Näin viime yönä unta. Olin ajamassa jonkun tuntemattoman miehen kyydissä maratonille. Minun piti juosta 42 kilometriä jossain betoniviidakossa. Oli kiire, olimme jo myöhässä. Paniikki. Ehdittävä olisi ajoissa perille. Yhtäkkiä kuljettajani ilmoittaa ylpeänä hänen poikansa olleen edellisenä aamuna aamutelevisiossa. Ja nyt, koska hänen mummolansa sattui olemaan sopivasti matkan varrella, meidän pitäisi mennä katsomaan pojan aamutelevisiovisiittiä nettitelevision ohjelmaklipistä.

Paniikkini on äärilaidassaan. En ehdi. Miksi juuri tällä hetkellä meidän pitäisi mennä katsomaan tuo videon pätkä? Ja kuka tuo mies oikeastaan on? Miten hän minun uneeni tupsahti?

Yritän taivutella miestä muuttamaan suunnitelmansa, mutta tuloksetta. Seuraavaksi me jo istumme tämän jonkun tuntemattoman miehen mummolassa juoden kahvia ja katsoen nettitelevisiosta jotain halvatun viiden minuutin videopätkää. Autokuskini poika näkyi videolla kaksi sekuntia ja minun juoksuni jää juoksematta.

Ja sitten herätyskello soi.

Aamukuuden jälkeen vapaapäivänä!

* * *

Näillä ponnistettiin tämänpäiväiseen Bodom Trail -polkujuoksutapahtumaan Espoon Pirttimäkeen. Minä en olle menossa juoksemaan 42 kilometrin maratonia, vaan 12 kilometrin polkujuoksun, mutta tunnelma on kuin teloitusjonossa. Tuomion hetki.

Viimeiset päivät olen jännittänyt. Olen kärsinyt kamalasta allergiasta, joka on saanut keuhkoni kokemaan samankaltaisen ruumiistairtaantumiskokemuksen kuin kuolevalla ihmisellä. Valmistautumiseni juoksuun on ollut hävettävää luokkaa. Kuntoa ei lähestulkoon ole. Ne muutamat kerrat joina olen Rakkauden Saaren rantoja kyntänyt juosten, ovat olleet taistelua elämästä ja kuolemasta. Ja sitten on vielä se ihan pieni juttu: Minä vihaan juoksemista.

Treenasin aikoinaan maratonille, mutta se leikki jäi kesken, koska polvet eivät kestäneet. En jaksa juosta pitkin kaupungin asfalttiteitä enkä näe siinä mitään riemua. Sattuu jalkoihin ja hengästyttää aivan liikaa.

Ja sitten sain haasteen Bodom Trail -polkujuoksusta. Tietysti! 12 kilometriä juoksua jossain Espoon perämetsässä. Yhtään sen enempää ajattelematta vastasin haasteeseen myöntävästi. Ja nyt, kun totuuden hetki on käsillä meinaan saada kokovartalohalvauksen. Miksi en koskaan ajattele ennen kuin lupaan tehdä jotain?

 

Aamulla ei enää voi perääntyä, vaikka salaa toivonkin, että joku kärräisi minut nyt katsomaan nettitelevisiosta aamuteeveen videoklippiä. Ihan mitä vaan. Olen kaiken kukkuraksi rekrynnyt mukaan juoksuun ystäväni Hannan ja Heidin. Ja kuten arvata saattaa, nämä mimmit ovat terästä ja huippuluokan urheilijoita. He syövät 12 kilometrisiä polkujuoksuja aamupalakseen.

Saavumme kisapaikalle. Tuulee kuin viimeistä päivää. Taivas on harmaa, ja minua itkettää. Illalla olen nähnyt Facebookista kuvia maastosta, joka ui vedessä. Törmään parkkipaikalta kävellessäni liikenteenohjaajaan. Hän kertoo, että reitti on hurjassa kunnossa.

”Edellisenä päivänä testijuoksulla ollut mies upposi suohon nivusiaan myöten”, liikenteenohjaaja veistelee nauraen voitonriemuisena. Minä valahdan kalpeaksi ja ehdotan hänelle, että vaihtaisimme paikkaa. Minä hoidan liikenteen ja hän juoksuni. Hän ei innostu.

