Olen nähnyt unia viime aikoina. Urheilijasta. Kummajainen kaukaisuudesta. Urheilija; tuolla nimellä entinen elämäni nyt kulkee näissä kirjoissa, sillä muuta nimikettä ei enää ole. Ei tunnetta, ei sidettä, vain välinpitämättömyys.
Silti jokin vaivaa.
Miksi mennyt palaa uniini, miksi se pyörii päässäni, kun annan alitajunnan unessa vapaaksi? Siksikö, että kaikki katkesi kuin seinään: iso räjähdys ja sitten hiljaisuus? Ei kysymyksiä, ei vastauksia. Ei liiemmin lausuttu hyvästejä, ei sanottu kiitos ja näkemiin. Ei huudettu vihaa kovaan ääneen, ei huudettu ääneen, ei ääneen… ei ääntäkään!
Viisi vuotta. Yritän työntää menneen pois, mutten tunnu onnistuneen siinä vieläkään. Viiden vuoden jäljeenkään!
Jokin vaivaa.
En jaksaisi enää katsoa noita turhia kuvia eilisestä, ne varjostavat tietäni vieläkin! Miksi en pääse eteenpäin?
Iso räjähdys, äänettömyys, hylkäys; poikki ja pinnon ja seuraavaan. Kaiken kulku nakersi luottamuksen. Kipu jäi jälkeen. Nyt olen kasannut luoton itseen, mutta en uskalla luottaa muihin. Kykenenkö siihen ikinä!
Se vaivaa!
Mikä estää menemästä eteenpäin, kulkemasta sinne, minne tarvitsee? Voiko entinen aika pitää vielä kiinni niin, että se täytyy irrottaa kokonaan?
Miten menneelle heitetään hyvästit, jotta voi jatkaa matkaa – jottei enää pelottaisi, että jo luottaisi? Miten käsitellään kipu, ettei se estä elämää?
Osaatko vastata? Oletko kokenut samaa, että menneisyyden haamut huutavat edelleen, vaikka aika tuntuu jo menneen?
Tämä laulu olisi kai pitänyt laulaa jo vuosia sitten. Mutta niin ei käynyt. Ei ollut tilaa, ei tahtoa. Onko se laulettava nyt; edelleen, entiseen? Onko sanottava suoraan kohti kasvoja? Onko se syy, ettei voi luottaa kehenkään – ettei pääse vielä mihinkään?
Tässä olen minä, kuusi vuotta sitten; silloin nyt jo menneessä. En haluaisi pyristää tuosta ajasta ajatuksissani eroon, sillä siihen liityy niin paljon kaikkea kaunista ja hyvää, jotka haluan kantaa mukanani tästä ikuisuuteen. Siihen liittyy kiitollisuus, jota ilman en eläisi tällaisena ihmisenä tänään.
/Äm, hienoisen herkkänä juuri nyt
MaiLife 
Tuttuja ajatuksia. Edellisestä erostani tulee ihan pian 10 vuotta, joista olen ollut uudessa suhteessa jo yli 6 vuotta. Mutta ei se entinen lakannut kummittelrmasta kuin vasta syksyllä, kun elämässäni tapahtui niin paljon pahempaa, kuin mitä hän ikinä teki. Hän loukkasi ja satutti mua teoillaan pahasti. Petti luottamukseni ja vei luoton pitkäksi aikaa kaikkiin miehiin. Olen nykyisellenikin huutanut ja itkenyt moneati, että erotaan sitten, peläten, että hänkin jättää minut. Tosin hänen tapauksessa olen tiennyt, että vaikka jättäisi, niin ei pettäisi, joka on ollut todella helpottava ajatus. Mutta syksyllä meidät kohtasi suruista suurin, jolloin tajusin, että ehkä sen vuosien takaisen paskan tarkoituksena oli auttaa mua kestämään vielä suurempaa surua.
En sitä siis sulle toivo, että tuo suru valmistaisi suurempaan. Kerroin vain oman tarinani ja sen, että tunteesi ovat tuttuja. Ehkä nykyisen surun tiimoilta olen oppinut, ettei suruista tarvitse selviytyä, mutta niiden kanssa olisi hyvä oppia elämään. Sitä vielä opettelen.
Valitettavasti se vaan on niin, että menneisyys seuraa mukana, ei kai se koskaan poistu/jätä rauhaan. Se on aika kauheaa kyllä, estää tavallaan etenemästä täysillä, kahlitsee ajatukset, aiheuttaa surua. Raskasta, mutta lienee se näin elämässä, eikä sitä voi väistää, eikä päästä pakoon. Ei yli, ei ali. Toisinaan ajattelen, että elämä särkee meidät, lähes jokaisen jossain vaiheessa. Eteenpäin silti on pyristeltävä tietysti. Ja ehkäpä siinä vahvistuu, tai ainakin turtuu, ajan myötä 🙂