Olen ottanut vähän etäisyyttä. Vellottanut mielessäni tätä bloginlopetuspohdintaani. On ollut aika hurja viikko. Pakko tunnustaa, että oli kova stressi maijailmoniemi.fi:n julkaisemisesta. Palautteenne on mykistänyt minut. Kiitos!

* * *

Oikeastaan tämä koko viikko on ollut yhtä suurta mykistystä. Valtava palauteryöppynne myös bloginlopettamispohdintoihini on vetänyt hiljaiseksi. Olen käynyt monta mielenkiintoista keskustelua, jotka ovat saneet minut havahtumaan siihen, mistä tässä bloggaamisessani on oikeastaan kyse. Monet teistä ovat esittäneet minulle saman ajatuksen: ”Antaako bloggaaminen minulle yhtä paljon kuin minä annan sille?”

Sehän tässä on se tärkein kysymys; koen antavani valtavasti, mutta saanko riittävästi vastineeksi? Ja mitä minä oikeastaan bloggaamiselta haluan?

Rehellisesti kertoen, tajusin, että minulle tuli bloggaamisen kanssa vähän sellainen ”overwhelm”; että ajattelin teidän odottavan minulta koko ajan syvällistä tykitystä ja sieluni syvimpien syövereiden avaamista, jotta jaksaisitte lukea. Mutta en kokenut kykeneväni siihen, koska olin ihan ylitsevuotavan väsynyt, yksin – no, sitä rataa. En halunnut pettää odotuksianne jauhamalla jotain typerää ja joutavanpäiväistä elämästäni. Ajattelin, että ei teitä kiinnosta minun arkipäiväiset tapahtumani, joista olen viime aikoina kertonut.

* * *

Minähän kirjoitan tätä blogiani ensisijaisesti teille – jos en haluaisi, että blogiani luetaan, voisin vain kirjoittaa näitä asioita salaiseen päiväkirjaani. Te olette syy sille, että kirjoitan julkisesti.

Mutta minä pirkule hukkasin hetkeksi horisontin. Tulin suuruudenhulluksi. Vähän kuin jotkut ihmiset rahan kanssa. Vaikka sitä on paljon, koko ajan haluaa haalia sitä lisää. Minä tulin suuruudenhulluksi teidän kanssanne. Vaikka minulla oli teitä jo paljon (ja ehkä juuri siitä syystä), aloin haluta teitä entista enemmän. Aloin tarvita teitä entistä enemmän. Ajatteluni ohjautui väärille urille – siihen, miten saisin enemmän lukijoita, miten blogistani tulisi supersuosittu ja minusta sankari. Huomasin kyttääväni kommenttien määrää ja tykkäyksiä Facebookissa – ja aina kun kirjoitin jotain iloisempaa, niitä tuli vähemmän. Ajattelin että teidän palautteenne tai tykkäämisenne määrä olisi mittari sille että tällä työlläni olisi jotain merkitystä. Ja sitten tuli paine ja pelko: kuinka syvälle minun olisi itseni avattava, jotta te lukisitte?

Vaikka eihän lukijoiden määrä ei ole minulle ollenkaan olennaista. Olennaista on yksi ihminen. Sinä! Minä haluan kertoa tarinaa sinulle. Onko ”sinuja” sitten kymmenen vai kymmeniä tai satoja tuhansia, on yhtä merkityksellistä kaikki! Maine ja menestys on katoavaista, mutta keskustelu sinun, JUURI SINUN, kanssasi ei. Ja sitä minä bloggamiseltani ja elämältäni ylipäänsä haluan. Kosketusta mikrotasolla.

Kaiken tämän touhun tiimellyksessä olin unohtanut kokonaan, että minulle oli asetettu MaiLfe Haaste. Saakeli, minut oli haastettu  eilen graffitin tekoon ammattilaisen opastuksella. Jahka saan enemmän kuvia, saat kuulla kaiken tuosta haasteesta. Mutta siinä seinällä eilen suhiessani tajusin, että TÄMÄ SE ON. Tämän minä saan tästä kaikesta. Siis hitto, kuka oikeasti pääsee tekemään tällaisia juttuja ja kertomaan niistä teille!? Kuka pääsee kokemaan tällä tavalla! Tajusin, että MaiLifessa on kysymys kahdesta asiasta: kokemuksista ja rehellisyydestä. Ei syvyydestä ja paljastuksista. Kirjoitan teille rehellisiä ajatuksia rehellisistä ihmiselämän kokemuksista. 

Tajusin, että näin tämä toimii. Välillä on vähemmän syvällistä, välillä deepsyvällistä ja välillä vaan syvällistä. Ja välillä ohutta yläpilveä. Minun ei tule ottaa paineita ulkopuolelta, ajatella että pettäisin kenenkään odotukset, vaan kirjoittaa juuri sellaisia juttuja, joita kunakin päivänä ympärilläni syttyvistä impulsseista syntyy. Se on ollut tämän blogin lähtökohta ja niin se tulee olemaan jatkossakin. Se riittää minulle ja riittää juuri sille, jolla oikeasti on merkitystä. Tämä bloggaaminen antaa minulle miljoona kertaa enemmän kuin annan. Yksinkertaisesti.

Opin joitakin aikoja uuden ”nuorisokielen” lyhenteen: ISMO. Siis, ”ihan sama mulle oikeesti”. Ja niin ajattelen juuri nyt. ISMO. En sunikaan blogini suhteen, vaan muiden mielipiteiden ja ulkopuolisten paineiden. Olen siis päättänyt: ISMO, minä jatkan. ISMO, juuri se tuo sekä pitää ympärilläni juuri ne ihmiset, joilla on merkitystä!

Tämä on minulle oikeasti aika tärkeä kulminaatiopiste, sillä tämän jälkeen aion oikeasti, kuten ruattalaiset sanoo, ”köra mitt eget race” – ajaa omaa ralliani! Kovaa, mutkissa jarrutellen, mut ihan vähän laittaen ne suoriksi kuitenkin – ja kypärä päässä, mutta pitäen silmäluukun auki, jotta voin edelleen nähdä ympärilläni syttyvät impulssit ja kertoa sitten niistä teille.

Kuva: Mirkku Merimaa Photoraphy

/Ämmä, ISSO – ihan sairaan siistiä oikeesti!