Tiedätkö mikä on miesflunssa? Siis se ilmiö, joka on totta ja totuus ja kaikki me tiedämme ja voimme todistaa sen olemassaolon ja todenpitävyyden; että miehet flunssassa ovat kuin kuoleman kielissä olevia pikkutyttöjä. Siis kun se jokakeväinen ja syksyinen flunssa iskee, niin mies kaatuu sen siliän tien dramaattisesti suorilla jaloilla sohvan pohjalle, alkaa tehdä huutavaa kuolemaa nenäliinaansa pärskieen ja perhe hänen ympärillään muuttuu sormennäpäytyksellä palvelusväeksi. Uikutus ja valtus ja aika ajoin sohvasta ylös nouseva käsi, joka vaatii milloin mitäkin asioita. Heti. Samalla miesflunssan uhri pyyhkii kuumeista otsaansa viilennetyllä pyyhkeellä ja rustaa testamenttia jättäen hyvästit koko maailmalle – mutta ensin on katsottava fudispeli ykköseltä, Formulaa kolmoselta ja Simpsonit Subilta. Ja syötävä pitsaa ja juotava kaljaa, sillä niitä ei haudassa saa.

Sitten lopulta vaimo (tunnetaan miesflunssassa myös nimellä ”Pääpalvelija”) kiikuttaa ukolleen kuumemittarin ja ukko tökkää sen suureleisesti kainaloonsa tuijottaen Pääpalvelijaansa lautasen kokoisilla vetistävillä koiransilmillään mahdollisimman säälittävästi.

Ni.

36,9 astetta!

Ja siihen loppuu Pääpalvelijan pesti.

* * *

Minulla on nyt miesflunssan sukulaistauti polvipaniikki. Toissapäivänä spinningtreenissä vasen polvi sanoi yhtäkkiä naks ja vihlaisi kovaa. Sattui. Teki saman toisen kerran ja minä kaaduin suorilta jaloilta pois pyörän päältä ja menin paniikkiin – ei nyt, ei juuri nyt, kun orastava urheilijan urani on päässyt vauhtiin ja kun viikon päästä pitäisi polkea 140 kilometriä Tour de Helsinki -tapahtumassa!

Eilen pidin treenistä lepopäivän, eikä päivällä polvi oikutellut, mutta illalla se naksahti taas pahaenteisesti kääntäessäni polvea.

Ja sitten oli piru merrassa. Paniikki kumpuaa entisestä elämästäni, jossa elin urheilijan kanssa; polviongelmat olivat aina sitä luokkaa, että ne tarkoittivat joka kerta suurempaa operaatiota. Ja tämä ajatus on nyt syöpynyt mieleeni: kun polveen sattuu, on sen tarkoitettava isoa leikkausta.

APUA!

On paineen tunnetta, vihlontaa, ihan selvää kierukan naksahtelua – jospa siellä onkin joku pala irti!? Oikeastaan koko vasen jalkani on tunnoton. Pelkään äkkiliikkeitä, pelkään varata polven päälle. Pelkään, että rasitan polvea väärällä tavalla. Pelkään liikkua. Siksi makaan varmuuden vuoksi koko ajan paikallani. Googlaan netissä ”polvivammat” ja katson kuvia räjähtäneistä kierukoista. Siirtyessäni paikasta toiseen linkkaan ylikorostetun näyttävästi ja tuijotan ihmisiä silmiin, jotta he huomaisivat tuskani. Räplään ja tunnustelen polvea koko ajan.  Syön suklaata kaksin käsin, koska ikinä ei tiedä milloin on viimeinen päivä. Laitan suklaisilla sormillani Facebookissa viestejä ystävilleni ja personal trainerilleni avautuen polvipaniikistani ja kysyen neuvoa. TARVITSEN PALVELUSKUNTAA, jottei minun tarvitsisi liikkua!!! Tarvitsen kainalosauvat, ihan vaan varmuuden vuoksi, jotta prinsessan polvi voisi levätä!

Mitä enemmän keskitän polveeni huomiota, sitä sairaammaksi se muuttuu ja mielessä vilisee Tour de Helsinki, mäkihyppy ja pian julkistettava uusi haasteeni…

Koko eletty elämä ja menetetty tulevaisuus lipuu ohi silmieni!

Tämä kuva nähtiin eilen Snapchatissa. Tulepa muuten seuraamaan tohujani siellä!

Ni, tämä kaikki sai minut miettimään, että miksi ihmeessä miehillä on miesflunssa? Kun tavallaan olisi vaan niin paljon hepompaa vain sairastaa se tavallinen flunssa ilman dramatiikkaa.

Koska niinhän tässäkin lopulta käy (KÄYHÄN??); että polvessani on vain pieni rasitusvamma, joka menee ohi parissa päivässä kunhan vain maltan levätä… Nyt en haluaisi mitään tarpeettomia twistejä tähän tarinaan.

/Ämmä, ja huippu-urheilijan elämä

PS. Leikki sikseen, polvi oikeasti käyttäytyy nyt vähän kummallisesti ja minua jännittää.