Minä haluan vetää liikenteenohjaajaa turpaan.

Innokkaat superjuoksijat pörräävät kaikkialla. Vetävät energiageelejään ja vertailevat varusteitaan. Minä katson kuluneita lenkkareitani ja mietin, että tervemenoa nivelsiteet. Hanna ja Heidikin ovat raahanneet mukaan koko urheilutavara-arsenaalinsa. Heillä on eväitä ja juomia. Vielä edellisenä iltanakaan minulla ei ole edes käynyt mielessä, että mukaan pitäisi ottaa vaihtovaatteet ennen kuin Heidi minulle siitä vinkkaa. Vilkaisen uutta hienoa Suunnon Ambit -kelloani. En edelleenkään osaa käyttää sitä, vaikka se on ollut minulla jo toista kuukautta. Tiedän, mistä se napsautetaan käyntiin, jotta se alkaa laskea aikaa ja tekemään jotain muita asioita.

Kun on se sanonta, että ”soitellen sotaan”, niin tämä on nyt just sitä.

Tämä on minun ensimmäinen juoksutapahtumani. Ja näillä näkyminen viimeinen. Pissattaa.

 

Iloinen tapahtumajuontaja hölöttää mikrofoniinsa. Kentällä soi Elastisen ”Eteen ja ylös”.

Lähtöryhmä yksi. Punapaitainen mies hullunkiilto silmissään säntää hirveätä kyytiä pusikkoon ja muu ryhmä pinkaisee perään.

Kaksi. Kajareissa iloinen humpparalli. Superjuoksijoita puskaan.

Kolme. En kuule musiikkia enää. En näe mitään. Allergia valuttaa silmät päästäni.

Ja viittätoista minuuttia yli aamukymmenen: lähtöryhmä neljä. Minun lähtöni!

Antti Tuiskun ”Peto on irti”.

Kilkatikalkati ja kannustushuutoja. Pinkaisemme juoksuun. Alun hosu, lopun väsy, Heidi hokee, ja minä kipsutan robotinomaisesti tyttöjen vierellä eteenpäin seuraten tarkkaan heidän tahtiaan. Etten hosuisi ja väsyisi. Askel, toinen, kolmas. Vasta satoja metrejä startin jälkeen muistan Suuntoni. Se piti napsauttaa päälle. Perhana.

Aurinko on alkanut paistaa. Yllättäen.

Minä mietin rajoja. Norjaa. Sitä aamua, kun minun piti mennä kalatehtaalle suolistamaan ja meinasin kuolla pelkoon ja ahdistukseen. Sitä fyysistä ja henkistä ponnistusta, jota tuo kokemus minulta vaati. Muistatko tarinani tuosta päivästä? ”Kauhuleffojen kiintiöblondi kalatehtaalla ja haaste helvetistä”

Jos olen selvinnyt tuosta, tämä kaksitoista kilometriä polkujuoksua ei voi olla kovin paljon pahempi juttu, tajuan.

”Me tehään tää, nainen!”, sanon itselleni aivan kuten Norjassa, ja päätän keskittyä olennaiseen. Juoksemiseen ja nauttimiseen. Ajattelen Viidenminuutinmies Steveä. Sitä kalatehtaan esimiestä, josta voit lukea enemmän tuosta jutustani. Steve olisi ylpeä minusta!

Olen jännittänyt jaksamistani, sitä että pitäisi näyttää muille kuinka hyvin ja nopeasti pystyy pinkomaan eteenpäin, mutta vain hetken juostuani tajuan, että siitä täällä ei ole kyse. Ei täällä kilpailla, vaan nautitaan. Yhdessä olosta, ulkoilmasta ja luonnosta. Juokseminen tulee siinä sivussa. Ja sitä paitsi, juoksu soljuu hyvin. Keuhkot eivät pakahdu, jalat rullaavat kevyesti ja eteenpäin mennään.

Ja aina välillä mulahdetaan suohon. Lenkkarit ja sukat ovat olleet litimärät alkumetreiltä lähtien. Mutta edes se ei tunnu menoa haittaavan.

