Jos haluat tirkistelyä ja paljastuksia, tässä niitä nyt tulee. Sen jälkeen on minun aika vetäytyä. Alkaa nääs olla voimat loppu tätä saippuaoopperaa.

* * *

Exäni Ruotsista ei ole pitänyt minuun mitään yhteyttä koko keväänä. Olemme puhuneet pari kertaa puhelimessa (minun aloitteestani), sillä minulla on vielä tavaroita ja huonekaluja Ruotsissa, jotka pitäisi kuljettaa Suomeen. Hän on luvannut ilmoittaa minulle kun on tulossa Suomeen, jotta voin saada häneltä jotain tavaroita. Nyt kuulen toistamiseen, että hän on Helsingissä, muttei ole ilmoittanut minulle mitään. Yksi pieni lupaus… puuuufff… sitä hänen ei tarvitse pitää, vaikka on potkaissut minut pois elämästään ilman että on antanut mahdollisuutta keskustella asiasta tai kertoa päätöksensä syytä. Niin, hän oli eropäätöksen tehnyt, eikä ollut valmis siitä keskustelemaan eikä edelleenkään tähän päivään mennessä hän ole sanallakaan puhunut minulle erostamme. Minulla on niin maahan potkittu paskasäkkiolo.

Eikö toista tarvitse enää kunnioittaa, kun ei ole suhteessa? Saako toista vaan vältellä, ja työntää kaiken yhteisen maton alle, kun ei enää tarvitse toista elämäänsä? Koska minä kunnioitan toisia ihmisiä huolimatta siitä mitä he ovat minulle tehneet, tämän enempää en asiasta puhu. Mutta aina kannattaa muistaa, että vaikka minkälaisen kuvan itsestään ihminen haluaa julkisesti rakentaa, se ei usein ole totuus, aivan kuten aikaisemmin kirjoitin.

* * *

Toinen asia, jonka haluan nyt julkisesti nyt kertoa (siihen enää tämän jälkeen palaamatta) on tämä: Eräs henkilö, joka blogiani tirkistelee ja luulee sen kautta minut tuntevansa on minun biologinen isäni. Niin. Se ihana isä (joka välillä soittelee huolestuneena ja kyselee työnhaun edistymisestä saaden minut raivon partaalle), jonka kanssa olen lähes koko elämäni viettänyt ei ole biologisesti isäni, mutta isäni kaikessa muussa mielessä enemmän kuin kukaan muu tässä maailmassa. Mies joka tällä ”biologis”-nimityksellä kulkee, jätti minut ja äitini kun olin noin vuoden vanha. En ole häntä koskaan tavannut omasta päätöksestäni. Minulla on oma isä, joka on kasvattanut minut ja jota rakastan kuin omaa isääni. En tarvitse muita. Tämä biologinen isäni ei ole ollut elämässäni millään tavoin, ei edes maksanut elatusmaksuja lapsena. Puuuuuffff, hävisi vain.

Kunnes päivänä jona täytin 18 vuotta, hän soitti ja halusi tavata. Nuorelle tytölle tämä oli aika vaikea pala käsiteltäväksi, mutta päätin silloin, että tuolla henkilöllä ei ole merkitystäni elämässäni. Ja näin on ollut tähän päivään asti. Ja tulee olemaan. Minulla ei ole tarvetta nyt tavata häntä. Ja nyt sitten tämä mies kuulemani mukaan julistelee tuolla ympäri kyliä tuntevansa minut. Tämä on ainoa kannanottoni asiaan: KUKAAN, jota en päästä lähelle itseäni omaan elämääni, ei tunne minua täysin. Kuitenkin niin moni luulee niin tekevänsä näiden kirjoitusten pohjalta. Tällä hetkellä minä en jaksa tuottaa tirkistelymateriaalia elämästäni tälle henkilölle.

