksi yhteistä todellisuuttamme.

/Ämmä, joka on jokaisen näistä kirjoittamistaan sanoista oppinut itse oman kantapään kautta. Ja sydän perään.