Olen aina ollut luonnossa liikkuja, siksi tunnen olevani nytkin oikeassa paikassa. Kulkeminen metsissä on minulle luontaista, normaaliin arkielämääni kuuluva juttu. Mielenkiintoiset metsän syöverit antavat minulle voimaa ja aikaa omille ajatuksille. Olen ajatellut, että metsässä minun täytyy aina kulkea yksin. Mutta nyt tajuan, miten hauskaa tämä metsässä kuntoilu voi olla myös yhdessä ja tällaisessa isossa tapahtumassa. Tässä on jotain tunnelmaa, jota ei yksinäisillä metsäretkillä saa. On hauskaa huikata pari sanaa tuntemattoman kanssa. Meillä on jotain yhteistä!

Heidin ja Hannan kanssa harmittelemme ettemme tilanneet skumppapulloja matkan varrelle. Tuohon mättäälle olisi kiva jäädä hetkeksi ryystämään lämmintä kuohujuomaa pillillä. Ihan hyvin voisi, sillä polkujuoksu ei ole niin vakavaa hommaa. Se on rankkaa urheilua, mutta ei ollenkaan niin tiukkapipoista touhua kuin olen kuvitellut juoksun tällaisessa tapahtumassa olevan. Hauskaa tämä on!

Hauskaa niin kauan kun taas muistaa olevansa juoksu-urpo. Joku juoksee vierelleni, huomaa Suuntoni ja kysyy paljonko on juostu. Katson kelloa. Katson häntä. Totean maahan tuijotellen, että on mahdollista että tämä kello saattaa olla nyt just rikki. Kun en nyt jotenkin yhtäkkisesti osaa tästä nähdä mikä matka on kuljettu. Häpeän. Lupaan itselleni, että luen vihdoinkin sen ohjekirjan ihan heti kun tulen kotiin.

Saavumme juomapisteelle. Kilkatikalkati, tapahtumajärjestäjät heiluttavat lehmänkelloja.

”Hyvin menee, olette tulleet nyt seitsemän kilometriä!”

SEITSEMÄN?

Minä luulen, että matkaa on taitettu vasta kolme! Olen saada slaagin ja sen kuulee varmasti koko Bodomjärvi. Huudan innostuneesti ja kovaa; en olisi ikimaailmassa voinut kuvitella jaksaneeni seitsemää kilometria näin hyvin tällä lähtökohdalla.

Ja loput viisi. Ne sujuvat kuin tanssien. Pompin sulavasti yli mutalätäköiden ja liukkaiden kantojen. Nautin. Olo on mahtava! Vielä viimeisillä kilometreillä mietimme jatkaisimmeko vielä yhdeksän lisäkilometriä. Päädymme kuitenkin jättämään juoksun ennalta sovittuun, mutta puolimaratonin verran olisin voinut jaksaa. Oikeastaan keho on vasta herännyt henkiin kympin kohdalla.

Ja sitten se on siinä. Maali.

Iloinen tapahtumajuontaja kuuluttaa kaiuttimista minun nimeni ja juoksuaikani. Minun nimeni! Ja aikani! Se on hienointa, mitä olen ehkä koskaan kuullut. Ja minä toivon salaa, että nyt soisi se Antti Tuiskun Peto on irti, koska nyt on – Peto irti! Heidi kaivaa kassistaan kuohuviiniä. Se menee jalkoihin.

Astun kotiovesta sisään. Väsynyt ja onnellinen. Peto. Riisun vaatteita ja huomaan, että Suuntoni rullaa edelleen aikaa. En ole muistanut laittaa sitä pois päältä… Niin ohjeet. Ne täytyy nyt lukea. Kellosta tulee nimittäin korvaamaton kesäisillä polkujuoksulenkeilläni, sillä nyt minua on purrut polkujuoksukärpänen. Eiku polkujuoksupeto.

Pää. Omat hassut ajatukset. Ajatella, jos olisinkin jättänyt koko homman väliin, koska en ollut omasta mielestäni treenannut tarpeeksi tai riittävän kovassa kunnossa. Tämä kaikki olisi jäänyt kokematta.

Oman pään voittaminen on parasta maailmassa. Polkujuoksu on parasta maailmassa! Olen löytänyt lajini – siis ihan oikeasti. Ja ensi vuonna Bodom Trailissa juostaan 21 kilometriä! Polkujuoksupeto on irti!

/Ämmä, ja tällainen meiniki tänään