* * *

Samalla tässä säädän ex-exäni kanssa koiran suhteen. Meillähän on viiden vuoden takaisen eromme jälkeen ollut yhteishuoltajuus koiraan. Homma toimi hyvin, kunnes ex-exälleni kuvioihin tuli uusi elämä. Nyt kun koira on ollut hänellä koko alkuvuonna yhteensä noin viikon ja loput ajasta minulla, hänen mielestään hän joutuu joustamaan liikaa, ja purkaa kaiken stressinsä ja paineensä minuun ja koiraan. Ja minä niin paljon kuin koiraa rakastan, voisin olla hetken ilman sitä kuitenkin, koska se sitoo aika lailla. Ja kun minulla ei ole voimia riidellä ja vääntää turhista asioista. Pyydän vain hitto kunnioitusta edes joltain ihmiseltä.

Tähän säätöön kun lisätään tämä epävarma työtilanteeni, soppa on kasassa. Minulla ei ole tällä hetkellä voimia kirjoittaa MaiLifea, koska elämäni on tällaista saippuadraamaa. Bloggaaminen on omasta arjestaan kertomista – niiden ajatusten, tapahtumien ja tunteiden kuvaamista, jotka päällimmäisenä mielessä ovat. Ja minä en jaksa avautua tästä saippuaoopperastani tällä hetkellä, se on liian kimuranttista ja väsyttävää minulle. Se on liian henkilökohtaista, se satuttaa liikaa. Siksi on parempi hiljentää, rauhoittaa. Nyt on jonkinlaisen hengähdyshetken paikka. En tiedä millainen se on ja miten se tapahtuu, mutta nyt se tapahtuu.

* * *

Kirjoitin aiemmin blogin lopettamista käsittelevässä kirjoituksessa näin: ”Tiedättekö, että se, että uskoo vahvasti itseensä, ei riitä. Täytyy olla myös muita, jotka uskovat sinuun ja samaan juttuun sekä tukevat pyyteettömästi, että voisi päästä johonkin. Sen olen huomannut. Jos luovutankin blogini kanssa, se ei tarkoita, että luovutan itseni ja unelmieni kanssa. Mutta helpompi on elää omaa unelmaansa ja uskoa itseensä, kun niitä ei jaa koko maailman kanssa. Ei tule turhaa kateutta tai maahan lyttäämistä. Senkin olen huomannut.”

Minulla on nyt sellainen olo, huolimatta ihanista ystävistä ympärilläni, että olen aivan liian yksin kaikkien isojen asioiden kanssa. Vaikka uskon itse omaan unelmaani, ja tiedän kykeneväni siihen, en ole ollenkaan varma miten tämä maailma ympärilläni minut näkee. Tarvitaan suhteita ja suosittelijoita, mutta en tiedä onko niitä minulle. En saa kunnioitusta ihmiseltä, joka oli tärkein elämässäni vielä puoli vuotta sitten. Joudun taistelemaan yksin unelmieni kanssa ja selviytymään päivästä toiseen pienillä tuloilla ilman mahdollisuutta päästä hetkeksi vaikka lomamatkalle tuulettamaan aivojani. Pelkään, että rehellinen tapani kirjoittaa vaikeuttaa työnsaantiani. Siksi nyt on parempi pitää nämä isot asiat ja tapahtumat itsellään – tuo bloginlopettamispohdintani on pyörinyt mielessäni edelleen, vaikka lupasin ajaa omaa ralliani. Ja sithän minä ajankin.

Nämä asiat kirjoitin nyt siksi, että saan ne pois päästäni ja että voin edelleen olla rehellinen sinulle, rakas blogiystäväni. Tämä saattaa tarkoittaaa sitä, että laitan jotain kuvia arjestani seuraavien viikkojen saatteessa, mutta en usko, että hetkeen jaksan kirjoittaa kuten nyt kirjoitin – avoimesti kuvaten tämän hetkiset rehelliset tunteeni. Katsotaan miten elämä kantaa seuraavien viikkojen aikana, ja miten tämä blogi kehittyy. Äläkä nyt vedä johtopäätöksiä siitä, että olisin masentunut tai uupunut. Väsynyt varmasti, mutta eiköhän tämä kuitenkin ole ihan normaalia ihmisen elämää!

Tällainen peili oli kiinnitetty kyhtypylvääseen. Siellä mä oon, rikki menneessä peilissä lyhtypylväässä 🙂

/Maija, ottaa nyt vähän chillii, jotta voi taas nousta kuin Feenix… tai jotai.